Mitä hiljemmin huudat, sen paremmin tulet kuulluksi.
Punalehti.
Kävelen mäkeä alas kylätietä. Pysähdyn, astun askeleen pientareelle ja otan kuvan syksyisen pensaan pienestä, punaisesta lehdestä. Yksinkertainen, mutta kiinnostava pikkuinen punalehti.
Lähestyn risteystä. Ohitan pian kesämökin pihatien. Pariskunta seisoskelee autonsa vieressä.
Mies huutaa kiihtyneenä. ”Omistatko koko alueen?”
– En. Miten niin? (Pelästyn)
– Kuvailet toisten tontteja! Mikä luulet olevasi?
– Voi, ei ollut tarkoitus häiritä. Kuvasin vain punaista lehteä. Anteeksi.
– Koko mäki on minun. Varmaan toimitat meille nuo kuvat, mies sähisee raivoissaan, ääni täynnä ironiaa. Vaimo tyynnyttelee.
– Voin näyttää, mitä sain kameraani?
– Minä mitään kuvia katso! Kaikenlaisia ihmisiä.
Keski-ikäinen, pönäköitynyt äijä kääntyy ja kajauttaa kuuluvasti: ”Minulla on v…u päivä!!
Vaimo ilmehtii, että ”tämä nyt on tämmöinen”.
Katselemme toisiamme.
– Huomenna kaikki on varmaan jo paremmin, tuumaan lopulta ja jatkan matkaani.
Lokakuu lähestyy.
Metsässä astelen märkien puiden lomassa, tarkkailen syksyistä sammalta, runkoja ja oksien havinaa. Rauhoittaa. Viivyn tovin tuulen vireessä ja vihreässä hiljaisuudessa.
Kuusi.
Kaivan taskusta muovipussin, levitän sen kostealle kannolle ja istun. Edessäni sojottaa suuri kuusi. Kysyn siltä, mitä tuo episodi vihaisen miehen kanssa oikein merkitsi. Puu nyökyttelee oksiaan. Istun ääneti ja odotan, mutta kuusi vaikenee.
Nousen ylös jatkaakseni matkaa.
Silloin poskeani hipaisee joku. Vanhan kuusen oksasta irtoaa naavatuppo. Harmaan vihertävä pehmeä tussu roikkuu puoliksi irronneessa oksassa. Katkaisen sen ja otan tupon mukaani.
Naavatuppo kannon päällä.
Kuusi on niin viisas. Kuusen pihkasta tehdään parantavaa pihkavoidetta ja naavakin on hoitanut muinoin ihmisiä. Tuntuu, kuin se haluaisi sanoa jotain, auttaa.
Katson, kuulen ja tunnustelen aarrettani. Ja niinhän siinä käy, että tunnen kuinka hämmentynyt pahoillaan oloni tasoittuu. Energia alkaa liikkua kehossani tasaisesti. Naava heiluu kädessäni samaa tahtia haihtuvan ärtymykseni kanssa. Tajuan, että mölymiehellä itsellään täytyy olla kamalan paha olo. Valokuvaaminen vain päästi ulos hänen sisällään jo ennestään jyllänneen aggression. Oivallus vapauttaa.
Vien helposti särkyvän naava-aarteeni ystäväperheen postilaatikkoon odottamaan. Suuntaan sänkipeltojen kautta toiseen lähimetsään. Vaikka vilja on jo monta viikkoa sitten korjattu, haistan sen tuoksun. Täältä jyvät ovat lähteneet myllyihin ja siitä ihmisten ruokapöytiin tai eläinten rehuksi.
Sänkipelto.
Verkkaisen retkeni päätteeksi nappaan naavatupon postilaatikosta ja palaan lähtöasemiini, majapakkaani.
Otan naavan postilaatikosta.
Ohittaessani mölymiehen tienristeystä kuulen ystävällisen äänen:
Hei, oliko hyvä retki? Toivottavasti sait kivan kuvan tuossa mäessä!!
Hymyilevä ihminen edessäni on sama kuin se parin tunnin takainen öykkäri. Ja kuitenkin hän on eri. Toivotamme sitten hyvää päivän jatkoa toisillemme.
En keksi muuta selitystä ihmeelliselle muutokselle, kuin naavatupon maaginen, tervehdyttävä voima.
No, voi se olla vaimokin. Tai jokin muu. Hyvä voima joka tapauksessa.
Pikku kasa naavaa on nyt hyllyssä odottamassa jatkokäyttöä. Tuppo on herttainen muistutus elämän pehmeydestä, yllätysten mahdollisuudesta ja luonnon viisaudesta. Kiitos metsälle.