Tag Archive | noidat

Utajärven parantaja-noita oopperassa

MännikköäLusiasta kertova noitaooppera kiinnosti niin paljon, että viime perjantaina istuin viisi tuntia junassa kokeakseni Lusian tarinan lauluna, soittona ja tanssina. Oulun kaupunginteatterissa esitettiin ooppera utajärveläisestä Lusia Rusintyttärestä. Palasin toiset viisi tuntia yöjunalla kotiin Tampereelle.

Kannatti matkustaa. Esityksen jälkeen vielä mezzosopraano Virpi Räisänen, ohjaaja Jorma Uotinen ja muita tuotantotiimin jäseniä jäivät puoleksi tunniksi keskustelemaan yleisön kanssa.

Traaginen pienoisooppera Lusia Rusintyttärestä käynnistyi Virpin ideasta, jonka hän sai Oulun lentokentällä lukiessaan satunnaista matkailuesitettä. Siinä kerrottiin Ahmaksen perinnekylästä ja siellä ennen eläneistä ihmisistä. Yksi heistä oli Lusia ja toinen 1500-luvun lopulla elänyt Iso-Räisänen, joka olikin laulajan sukua.

Lusian tarina

Lusia Rusintytär syntyi noin vuonna 1640. Hän hirtti itsensä Ahmaksen kylän liepeillä korkeaan mäntyyn kesällä vuonna 1680.

Tämä naimaton, nelikymppinen nainen oli parantanut loitsuilla ja taikaesineillä utajärveläisiä kunnes vallanpitäjät haastoivat hänet ja paikallisen emännän oikeuteen. Lusia ja Reeta Tuomaantytär saivat syytteen öylättien varastamisesta kylään matkustaneen Muhoksen papin nahkapussista. Pappi piti paikkakunnalla kristillistä kyläjumalanpalvelusta Seppälän talossa, jota Reeta emännöi. Reetan sukulaista, Lusia Rusintytärtä, syytettiin lisäksi siitä, että tämä oli ehtoollisleipien avulla parantanut Reetan tyttären silmät Seppälän saunassa.

Tuohon aikaan kansa sovelsi vuosisataisia parannustapoja. Nykyaikainen lääketiede oli vasta kehittymässä. Kristinuskon valta oli kukkeimmillaan ja kirkko määräsi, mihin ihmiset saivat uskoa ja mikä oli syntistä.

Lapsensa auttamiseksi Reeta-emäntä otti papin säkistä muutaman ehtoollisleivän, joita sitten Lusia , joka tiedettiin taitavaksi ja yhteisön arvostamaksi parantajaksi, käytti parannusrituaalissaan.  Ehkä Lusia halusi yhdistää vanhaa ja uutta eli käyttää tavanomaien muinaisparannuksen lisäksi kristillisiä symboleja, kuten ehtoollisleipää eli ”Kristuksen ruumista”. Koska pappi ei varmaankaan olisi antanut öylättejään ”pakanalliseen” parantamiseen, naiset päättivät lapsen auttamiseksi käyttää oman käden oikeutta. Pappi huomasi varkauden ja ikäväähän siitä seurasi.

Kirkko ja oikeuslaitos katsoivat öylättien pöllimisen niin suureksi rikokseksi, että naiset haastettiin papiston tuomaroimille Oulun talvikäräjille vuonna 1680. Syytetyt eivät tunnustaneet eikä todistajia löytynyt. Toinen oikeuden istunto oli pidettämän kesällä. Sinne Lusia ei tullut. Hän hirttäytyi metsässä. Kansan kertoman mukaan hän lauloi loitsujaan metsään astellessaan.

Tuohon aikaan noituudesta, joksi parannustoimintakin katsottiin, saattoi saada kuolemantuomion. Voi olla, että Lusiaa ei kuitenkaan olisi oikeudenkäynnin päätöksin mestattu, sillä kuolemantuomioita langetettiin vain harvoin. Mutta Lusiahan ei tätä tiennyt. Sitä paitsi syytteen nostaminen muutti hänen asemaansa omassa yhteisössään. Hän saattoi jäädä yksin syyteongelman kanssa, eikä nähnyt mitään ratkaisua tai ulospääsyä tukalasta tilanteestaan.

Kirkollista väkivaltaa kansanperinnettä vastaan

Lusian tositarina kertoo, kuinka vääristynyt vallankäyttö tuhosi yhden parantajanaisen elämän. Kristinuskon tunkeuduttua melko väkivaltaisesti Suomeen ja raivattua pyhistä lehdoista kansanuskon tunnusmerkit, myös kansanparannusta alettiin kriminalisoida. Tämän päivän näkökulmasta toiminta näyttää virallistetulta väkivallalta meidän ikiomaa suomalaisperinteistä maailmankuvamme ja uskomuksiamme kohtaan.

Ooppera kuvaa karmaisevalla tavalla kirkollisen vallan toimia kansanperinteen hävittämiseksi. Aihe on tärkeä. Tällaisten teosten avulla ymmärrämme paremmin omaa historiaamme, mikä sisältää monenlaista alistamista. Olemme suomalaisina olleet venäläisten ja ruotsalaisten alamaisina, mutta myös kristillinen kirkko on raakalaismaisesti pyrkinyt kitkemään muinaisia pyhiä kansanperinteitä ja parannustapoja.

Viime vuosina luterilaisen kirkon edistyneimmät piirit ovatkin halunneet pyytää anteeksi näitä kirkon väärinkäytöksiä. Hieno ele, vaikka eiväthän nykykristityt ole olleet mukana tuossa menossa eikä se siis ole heidän syynsä.

Hyvää ei kuitenkaan voi lopullisesi hävittää. Se säilyy kulttuurin muistissa vuosisatoja ja sopivan tilaisuuden tullen se alkaa taas elää uudestaan, uudella tavalla ja uudessa ympäristössä. Tästä on kyse siinä, että suomenusko ja shamanismi, perinneviljely ja kalevalahenki kasvattavat suosiotaan.

Ajankohtainen aihe

Kirjailija Hannu Väisänen on kirjoittanut oopperan libreton. Hän toteaa  esittelytekstissä, että Oopperan perusteema – Lusian kaltaisen henkisen perinteen ylläpitäjän tuomitseminen – on hyvin ajankohtainen.”

Niin on. Nykyisinkin esiintyy monenlaista virallisen järjestelmän ulkopuolisen parantamistoimen väheksyntää ja mitätöintiä siitäkin huolimatta, että kansalaiset kokevat saavansa apua perinteikkäistä parannustavoista, esimerkiksi kalevalaisesta jäsenkorjauksesta. Jos uskotellaan, että sairauksia voidaan parantaa ja ihmisiä auttaa vain fysikkaan ja kemiaan nojaavan lääketieteen keinoin, ihminen, potilas nähdään kovin kapeasti.

Tervehtymiseen on aina liittynyt mielen vaikutusta eli uskon, toivon, luottamuksen, lempeän kosketuksen ja myötätunnon parantavaa voimaa. Näin oli ennen ja näin on nytkin. Tämä tosiasia ei ole ristiriidassa huipputeknisen lääketieteen hienojen saavutusten kanssa. Oikein sovellettuna se tukee nykylääketiedettä.

Hämmästyin

En ollut uskoa silmiäni, kun luin viime viikolla Hesarin arvostelun Lusiasta, joka esitettiin myös Helsingin juhlaviikoilla. Hannu-Ilari Lampila kirjoittaa:

”To­dis­ta­vat­ko­han täl­lai­set ai­he­va­lin­nat osal­taan, et­tä olem­me tääl­lä Suo­mes­sa liian kiin­ni men­nees­sä. Sii­tä­hän ta­lous­tie­tei­li­jät moit­ti­vat Suo­mea. ….  Kes­ki-Eu­roo­pas­sa sä­vel­tä­jät ot­ta­vat usein ai­heen­sa ny­kya­jas­ta. Kun tar­jol­la on ai­kam­me mo­ni­ka­na­vai­nen me­dia­maail­ma kaik­ki­ne tek­no­lo­gi­si­ne apu­vä­linei­neen ja vir­tuaa­liu­lot­tu­vuuk­si­neen, luu­li­si sen in­nos­ta­van suu­res­ti ny­ky­sä­vel­tä­jää.”

Sitten Lampila tekee myönnytyksen: ”Kaik­ki kun­nia tai­ten to­teu­te­tul­le ja sa­la­pe­räi­sen tun­nel­mal­li­sel­le Lu­sia Ru­sin­ty­tär -e­si­tyk­sel­le” Ja edelleen yrittää tasapainottaa sanomaansa: ”On si­nän­sä mie­len­kiin­tois­ta ha­vai­ta, et­tä suo­ma­lai­sel­le kult­tuu­ril­la on nä­kö­jään kat­kea­ma­ton yh­teys sha­ma­nis­ti­seen pe­rin­tee­seen.”

Mitähän tarkoittaa, että on ”sinänsä mielenkiintoista”? Minusta se on erittäin tärkeää, ei ainoastaan mielenkiintoista. Mehän emme ole kunnolla paneutuneet omaan muinaisuuteemme sellaisena kuin se on todella ollut. Seuraava on ehkä jonkin verran voimakkaasti sanottu, mutta sisältää totuuden siemenen: Historiaamme ovat kirjoittaneet valloittajat.

Tarvitsemme kansallista psykoterapiaa, jossa katsomme rehellisesti ja kohtaamme aidosti menneisyytemme. Sotia, kuten talvi- ja jatkosotaa sekä kansalaissotaa on jo jonkin verran käsitelty muun muassa taiteen keinoin, mutta varhaisempi historiamme on tunnistamatonta. Se voi pelottaakin, mutta syytä pelkoon ei ole. Kansakunnan  todellisuuden tajuaminen ja ikioman historiansa ymmärtäminen vapauttaa ja sitä kautta vahvistaa.

Ooppera esitettiin ennen Oulua ja Helsinkiä Ahmaksen kylässä Utajärvelle. Jos esityksiä on myös ensi kesänä, aion olla  Ahmaksessa mukana. Siellä nähdään.

Aiheesta lisää

Loitsuperinne elää Lusia Rusintyttäressä  HS Kulttuuri 25.8.2015.

Lusia Rusintytär Korhosen tarina  ja tietoa oopperasta sekä 1600-luvun noituudesta ja parantajista Pohjanmaalla.

Nuori pappi vaihtoi alaa – sossun tädiksi

Joulukynttilät ja koristeita

”Hyvän perheen” tytölle on pantu paljon koettavaa. Pauliina Kuokka pohtii tuoreessa kirjassaan Kevätjää elämänsä solmukohtia ja suhdettaan uskoon ja uskontoon.

Pohdittavaa hänellä on: Pikkuveljen itsemurha, viiden vuoden tuloksettomat lapsettomuushoidot, kolme avioeroa, taloudelliset vaikeudet ja suoranainen köyhyys sekä yllättäen raskaaksi tuleminen miehen kanssa, joka on naimisissa. Näiden ja lapsuuden kokemustensa peilissä 35-vuotias pappi miettii uskoaan ja niitä arvoja, joiden mukaan hän haluaa elää.

Monien tarinan käänteiden päätteeksi kertomus muuttuu enkelin (joka on ihminen) siiven kosketuksesta valoisaksi ja toiveikkaaksi. Samalla Pauliina vaihtaa alaa. Hän alkaa opiskella sosiaalityötä yliopistossa.

Kirja muistuttaa etäisesti Raamatun Jobin tarinaa. Job oli hurskas, jumalaansa kunnioittava mies, joka eli onnellisesti ja vauraasti, kunnes häntä alkoivat kohdata käsittämättömät ja karmeat vastoinkäymiset. Menetyksiä koettuaan ja köyhyyttä, sairautta, tuskia ja vaivaa kärsittyään hän tunsi, että Jumala kohtelee häntä kohtuuttomasti. Silti hän ei menettänyt uskoaan, vaan pysyi vahvana. Samalla hän viisastui.

Jobin kohtalo on niin vaikuttava, että tätä Raamatun kohtaa lukiessa tulee fyysisestikin raskas olo huolimatta siitä, että tarinan lopussa Jobin elämä taas kääntyy raiteilleen. C.G. Jung, Freudin aikalainen psykiatri ja tutkija tulkitsee kirjassaan Job saa vastauksen keromuksen yhdeksi juonteeksi sen, että Job havahtuu näkemään mikä Jumala oikeastaan on. Tässä Jung viittaa jumalallisen rakkauden ohella myös kaikkivaltiaan hirmuiseen psykopatiaan, vallan osoittamiseen Jobin mittaamattoman kärsimyksen ja nöyryytyksen kautta. Kidutuksem jatkuessa Job keskustelee Jumalan kanssa ja vihdoin käsitää, että nyt hän on itse nähnyt mikä Hän on. Kaikkivaltiassa on kaikki, myös vääryys ja paha.

Pauliina pohtii vauvansa huoltajana ja rakastettavan, mutta auttamattomasti velkaantuneen huithapeli-miehensä elättäjänä: ” En epäile, etteikö Jumalaa olisi olemassa. En vain välitä Hänen tarkoituksistaan enää hiukkaakaan, sillä Hän on ylittänyt sietokykyni rajan.” Tuona hetkenä hänen oli vaikea nähdä Jumalan valoa. Näkyi vain Jobin kokema psykopaattinen hallitsija-hahmo.

Jumala oli  Pauliinalle kuin sohjoinen kevätjää. Se kyllä saattaa kannatella, mutta joskus se pettää ja sen läpi voi solahtaa syviin vesiin.

Kevätjäästä tulee tunne, että kirjoittaja on mieleltään enemmänkin alkukristitty kuin kirjanoppinut kirkkoluterilainen. Hän viittaa muun muassa Jeesuksen ihmetekoihin. Ne muistuttavat ihmisyyteen kuuluvasta myyttisestä ajattelusta. Se suojaa kovuudelta, myös omalta rujoudelta.

Ihmeitä tekemällä Jeesus tahtoi avata ihmisten silmät elämän todellisuudelle, sille, että me olemme aina osa jotakin yhteisöä ja että meidän kuuluu (Jeesuksen itsensä tavoin) osoittaa myötätuntoa, apua ja ymmärrystä kaikille heikoille ja kärsiville. Myös niille, jotka eivät istu yhteiskunnan laatimiin moraalisääntöihin.

Kirjoittaja kysyykin: ”Missä vaiheessa katosi ajatus, että eiväthän terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat, eivätkä pelastajaa hurskaat vaan syntiset?” Tällä hän viittaa luterilaiseen kirkkoon instituutiona. Jos ulkoiset rituaalit ja byrokraattiset toimintatavat muuttuvat tärkeämmiksi kuin sisäinen kokemus ja arkielämä, ollaan ilmeisesti hakoteillä. Ehkä tässä oli yksi syy Pauliinan alan vaihtoon.

Uskon pohdinnoissaan Pauliina mainitsee sivumennen myös vanhan isotätinsä, joka aikanaan ennen kirjoittajan papiksi ryhtymistä oli sanonut, että ”elä ruppee papiksi” ja kolmen vuoden päästä todennut ”sie oot noitasukua”.

Pauliina ei koskaan palannut tähän asiaan eikä saanut selville mitä täti sillä tarkoitti, mutta toteamus jäi kiehtomaan ja vainoamaan.

Nykyään noitatohtoreista ja luudalla lentävistä väkäleukaisista ja koukkunenäisistä pääsiäisnoidista puhutaan joko huvittuneena tai halveksivasti. He kuuluvat joulupukin kanssa samaan kategoriaan. Tosi asiassa noidat ovat ikiomaa historiaamme. Noidat (shamaanit) nimittäin toimivat muinoin Lapissa (muualla Suomessa heitä sanottiin tietäjiksi) yhteiskunnan koossa pitäjinä ja parantajina.

Jos Pauliinan isotädin maininnalla on kantavuutta, Kevätjään lisäksi hän vielä selvitää oman noituutensa ytimen. Toivottavasti saan lukea vielä lisää hyviä ”noitanaisen” kirjoja.

Kirjasta tuli mieleen, että kevätjään läpi näkyy kirkasta. Katsoipa kummalta puolen jäätä tahansa kirkasta säteilyä on aistittavissa. Vellamo veden emäntä aistii harmaan jäämassan yläpuolella valoa, jonka se tietää olevan olemassa, vaikka näkee sen kaukaa. Samalla tavoin Taivaan Enkeli katsoessaan alas veden syvyyksiin näkee siellä sinistä kristallin kirkkautta, jota ei paksukaan pintajään sohjo voi enkelin katseelta sumentaa. Symbolisesti voimme nähdä jään ylä- ja alapuolelle. Muinainen shamanistinen ajattelu sisälsi ylisen ja alisen maailman. Shamaanilla oli taito yhdistää ylinen ja alinen tähän meidän arkiseen keskiseen maailmaamme.

Syvyys ja korkeus ovat saman asian ulottuvuuksia, vajoaminen ja kohoaminen lähellä toisiaan. Näiden välissä sijaitsee arkinen elämä ja sen jokapäiväiset toimet ja askareet, suhteemme muihin ihmisiin, luontoon ja kaikkeen olevaiseen. Tästä positiosta katselemme sekä ylös että alas.

Kirjat

Pauliina Kuokka. Kevätjää. Kirjapaja. Tallinna. 2014

C.G. Jung Job saa vastauksen. Otava. Keuruu. 1974

Leppoisaa joulua ja onnellista vuotta 2015 kaikille maailman ihmisille, eläimille, kasveille ja muille luomakunnan olioille! 

Joulukello 2

Lapin noitarumpu lestadiolaisittain

Siperialainen shamaani rummuttaa. Olisin valinnut Lapin noidan rumpuineen, mutta en löytänyt kuvaa. Tämä kuva on Krasnojarskin museosta Etelä-Siperiassa.

Siperialainen shamaani rummuttaa. Olisin valinnut Lapin noidan rumpuineen, mutta en löytänyt kuvaa. Tämä kuva on Krasnojarskin museosta Etelä-Siperiassa.

Lars Levi Laestadius, Suomen suurimman herätysliikkeen perustaja,  oli uskonnon filosofi ja etnografi. Hän tutki saamelaisten muinaisuskoa eli Lapin shamanismia eli noitalaitosta. Ranskan kuninkaan tutkimusryhmän paikallisena jäsenenä hän selvitti noitarummun olemusta.

Lappalaisen mytologian katkelmia –teoksessa, jonka hän kirjoitti 1840-luvulla,  hän vertaa noitarumpua antiikin Kreikan Delfoin oraakkeliin ja noitien toimintaa oraakkelien tulkintaan. Kirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisesti, kuinka lappalaiset olivat pitäneet noitarumpua pyhänä, kuinka esimerkiksi naimaikäinen nainen ei saanut rumpuun koskea ja kuinka sitä kuljetettiin paikasta toiseen varovasti ja salaisia reittejä ja ”viimeisenä raitiossa”.

Hän ei tosin koskaan itse nähnyt rumpua. ”Olisipa hauska tietää, missä se raikaa! Olen itse syntynyt Lapissa, kasvanut Lapissa, asun nyt Lapissa ja olen myös matkustellut laajasti ympäri kaikissa Lapin seurakunnissa, mutta vielä ei minun ole onnistunut nähdä sitä merkillistä noitarumpua, vielä vähemmän saada kuulla sen raikaavan”. (Laestadius 2011, 182). Tällä Laestadius vihjasi, että pakanuus oli Lapissa jo voitettu 1800-luvun puoliväliin mennessä.

Nykyaikaista shamaanirumpujen "päristelyä".

Nykyaikaista shamaanirummutusta.

Todennäköisesti Laestadiuksen eläessä rumpuja ei enää ollutkaan, koska ne oli jo edellisvuosisadalla kristillisen lähetystyön nimissä  tuhottu.  On tosin muistettava, että Laestadius oli pappi. Vaikka rumpu vielä jossain piilossa olisi ollutkin, tuskinpa kansa sitä olisi paikalliselle papille esitellyt. Sehän olisi takavarikoitu, kuten seuraavasta sitaatista käy ilmi.

”Sen jälkeen kun lapinmaitten ensimmäiset papit pääsivät selville siitä, että rumpua kuljetettiin raition viimeisen poron kuormassa he aina olivat paikalla tarkastaakseen viimeisen ackian (´reen´), kun lappalaiset muuttomatkallaan kulkivat kirkon ohi.  Jos siellä oli noitarumpu, se takavarikoitiin. Mutta lappalaiset oppivat omalta osaltaan pitämään vaarin rummustaan.” (Laestadius 2011, 215-216).

Sitaatti osoittaa ikävällä tavalla, kuinka kirkko piti itsestään selvänä oikeutenaan ryöstää Lapin alkuperäisasukkaiden omaisuutta ja henkisen perinnön symboleita.  Laestadius näyttää arvelleen, että rumpujen katoamisen myötä myös luontouskonto, jossa kunnioitettiin ja palvottiin taivasta, maata, vettä, tähtiä, puita, eläimiä, kiviä ja luonnon paikkoja, olisi vaipunut unholaan. ”Viimeisiä pakanoita” hänen mukaansa oli ”vielä parikymmentä vuotta sitten” eli siis 1820- luvulla, mutta ei enää 1840-luvulla.

Taisi olla virhearvio.

Mitähän Lars Levi tuumaisi kuulleessaan, että shamanismi on nykyään Suomessa elpymässä ja että Suomenusko-facebook-sivustolla on lähes 7000 tykkääjää. Suomenusko.

Kirja

Laestadius Lars Levi. 2011. Lappalaisen mytologian katkelmia. (suom. Risto Pulkkinen) Hakapaino. Helsinki.

Rumpusetti Helsingin musiikkitalossa. Näistä syntyi komeita shamanistisia saundeja.

Rumpusetti Helsingin musiikkitalossa. Näistä syntyi komeita shamanistisia saundeja.

Noidat, taikurit ja puoskarit

Viuh...

Viuh…

 

Noituudesta liikkuu paljon tarinoita. Mahtaakohan niissä olla perää?  Kirjastossa käsiini osui noitatutkija Marko Nenosen kirja. Yhden luettuani kiinnostuin ja lainasin muitakin. Kirjoista sain uuden näkökulman noituuteen ja taikuuteen. Historian näkökulma laajentaa myös nykyisyyden ymmärtämistä.

Suomen historian dosentti Tampereen yliopistossa on tutkinut noitavainoja Suomessa ja Euroopassa. Hän on äskettäin ottanut kantaa myös nykyajan ilmiöihin  ja tarkastellut työttömyyden hoitoa historian kannalta. Hesarissa 15.12. 2013 on julkaistu kirjoitus Lapiolinjalle ei ole paluuta.

Mutta nyt huomio noituuteen.

Taikominen ja noituminen ovat ikiaikaista perinnettä. Euroopassa suomalaiset ja erityisesti lappalaiset olivat 1600-luvulla kuuluisia noituudestaan. Tuon ajan tutkijat mainitsivat Lapin erityisenä paholaisen asuinsijana.

Lapin noidat edustivat shamanistista perinnettä rumpuineen ja loveen lankeamisineen. Esivalta yhdessä kirkon kanssa alkoi kansan käännyttämisen Lapissa 1600-luvulla.  Pakanallisuuden juuriminen tapahtui hävittämällä noitarummut ja valistamalla kansaa. Lähes kaikki Lapin rummut on poltettu. Vain muutama on vielä jäljellä Euroopan museoissa.

Ei ole tietoa, miten laajalle shamanistinen kulttuuri on ulottunut varhaisimpina aikoina Suomessa. Lapissa oli noitia eli shamaaneja ja etelämpänä tietäjiä. Kysymys oli samasta ilmiöstä.

Lapin shamaanien/noitien kanssa suomalaisilla tietäjillä, into- tai myrrysmiehillä oli yhteistä se, että jonkinlainen innoitus tai haltioituminen oli heidänkin toimissaan välttämätöntä. (Nenonen 1994, 2006)

Valkoinen ja musta magia

Noidat ja tietäjät harjoittivat magiaa. Magialle ei voi antaa yleispätevää määritelmää, koska sen tulkinta vaihtelee historiallisten ajanjaksojen ja kulttuurien välillä. Joka tapauksessa käsite viittaa ”selittämättömään”. Tämä liittyy siihen, että ihmisinä ja kulttuureina emme ainoastaan löydä tosiasioita, vaan me tehtailemme niitä. Emme vääristele, vaan kielen keinoin luokittelemme maailmaa ilmiöiksi ja annamme asioille nimiä. Luomme sellaista, mitä kutsumme tosiasioiksi. (Nenonen 2006)

Hallitsevien ryhmien totuuskäsityksestä poikkeavaa näkemystä kutsuttiin keskiajalla magiaksi. Nykyisin puhutaan esimerkiksi sairaudesta, huuhaasta (=epätieteellisyys), uhkasta tai joskus jopa rikollisuudesta.

Valkoinen ja musta magia on aina erotettu toisistaan. Musta magia luettiin rikokseksi jo Hammurabin laissa 1800 vuotta ennen ajanlaskumme alkua (Nenonen 1994). Raamattukin julistaa tuomion noituudesta, mutta vain naisille: ”Noitanaisen älä anna elää” (2. Moos 22:17).

”Noituus ja taikuus edustivat kirkonvastaisessa toiminnassa pahinta lajia. Ne olivat uskonnollista toisinajattelua – ja todiste paholaisen vallasta.” (Nenonen 1994)

1600-luvulla kirkko ja valtiovalta juurruttivat uutta ajattelua ja kansantapoja suomalaisten keskuuteen varsin kovin ottein. Oli tuntikausien saarnoja kirkossa, julkirippiä, mustaa penkkiä, raippoja, sakkoja ja kuolemantuomioita. Sen mitä noituus ja taikuus olivat, määrittelivät papit. ”Kun uskonkysymyksistä oli valtiossa riitaa ja kirkonmenojakin muutettiin toistuvasti, rahvas ei voinut parhaalla tahdollaankaan aina pysyä oikean opin perässä” (Nenonen 1994).

Hyvää tarkoittava taikuus on yleensä ollut sallittua, mikä selittää sen, että vaikka kristillisen opin ulkopuolella tapahtunut ”maaginen” parantaminen esimerkiksi olikin kiellettyä, siitä harvoin sai tuomion. Näin siksi, että parantajia ei ilmiannettu tai nämä osoittivat oikeudessa saaneensa lahjansa Jumalalta. Valkoista magiaa katsottiin siis sormien välistä.

Kun aikaisemmin hyvää tarkoittava taikuus ei ollut rikos, niin uudelle ajalle tultaessa Ruotsin valtakunnan (johon Suomikin kuului)  lakien tulkinta alkoi muuttua ankarammaksi. Taustalla oli kirkon kanoninen oikeus. Säädettiin myös uusia lakeja, joissa ”saatanaan sitoutuneita” taikojen tekijöitä, arvan heittäjiä ja ennustajia uhattiin kuolemalla. (Nenonen 1994).

Noituus poistettiin rikoslaista 1700-luvun lopulla, mutta ammattitietäjän ja taikojan toimen kielto oli vielä Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan rikoslaissa vuonna 1889.

Noitien toimen kielto säilyi vuoteen 1976

Rikoslain pykälää, jonka mukaan tietäjän tointa, loihtimista tai taikomista harjoittava henkilö piti määrätä sakkoihin, ei tiettävästi käytetty kertaakaan 1900-luvulla. Nenosen mukaan sitä olisi voitu käyttää 1940-luvulla Lapualla, jossa ryhdyttiin tutkimaan Fossin noitien, Sannan ja Jaakon, toimia. Näiden kansanparantajien tapausta käsiteltiin oikeudessa laittoman lääkärintoimen harjoittamisena eli puoskarointina” (Nenonen 1994)

Suomessa ammattimaisen tietäjän ja taikojan toimen kielto säilyi vuoteen 1976, jolloin rikoslain uudistamista pohtinut komitea totesi että rikoksen keinona noituus on ”ilmeisen kelvoton”.   (Nenonen 2007)

Nykyajan puoskarius

Nyt Suomessa vaikuttaa pieni, mutta äänekäs joukko ihmisiä, jotka ajavat ns. puoskarilakia, jolla pyritään ”suojelemaan kansalaisia vaarallisilta vaihtoehtohoidoilta” eli  sellaisilta täydentäviltä hoidoilta,  jotka eivät kuulu viralliseen lääketieteen kaanoniin. Onkohan sillä jotakin yhteyttä parin vuosisadan takaisiin noitalakeihin?

Joka tapauksessa mielenkiintoisia muutoksia on tapahtunut sitten keskiajan. Noidista on tullut jotenkin suosittuja, vaikka ne ovatkin vähän pelottavia. Lapin noidat ovat säilyneet  kulttuurin muistissa. Pääsiäisnoidat lentävät luudallaan ihmisten tajuntaan ja virpovat pikkunoidat soittelevat pirteinä kerrostaloasuntojen ovikelloja. Taikureista sen sijaan on tullut suosittuja esiintyjiä sirkuksessa ja muilla estradeilla. Vain puoskarit ovat säilyttäneet pahan maineensa tähän päivään saakka.

Olisi kiinnostava tietää, keitä ne nykyajan puoskarit eli laittoman lääkärintoimen harjoittajat ovat, joilta puoskarilain ajajat haluavat kansalaisia suojella? Tätä pitäisi tutkia ja selvittää. Nyt lain valmistelijoiden käytössä on vain väittämiä,  ei faktoja.

Nenosen kirjat kiinnostavat niin paljon, että seuraavakin juttuni liittyy noitiin ja keskiaikaan.

Kirjat

Nenonen Marko, Kervinen Timo 1994. Synnin palkka on kuolema. Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500-1700-luvulla. Otava. Keuruu.

Nenonen Marko 2006. Noitavainot Euroopassa. Myytin synty. Otava. Keuruu

Nenonen Marko 2007. Noitavainot Euroopassa. Ihmisen pahuus. Otava. Keuruu.

Shamaani, noaidi, noita

Finnmarkin shamaani 1700-luvulta.

Ennen kristinuskon leviämistä saamelaisalueilla noaidi  toimi uskonnollisena johtajana ja opastajana, joka myös paransi fyysisiä sairauksia. Hän oli shamaani, jolla oli kyky ja tahto auttaa kanssaihmisiä. Lapin noidaksikin häntä kutsutaan.

Shamaaniksi voidaan määritellä henkilö, joka inspiraation, lahjan tai oppimisen kautta on saanut  näkijän kyvyn tai muita psyykkisiä ominaisuuksia, joita hän käyttää toisten hyväksi.  Shamaaneja on myös nimitelty haukkumasanoin  saatananpalvojiksi, huijareiksi tai psykootikoiksi.

Antropologinen ja historiantutkimus ovat kuitenkin osoittaneet, että muinaisissa yhteiskunnissa shamaanit olivat yleensä yhteisönsä korkeasti arvostamia henkilöitä.  He olivat parantajia ja neuvonantajia vaikeissa yksilön ja yhteisön ongelmissa.  Shamaani oli siis nykytermein ilmaisten pappi, lääkäri ja psykoterapeutti samassa persoonassa.

Nykyisin lääkärit hoitavat ruumista ja papit sielua. Lisäksi ovat tulleet psykiatrit ja psykoterapeutit, jotka ovat erikoistuneet ihmisen mieleen ja sen hoitamiseen.

Voisikin kysyä,  eikö tämä riitä. Mihin shamanismia enää tarvitaan, kun kaikkia inhimillisten ongelmien pesäkkeitä (ruumis, mieli ja sielu) varten on oma ammattilainen?

Ei mihinkään, jos ihmisen ymmärretään koostuvan kolmesta irrallisesta osasta (keho, mieli ja sielu). Shamanismissa ihminen nähdään psyko-fyysis-spirituaalisena, luonnon ja muun ympäristön kanssa alituiseen vuorovaikutuksessa olevana ja kehittyvänä olentona. Tähän perustuu shamanistinen hoitaminen/auttaminenkin.

Lääketieteen hienoista ja kunnioitettavista saavutuksista huolimatta valitettavasti ihmisen kokonaisuuden hyväksyntä ja huomioon ottaminen ovat päässeet monin osin unohtumaan tervyssysteemissä. Varsinkin perusterveydenhuollossa tämä on haitta, koska valtaosa potilaista hakee apua  juuri psyko-fyysis-spirituaalisiin vaikeuksiin ja ongelmakimppuihin.

Yksi syy, mutta ei varmaankaan ainoa,  shamanismin ja yleensä täydentävien hoitojen suosioon on se, että terveydenhuolto ei tarjoa asiakkaalleen riittävästi aikaa, myötätuntoa ja aitoa läsnä oloa.   Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan kansanlääkintä ja täydentävät hoidot olisi hyvä integroida viralliseen terveydenhuoltoon (WHO 2002). Näin lääketieteen ulkopuoliset hoidot voisivat tuoda  lisäresurssin terveyden edistämiseen.

Toinen syy shamanismin kasvavaaan suosioon saattaa olla uskonnollisuuden muuttumisessa. Ihmiset ovat ehkä väsyneet luterilaisuuden kaavoihin ja oikeaoppisuuden vaatimuksiin. Shamanismi kuten myös jooga antavat ehkä vapaamman henkisen  liikkumavaran kuin valtionkirkkomme antaa.

Pohjolan shamanismia ennen ja nyt

Shamanistinen ajattelu ja parantaminen eivät ole hävinneet maailmasta kristinuskon ja tieteen voittokulusta huolimatta.  Ne elävät, koska niitä tarvitaan. Ne elävät tosin hieman muinaisesta muuntuneina. Tämä havaittiin mm. Norjan saamelaisalueella tehdyssä tutkimuksessa.

Sen tietävät myös shamanismin harrastajat Suomessa.

Muinaiset hoitomuodot ovat edelleen hyvin yleisiä kehitysmaissa, joissa nykyaikaisia lääketieteellisiä palveluja on niukasti saatavissa. Läntisissä teollisuusmaissa ne ovat mukautuneet nyky-yhteiskuntaan ja niiden suosio näyttää olevan kasvussa. Myös shamanismi on yleistymässä.

Perinteiset shamanistiset hoidot jäivät kuitenkin jo vuosisatoja sitten lääketieteellisen kehityksen ja kristinuskon jalkoihin.  Tämä juontuu aikaan, jolloin kristinusko ja hallitseva eliitti kriminalisoivat shamanistisen ajattelun ja toiminnan.  Vaino alkoi keskiajan loppupuolella. Se jatkui aina 1950-luvulle saakka saamelaisen kulttuurin väheksyntänä.

Shamaanirumpuja tuhottiin samalla kun kansaa käännytettiin kristityiksi paikoin kovinkin ottein.

Myös Suomessa oli ankaraa pyrkimystä juuria shamanismi Lapista.  Se liittyi laajempaan saamelaisten sortoon ja syrjintään. Vielä sotien jälkeenkin saamelaislapsia kiellettiin koulussa puhumassa äidinkieltään. Myös parantajien toiminta ja siitä puhuminen kiellettiin.

Salailulla on pitkä historia

Pohjois-Norjassa on viime aikoina keskusteltu perinteisten hoitomuotojen ottamisesta mukaan virallisen terveydenhuollon rinnalle.  Sen tekee kuitenkin haastavaksi terveydenhuoltohenkilöstön tietämättömyys paikallisista ja perinteisistä tavoista ja ajattelusta sekä asiakkaiden salailu. Ihmiset eivät kerro, että turvautuvat  shamaaniin.

Eräässä mielenterveyspalveluja koskevassa  norjalaistutkimuksessa (Sorlie & Nergård 2005, artikkelissa Randall  & Stabbursvik 2010) todettiin, että terapeutit eivät nykyään tiedä, käyttävätkö heidän asiakkaansa myös traditionaalisia hoitomuotoja. Saamelaispotilaista yli kolmannes oli käyttänyt muita kuin virallisia avun muotoja, mutta hoitohenkilöstöä ne eivät kiinnostaneet.  Tämä kuvastaa terveydenhuollossa lujaan juurtunutta  paikallisten parannustraditioiden väheksyntää.

Myös asiakkaat välttelevät käyttämiensä hoitojen julki tuomista. Ehkä pelosta tulla nolatuiksi tai vähätellyiksi.  Tämä johtuu siitä, että perinteiset shamanistiset hoidot olivat olleet jo vuosisatoja  ”pannassa”.  Koska ne määriteltiin rikolliseksi ja vaaralliseksi noituudeksi  tai tehottomaksi hihhuloinniksi, shamaanit joutuivat auttamaan ihmisiä salaa.

On mielenkiintoista, että kovista tuhoamisponnistuksista huolimatta shamaanihoitoihin turvaudutaan edelleenkin.  Norjalaistutkimusten mukaan potilaat toivoisivatkin, että paikalliset parannustraditiot olisivat edustettuina myös virallisessa terveydenhuollossa.

Kansan psykoterapiaa vai mielikuvamatkailua?

Modernin psykoterapian termein shamanistisessa hoidossa on kyse menetelmistä, joissa tavoitetaan alitajunta/tiedostamaton  sekä yksilön omat sisäiset terapeuttiset kyvyt ja mahdollisuudet. Tämä saavutetaan shamaanimatkalla. Siinä mielikuvien avulla siirrytään syvään rentoutumiseen ja sitä kautta terapeuttiseen, muuntuneeseen tietoisuuden tilaan, johon pääsemistä auttaa musiikki, rummutus, laulut tai loitsut.

Perinteisesti shamaanimatkan teki parantaja, mutta nykyisin matkalle voi mennä asiakaskin. Hoitoprosessissa mielikuvamatkan tapahtumia ja tunnelmia sitten tulkitaan yhdessä.

Norjalaistutkijat Randall ja Stabbursvik (2010) eivät jaa Mircea Eliaden (1989) käsitystä shamanismista ekstaasin tekniikkana, vaan he pitävät sitä pikemminkin uskomusjärjestelmänä, joka painottaa mielen, kehon ja hengen/henkien yhteyttä  sekä luonnon jumaluutta.  Eläimissä, puissa, kasveissa ja kaikissa luontokappaleissa uskotaan olevan henki. Ihminen nähdään kiinteäksi osaksi luontoa, mutta ei pelkästään biologisessa, materiaalisessa mielessä, vaan myös henkiseltä kannalta.

Tutkijat selvittivät, että Pohjois-Norjan rannikkoalueilla nykyään hoitajat tavallisesti käyttävät itsestään auttajan nimitystä, vaikka nojautuvatkin shamanistisiin keinoihin. He työskentelevät useimmiten kotonaan eivätkä ota maksua palveluistaan. Ei ennenkään otettu. Voi tosin olla, että he kuitenkin saavat asiakkailtaan lahjoja.

On myös toinen, enemmän ammattimaisesti toimiva shamaanien ryhmä, joka ottaa maksun palveluistaan.

Shamaanit  yhdistelevät nykyään hoitoonsa musiikkia, loitsuja, käsillä parantamista, intialaista chakra-systeemiä, kysymyksiä ja keskusteluja. Rumpukin on vuosisataisen kiellon jälkeen otettu taas  uudestaan käyttöön.

Ihmiset tulevat auttajan luokse toisten asiakkaiden suosituksesta. Monien hoitajien vanhemmat tai esivanhemmat ovatkin toimineet parantajina. Vaikka rumpu, shamanismin tärkein symboli aikanaan kiellettiin, sen tilalle otettiin silloin loitsut. Tämä selittänee sen, että shamanistinen hoitaminen ei ole vuosisataisesta vainosta huolimatta kokonaan hävinnyt. Se on elänyt suullisen perinteen välityksellä ilman rummutusta.

Kaikki shamanismin periaatteita soveltavat hoitajat eivät tänä päivänä käytä itsestään nimitystä shamaani. Vaatimattomuuttaanko vai muinaisen häpeän vuoksi?

Nykyisin shamanistinen hoitoprosessi hyödyntää sekä vanhaa perinnettä että on rikastanut käytäntöjään nykypsykologialla ja tiedolla ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista laajemminkin.  Shamaanit eivät yleensä hoida lääketieteellisesti diagnostisoituja sairauksia, mutta auttavat oireiden lievittämisessä. He helpottavat myös psyykkisesti kuormittuneiden ihmisten arkea ja edistävät ihmisten terveyttä.

Shamanismia  harrastavien joukossa saattaa olla myös huijareita ja hädässä olevien ihmisten hyväksi käyttäjiä, mutta tästä ei voi päätellä, että shamanismi uskomusjärjestelmänä ja auttamisen muotona olisi huijausta.  Kaikissa ihmis- ja ammattiryhmissä on vähäinen joukko eettisesti arveluttavasti käyttäytyviä henkilöitä. Valitettavasti.

Shamaaniseura ry. pyrkii vahvistamaan eettistä shamanismin harjoittamista. Se tiedottaa laadukkaasta koulutuksesta ja  edistää shamanismin tutkimusta.

Kirjallisutta

Eliade M. 1989 . Shamanism. Archaic techniques of ecstasy. Penguin Books. London. (First published 1964).

Randall S & Stabbursvik EAB .2010. Healing in the Sámi North. Culture, Medicine and Psychiatry 34:571-589.

WHO 2002.  World Health Organization Traditional Medicine Strategy 2002-2005. http://whqlibdoc.who.int/hq/2002/WHO_EDM_TRM_2002.1.pdf

Linkit

Alustus ja keskustelua shamanismista Tapereella 4.3.2013. Lisätiedot.

Shamaaniseura ry. http://www.shamaaniseura.fi/sh12.htm

Finnmarkin shamaanin kuva http://en.wikipedia.org/wiki/File:Shaman.jpg

Saamelainen joikaaja-jatslaulaja Mari Boine on kotoisin Finnmarkista, Norjasta. Konserttitaltiointi Oslon oopperatalosta vuodelta 2009.  .

Kumisaapas nuotiossa

Kirjoitin aiemmassa jutussani shamaanista sisälläni. Muuan tuttavani ilmoitti tietävänsä mistä on kysymys ja kertoi shamaanina työskentelevästä näyttelijäystävästään.

Kaveri ansaitsi elantoaan viihdyttämällä Lapissa lomailevia amerikkalaisturisteja ja järjestämällä shamaaninäytöksiä nuotiotulen loisteessa. Lapin vahva shamaaniperinne on hyvä syy kuvata vieraille shamaanien muinaista toimintaa.

Tässä näytöksessä kävi tosin kalpaten.

Komeisiin varustuksiin, turkiksiin, ja sulkiin sonnustautuneena näyttelijä kumisutti rumpuaan, tanssahteli  ja mörisi loitsujaan liekkien ääressä. Hän hehkui alkukantaisuutta ja myyttisyyttä. Imagon vahvistamiseksi pää oli peitetty rekvisiitalla joten kasvoja ei näkynyt,  mistä seurasi että heppu ei myöskään juuri nähnyt eteensä. Nuotio lämmitti ja tuli lisäsi spektaakkelin tehoa. Hieno ja vaikuttava esitys.

Saapas sulaa

Huonon näkyvyyden vuoksi näyttelijä ei huomannut liekkien vaaroja. Kesken esityksen ”shamaanin” kumisaapas osuikin nuotiotuleen ja alkoi sulaa.  Sankarimme ei aluksi tajunnut sitä, mutta kun kuumuus iski ja ihoa alkoi polttaa, suusta pääsi karjaisu. Sitkeästi hän kuitenkin jatkoi esitystä.

Jalan kipua peittääkseen hän vei rummutussessionsa loppuun nopeasti ja örisemällä entistä äänekkäämmin. Lääkäriin hän lähti vasta kun jenkit olivat saaneet näytöksensä ja siirtyivät muihin huvituksiin.  Sulanut  kumisaapas leikattiin pois ja jalka sai asianmukaisen hoidon.

Tämä esimerkki turismin ohjelmanumeroksi muuttuneesta shamanismista on jotakin muuta kuin shamaaniuden perusajatus eheyttävästä rituaalista, ihmisten ja ihmisyhteisöjen auttamisesta ja tukemisesta. Muinoin shamaanit olivat yhteisönsä parantajia ja poppamiehiä, mutta heillä oli myös psykologisen, hengellisen ja taiteellisen ohjaajan tehtäviä. He saattoivat olla runolaulajiakin. Väitetään Väinämöisen olleen shamaani.

Näyttelijän esitys edustaa puhdasta ja selkeää kaupallista teatteria, jolla on myös oma paikkana nykymaailmassa. Lapissa toimii nykyisin sellaisiakin shamaaninäytösten esittäjiä, joiden omat sukujuuret ulottuvat muinaisiin noitiin. Nämä ihmiset voivat esityksissään ja kertomuksissaan ehkä mennä aidommin muinaisshamaanien nahkoihin kuin joku satunnainen näyttelijä.

Unohduksissa ollut perinne

Shamanismia koskevat väärinkäsitykset ja harhaluulot johtuvat siitä, että perinne  on ollut kauan unohduksissa. Shamaaneja on vainottu ja tapettu edistyksen nimissä.  Siperiassa tämä tapahtui Neuvostoliiton tieteellis-teknisen kehitykseen vannoen ja  Suomen Lapissa jo paljon aikaisemmin shamaaneja vainottiin pakanallisina noitina, joita kristinusko piti vaarallisina. Myös Siperiassa ortodoksinen kirkko 1700-luvulta lähtien käännytti kansaa luontouskonnosta kristityiksi.

Nykyään vain fundamentalistikristityt pitävät shmamanismia vaarallisena ja tuomittavana syntinä. Maallistunut, materialistinen maailmankuva puolestaan arvioi nykyshamanismin turhanaikaiseksi järjettömyydeksi ja  jotkut virallisen terveydenhuollon äänitorvet luokittelevat sen  puoskaroinniksi  ja manipuloinniksi.

Todellisuudessa se ei ole mitään näistä, vaan aito nykyshamaanius eheyttää ja tasapainottaa ihmisen psyykkistä, fyysistä ja spirituaalista puolta. Tässä mielessä se parantaa. Rituaaleissa apua tarvitseva on aina itse aktiivisesti mukana kehon, aistien ja mielikuvien avulla.  Rituaali voi vahvistaa jokaista itseään avoimesti tutkiskelevaa shamaanimatkaajaa.

©Liina Keskimäki