Veden voima ja valo.
Ovatko täydentävät (vaihtoehtoiset tai luonnonmukaiset) hoidot terveydenhuollon kansanmusiikkia tai tommytabermannia?
Täydentävien hoitojen käyttäjät ovat tutkimusten mukaan tyytyväisiä saamiinsa palveluihin, vaikka useimpia hoitoja ei ole osoitettu tieteellisesti tehokkaiksi. Kansalaiset käyttävät näitä hoitoja runsaasti ja kokevat saavansa niistä apua.
Siksi ihmetyttääkin, että virallinen terveydenhuoltojärjestelmä on asettunut vastustamaan tai ainakin suhtautumaan epäluuloisesti näihin hoitomuotoihin. Parhaillaan sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan lakiesitystä täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen asemasta ja valvonnasta Suomessa. Ministeriön kannanottojen ja Lääkäriliiton lausuntojen mukaan tarkoitus on suojella kansalaisia näiden ei-virallisten hoitojen haitoilta ja vaaroilta.
Se on hieno asia.
Rehellisyyden nimissä olisi kuitenkin hyvä ottaa huomioon myös hyödyt, joita akupunktiosta, vyöhyketerapiasta, kalevalaisesta jäsenkorjauksesta, joogasta, hieronnasta, energiahoidoista jne. mitä ilmeisimmin on. Ihmisethän käyttävät niitä hyödykseen. Jokin syy runsaaseen käyttöön täytyy olla. Näitä syitä ei ole Suomessa tutkittu väestötasolla.
Rehellisyyden nimissä olisi myös aihetta selvittä, mitä ovat ne mahdolliset hoidoista aiheutuvat haitat, joilta asiakkaita suojellaan. Kuinka yleisiä haitat ovat? Millaisia ne ovat suhteessa virallisen terveydenhuoltosysteemin mukanaan tuomiin haittoihin asiakkaille? Näistäkään ei ole olemassa väestötason tietoa, koska ei ole tutkittu.
Rehellisyyden nimissä pitäisi myös selvittää, mistä kauhu “huuhaahoitoja” kohtaan oikeastaan johtuu. Kauhu tiivistyy nykyisin vaatimuksiin kieltää “puoskarointi” lailla, vaikka koko puoskarointi-käsite on hyvin epäselvä. Sehän on oikeastaan haukkumasana ja viittaa epäsuorasti vaaralliseen hyväksikäyttöön.
Jos puoskariksi katsotaan henkilö, joka tarjoaa virallisen terveyssysteemin ulkopuolisia ei-kelakorvattavia hyvän olon hoitoja, niin siinä tapauksessa suuri osa, ehkä yli puolet aikuisväestöstä on turvautunut joskus puoskariin. Ja heistä enemmistö on kokenut saavansa apua ja helpotusta!
Tuntuu aika kummalliselta, että kansan valitseman eduskunnan alaisena toimiva sosiaali- ja tervesministeriö korporaatiokumppaneineen pyrkii suojelemaan kansalaisia hoidoilta, joista nämä itse katsovat saavansa hyötyä. Onko kyseessä tyhmän kansan syndrooma? Tietämättömiä on varjeltava pahan vaaroita? Kenen etua tässä ajetaan? Mistä meitä kansalaisia oikein suojellaan?
Muusiikin valtatiet
Näkökulman laajentamiseksi vertaan täydentäviä hoitoja musiikkiin. Korkeakulttuurin suosima klassinen musiikki ei ole enää “ainoaa oikeaa ja hyvää” taidetta. Myös muilla musiikin lajeilla on paikkansa kulttuurissa. Etno soi, rokki rämisee ja räppärit heiluvat. Vanhat valssitkin tuovat monelle viihdykettä. Ilman raja-aitoja ja ennakkoluuloja musiikki elähdyttää parhaiten. Sinfoniaorkesterin muusikko ei kiellä iskelmälaulajan, kansanmuusikon tai jatsin soittajan ilmaisuvapautta.
Sitä paitsi musiikkia käytetän myös hoitona, musiikkiterapiana.
Vaikka yhteiskunnan tukea osoitetaan runsaasti oopperalle ja muulle klassiselle musiikille, musiikin valtateillä vaeltaa paljon erilaisia muusikoita. Muita musiikin lajeja ei kielletä tai valvota niiden erilaisuuden vuoksi.
Tabermann vertauskuvana
Runoutta vertauskuvana käyttäen täydentävät hoidot ovat terveydenhuoltojärjestelmän Tommy Tabermann, joka on ja oli jo eläessään suomalaisten sydämissä. Kansa rakastaa ja lukee häntä, vaikka kirjallisuuseliitti luokitteleekin hänet ”marsipaani”-runoilijaksi. Kuten runoudessa on erilaisia areenoja ja kehyksiä, joissa runoutta ja sen laatua arvioidaan, myös ihmisen hoitamista on tarkasteltava eri näkökulmista.
Tabermannin runoutta on arvioitu naiiviksi, jämähtäneeksi ja heppoiseksi. Tällaisen tuomion sille antaa kirjallisuuskriitikoiden eliitti. Runolehtien suosiossa Tabermann ei ole koskaan ollut, mutta kansansuosiota on aina riittänyt. Kriitikoita ei miellytä Tabermannin romanttinen tyyli ja väsymätön puhe rakkaudesta ja sen voimasta. Moni masentunut kuitenkin kokee tällaisen puheen eheyttävänä ja tervehdyttävänä.
Kukaan ei vielä pysty arvioimaan, säilyykö runoilijan suosio edelleen läpi seuraavien vuosikymmenten. Siihen eivät vaikuta kriitikot, vaan lukijat.
Jako etabloituneen ja käyttörunouden, runolehtien suosiman ja suuren yleisön lukeman runouden välillä on selkeä. Sen ei kuitenkaan tarvitsisi olla mikään ongelma, koska nämä lajit eivät oikeastaan edes paini samassa sarjassa. On erilaisia runomakuja. Kuten myös musiikkimakuja. Ja hyvä niin.
Näin soisi olevan terveydenhuollossakin. Kaikkia auttamismuotoja, jotka pyrkivät ihmisen parhaaseen ja joista ei ole osoitettu vaaraa tai haittaa käyttäjälle, on syytä arvostaa ja kunnioittaa. Tieteellisen näytön puute ei riitä argumentiksi auttamisen kieltämiseen tai rajoittamiseen, varsinkaan jos tieteellistä näyttöä ei ole myöskään haitoista.
Asenteiden muutosta tarvitaan, jotta rauhanomainen rinnakkainelo ja hedelmällinen yhteistyö lääketieteellisten ja muiden hoitojen välillä voisi kasvaa ja kukoistaa. Jotta hoitamisen maailma eläisi tasapainossa kaikkien osiensa kesken.
Ja jotta ihmiset voisivat aidosti ja vaapaasti edistää omaa ja muiden terveyttä monipuolisesti, monin eri tavoin.
Menneen syksyn muistelo.
Seuraavissa kahdessa kirjoituksessa kerron lisää ajatuksiani täydentävien hoitojen paikasta terveydenhuollossamme.
©Liina Keskimäki