Terveyssysteemissämme on unohdettu puoli, yhteisesti kätketty suru! Vai voiko systeemi surra? En tiedä, mutta siltä nyt tuntuu.
Vain vana jäi.
Perusterveydenhuollon kehittämisestä on puhuttu niin kauan kuin muistan. Julkisuudessa kehittämisellä tarkoitetaan yleensä rahaa. Miten saadan palvelut rahoitetuksi? Miten voidaan palkata terveyskeskuksiin lisää lääkäreitä? Miten verovarat riittävät lisääntyvän vanhusten määrään hoitoon?
Kollektiivisesti kätketty suru liittyy toki muuhunkin kuin rahaan ja vanhuksiin. Se koskee koko perusterveydenhuoltojärjestelmää ja koskettaa kaikkia palveluiden käyttäjiä.
Hyvin vähän julkisuudessa on keskusteltu siitä, millaista apua ihmiset sairauksiinsa ja vaivoihinsa peruserveydenhuollosta kaipaavat. Lääkereseptiä? Neuvontaa? Keskustelua? Ymmärrystä? Myötätuntoa?
On tiedossa, että asiakkaat kaipaavat perusterveydenhuollon lääkäriltä enemmän aikaa ja ymmärtämystä. Tämä koskee sekä julkista että yksityistä puolta. Lääkärit sen sijaan on koulutettu tarjomaaan “tieteellisesti” hyväksi todistettua hoitoa, jolla on hyvin vähän tekemistä empatian ja kuuntelemisen kanssa. En väitä lääkäreitä ihmisinä epäempaattisiksi, otan tässä kantaa terveydenhuoltojärjestelmään systeeminä.
Mikä surettaa?
Kun nämä kaksi asiaa “potilaan kuunteleminen ja ymmärtäminen” ja “tieteellinen hoito” eivät ole tasapainossa, syntyy yhteisesti vaiettu ongelma. Sitä voisi nimittää suruksi, mikä johtuu kohtaamattomuudesta eli siitä, kun auttaja ja autettava ovat liian kaukana toisistaan, koska heidän odotuksensa auttamistapahtumalta ovat niin erilaiset. Silti tavoite eli parantuminen tai vaivan helpottuminen on kummallekin yhteinen.
Ongelma syntyy, jos etäisyys potilaan ja hoitavan henkilön käsityksissä vaivan luonteesta ja parantumisen keinoista on liian suuri. Esimerkiksi potilas saattaa innoissaan tiedustella lääkäriltään hyviksi kokemistaan täydentävistä ja lääkkeettömistä hoidoista, mutta saakin kylmän viileän vastauksen tieteeseen pohjaavan lääkehoidon ylivertaisuudesta.
Potilaan kokemus on silloin sivuutettu. Lääkäriä puolestaan sitoo vallitseva hoitonäkemys. Pieni joukko lääkärikuntaa on tosin alkanut kritisoida “kaksoissokkokokeisiin nojaavaa tiedeparadigmaa” ja on ryhtynyt etsimään vaihtoehtoja. Pihkasalvan käyttö haavojen hoidossa on yksi esimerkki, josta kirjoitin äskettäin.
Varjon heijastuksia – vertaus ihmiseen
Olen yrittänyt ymmärtää, mistä tässä etäisyysongelmassa on kysymys. Tein ajatuskokeilun vertaamalla terveysjärjestelmää ihmiseen. Ihmisessä on eri puolia, kuten tietoinen ja tiedostamaton eli näkyvä puoli sekä se puoli, joka on varjossa itseltämme.
Voisikohan olla jotakin perää siinä, että täydentävät hoidot edustavat viileän virallisen, tehokkuusmittareihin nojaavan terveyssysteemin varjoa, sitä puolta järjestelmän ”itsestä”, jota ei nähdä tai haluta nähdä? Sitä puolta, joka on puutteellinen ja joka kaipaisi korjaamista.
Onko niin, että pehmeys, ajan ja ymmärryksen tarjoaminen potilaalle, joihin monet täydentävät hoidot juuri keskittyvät, ovat niin kaukana kiireisen ja tehokkaan nykyterveydenhuolojärjestelmän todellisuudesta, että sitä pitää ”kollekiivisesti kätketyn surun” vuoksi tieteen nimissä vastustaa?
Onhan selvää, että jokainen terveydenhuollossa työskenteleva tajuaa, että kärsivä tarvitsee teknisen osaamisen lisäksi ennen kaikkea myötätuntoa, jota ei voi osoittaa jos ei ole aikaa eikä empatiaresursseja. Ja kun niitä ei ole, se surettaa – tiedostamattomasti, jos ei näkyvästi voi surra.
Täydentäville hoitopalveluille lämminhenkiset vastaanottotilat ja potilaan kohtaaminen rauhassa ja keskittyen asiakkaaseen kokonaisvaltaisesti ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Myös ihmisen psyykkisen, sosiaalisen ja spirituaalisen puolen huomioiminen on yleistä. Hyvää tekevä placebo on koko ajan läsnä. Kun tällaisen hyvän kääntää ei-tieteelliseksi ja turhaksi placeboksi, sitä on näppärä mitätöidä. Näin se muuttuukin pahaksi. Kuitenkin lääketieteellisessäkin hoidossa placebo-vaikutuksen arvioidaan olevan 30-50 prosenttia.
Näin omituinen asennoituminen on mahdollista vain syvästi tiedeuskovaisessa yhteisössä.
Onkin kysyttävä, puuttuuko virallisen terveydenhuollon hoitosuhteesta jotakin potilaiden kannalta olennaista, kun ihmiset omasta halustaan käyttävät täydentäviä hoitoja, joita virallinen systeemi hyljeksii? Tästä asiasta kirjoitti jo 1990-luvulla psykiatri ja psykoanalyytikko Kalle Achté ja totesi olevan paradoksaalista, että suuren yleisön keskuudessa koululääketieteelle asetetaan tarkat vaatimukset laadusta ja vaikuttavuudesta, kun vaihtoehtoiset hoidot on hyväksytty varsin kritiikittömästi ilman näyttöä vaikuttavuudesta ja turvallisuudesta.
Kyseessä on hänen mukaansa ”ilmeisesti syvällinen ongelma, joka liittyy koululääketieteen kyvyttömyyteen käsitellä potilaita yksilöinä ja kohdata heidät paitsi sairaustapauksina, myös kokonaisvaltaisesti inhimillisinä olentoina” (Achté ym. 1994, 18) Näin Achté kirjoitti lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Ovatko asiat muuttuneet noista ajoista? Ja mihin suuntaan?
Kysymys ei ole lääketieteellis-teknisten hoitojen epäonnistumisesta tai huonoudesta – hoidothan ovat teknisesti korkeatasoisia, vaan siitä, että terveydenhuoltosysteemi on rajannut tai joutunut rajaamaan ihmiskuvaansa kapeammaksi ja kapeammaksi. Äärimmilleen vietynä luonnontieteellis-teknisen ajattelun ylivalta näkyy siinä, että ihminen muuttuu lääkärin silmissä koneeksi, jonka rikkoutuneita osia hän on sertifioitu korjaamaan ja vaihtamaan uusiin. Tai siihen, että lääkärin aika menee tietokoneen ruutua tuijottaessa.
Pirstoutunut ihminen esittäytyy myös “pyhässä kolminaisuudessa”: lääketieteellinen ruumis, psykologinen mieli ja uskonnollinen henki, jotka terveyssysteemissämme elävät kukin omissa kolmion kulmissaan erillisinä ja kaukana ihmisen kokonaistilanteesta. Lääkäri hoitaa ruumista, psykologi/terapeutti mieltä ja pappi henkeä.
Tämä ei vastaa sitä, mitä ihminen nykyajan hektisessä menossa tarvitsee. Ihmisen terveyttä edistetään parhaiten ottamalla koko ihmisluonnon kolminaisuus huomioon sen luonnollisessa koossa ja ympäristössä. Ihminen on paljon muutakin kuin liikuntaa harrastava, tuottavaa työtä tekevä ja ihmissuhteitaan ylläpitävä apparaatti. Hän on luova, ihmettelevä ja ylevyyttä etsivä henkinen olenko kaiken muun inhimillisen lisäsi.
Elävät kukat!
“Elintaso on hyvä asia, mutta itse elämänä se on muovikukka!” Tämän lausahti keskustelutuokiomme päätteeksi tamperelaisessa kirjakauppa Tulenkantajissa piipahtanut runoja rakastava nainen, joka oli asunut ja työskennellyt Namibiassa kolmekymmentä vuotta.
Samaan tapaan sanoisin, että lääketieteellis-tekninen kehitys on hyvä asia, koska se auttaa entistä tehokkaammin parantamaan vammoja ja sairauksia, mutta terveyttä, hyvinvointia ja onnellisuutta se ei takaa. Tarvitaan laajempaa näkemystä.
Kirja
Achté K, Rantanen J ja Tamminen T 1994. Luontaishoidon isä Tohtori E.W. Lybeck Elämänmäen parantaja. Gummerus. Jyväskylä.
Rauhallista.