Tag Archive | CFS

Monta lääketiedettä, monta hoitoa

viljapelto Yksi vai monta lääketiedettä? Terveydenhuollossa dualistinen ihmiskäsitys näyttää olevan muuttumassa. Lääketiede ja sen myötä terveyden- ja sairaanhoito monimuotoistuu.

Muutos voi olla hämmentävää, kun vanha jako kehoon ja mieleen ei enää pädekään samalla tavoin kuin aikaisemmin.

Tätä hämmennystä kuvaa hyvin tuore uutisointi. Yksi uutinen kertoo, että Valvira pyrkii panemaan kuriin tavanomaisesta poikkeavia hoitomuotoja kokeilevaa lääkäriä. Toinen uutinen kuvaa kuinka uusi, myös tavanomaisesta poikkeava kanadalainen hoitomuoto otetaan ilolla vastaan.

Lääkäri Olli Polo, aikaisemmin professorinakin työskennellyt, on jo yli kymmenen vuotta yrittänyt auttaa – ja monien potilaiden oman kokemuksen mukaan auttanutkin – väsymysoireyhtymän kanssa kamppailevia. Hän näyttää joutuneen jäykän evidence based -ajattelun uhriksi. Valvira on rajoittanut hänen lääkärinoikeuksiaan. http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201709042200370930_u0.shtml

Rajoittamisen perusteita ei ole kerrottu julkisuuteen. Itse Olli Polo katsoo tekevänsä pioneerityötä CFS-potilaiden auttamiseksi. CFS, Chronic Fatigue Syndrom eli krooninen väsymysoireyhtymä on lääketieteellisesti määritelty toiminnalliseksi häiriöksi. CFS:n hoitoon, kuten yleensäkään toiminnallisiin häiriöihin, ei ole olemassa tutkimusnäyttöön perustuvaa (evidence based) lääketieteellistä parannusmenetelmää.

Lääkärit eivät tiedä, miten potilaita parhaiten autettaisiin. Polo on käytännössä ryhtynyt kokeilemaan uusia keinoja, joista todellakaan ei ole vielä tutkimusnäyttöä.

Samaan aikaan uutisoidaan kanadalaismenetelmästä yliherkkyysoireilun hoidossa. Siinä mielen avulla ohjelmoidaan kehoa reagoimaan vähemmän ”herkästi” yleisesti käytettyihin kemikaaleihin ja sisäilmaongelmiin. Annie Hopperin kehittämä menetelmä on osoittautunut käytännössä tehokkaaksi. Siitäkään ei ole vielä vakavia tieteellisiä tutkimuksia.

Dualismista kokonaisvaltaisuuteen

On alettu ymmärtää, että toiminnallisista oireista kärsiviä potilaita on kohdattava kokonaisina, kokevina ja elämismaailmaan reagoivina ihmisinä, ei vain yksittäisen, erillisenä ymmärretyn sairauden kantajina.

Aiheesta HS 5.9.2017 Markku Sainon haastattelu:

”Työterveyslaitoksen ylilääkäri Markku Sainio on hiljan kirjoittanut ympäristöherkkyydestä Duodecim-lehdessä http://www.duodecimlehti.fi/duo13835ja Potilaan lääkärilehdessähttp://www.potilaanlaakarilehti.fi/site/assets/files/0/11/06/299/sll132017-848.pdf. Hänkin pitää ongelman ytimenä sitä, ettei ihmistä hoideta kokonaisvaltaisesti. Lääkärinkoulutuksessa ei paneuduta riittävästi kehon ja mielen vuorovaikutukseen.” ”Vikaa etsitään elimistöstä, ja ellei sitä löydy, emme osaa kunnolla selittää, mistä oireet johtuvat”, sanoo Markku Sainio HS:n haastattelussa. http://www.hs.fi/tiede/art-2000005353335.html

Samassa kirjoituksessa viitataan kaksijakoisen (dualistisen) ajattelun ongelmallisuuteen:

”Ongelma on tämä dualistinen ajattelu, että jompi kumpi on oltava”, sanoo neurologian ja psykiatrian erikoislääkäri Risto Vataja HUSista. Dualismilla hän tarkoittaa länsimaiseen ajatteluun syvälle juurtunutta ihmiskuvaa, jossa ihmisellä on erikseen henki ja ruumis.” ”Oikeasti me olemme kokonaisuus”, Vataja sanoo. (HS 5.9.2017)

Hämmennys on hyvä asia

Hämmennys on hyvä asia, kun se johtaa uuteen ajatteluun ja uudenlaisiin hoitokäytäntöihin. Kun ihmiskäsitys muuttuu kokonaisvaltaisemmaksi, monet nykyisin terveydenhuoltojärjestelmän tarjoaminen palvelujen ulkopuolella jäävät kokonaisvaltaiset kehomieli-hoidot saavat aivan uuden merkityksen hoitamisen ja parantamisen kokonaisuudessa.

Tätä ei nyt pidä ymmärtää ”vaihtoehtohoitojen” villiksi liputukseksi tai lääketiedekritiikiksi. Minulla ei ole syytä eikä halua minkään tieteenalan arvosteluun. Tässä kysymys on potilaista, kärsivistä ihmisistä. Kysymys on myös terveydenhuollon käytännöistä eli siitä, miten yhteiskunta katsoo hyväksi ja oikeaksi auttaa ihmisiä, kuka saa auttaa ja miten saa auttaa.

Lääketiede tieteenä on eri asia kuin terveydenhuolto käytäntönä. Hoitaminen on käytäntöä, ei tiedettä. Terveydenhuollon käytäntöihin vaikuttavat muutkin tieteenalat kuin lääketiede, kuten psykologia, kansanterveystiede, terveystaloustiede, terveyssosiologia, liikuntatiede jne. Ennen muuta terveyspalveluihin vaikuttaa poliittinen päätöksenteko, joka nojaa erilaisiin yhteiskunnallisten ryhmien intresseihin.

Tiukka biolääketieteeseen nojaava katsanto eli se, että keho nähdään omana biologisena yksikkönään ja biolääketieteellisen hoidon kohteena ja mieli siitä ikään kuin erillään ja omanaan, ei ole enää riittävä. Tarvitaan laaja-alaisempaa ja ihmisen kokonaisuutena kohtaavaa hoitoajattelua ja -tapoja.

Potilaat mukaan

Risto Vataja vetää Helsingin, Tampereen ja Oulun yliopistollisten sairaaloiden kliinkoilta koottua lääketieteen eri alojen työryhmää (HS 5.9.2017). Se valmistelee toiminnallisten häiriöiden hoitoketjun parantamista, jotta potilaiden ei tarvitsisi juosta erikoislääkäriltä toiselle, joilla kaikilla voi olla eri käsitys siitä, mistä on kysymys. Hyvä.

Tuli mieleeni, että pitäisiköhän työryhmässä olla myös perusterveydenhuollon ammattilaisia, kuten terveyskeskuslääkäreitä, hoitajia, psykologeja ja fysioterapeutteja, jotka ensimmäisinä kohtaavat näitä potilaita. Entäs potilaiden edustajat? Olisiko heistä apua hoitoketjuongelman ratkaisussa?

Ilman syvällisiä filosofisia tai teoreettisia pohdintojakin on selvää, että ihmisen hoitamisen kuuluu olla kokonaisvaltaista aina kun se on tarpeen ja mahdollista. Erityisesti silloin, kun kyse on potilaista, joilla on toiminnallisia vaivoja eli juuri noita lääketieteellisesti epämääräisiä ja vaikeasti diagnosoitavia vaivoja, monia samanaikaisia hyvinvointiongelmia ja kroonisia sairauksia.

Kärsivän ihmisen kohtaaminen psyko-fyysis-sosiaalisena ja joskus spirtuaalisenakin ihmisenä on tärkeää unohtamatta kaikkeen hoitamiseen kuuluvaa, parantavaa myötätuntoa, empatiaa.

Kaikki apu on arvokasta

Usein kuulee väitettävän: ”On olemassa vain yksi lääketiede, sille ei voi olla vaihtoehtoja tai täydennyksiä, sillä tiedekin on vain yksi”.

Lääketiede ymmärrettynä puhtaasti biotieteeksi sijoittuu luonnontieteellisen tiedeparadigman sisään ja on kiinnostunut tutkimaan ihmistä lähinnä biologisena olentona, joka voidaan redusoida eli jakaa lukusiin pienempiin osasiin. Tästä näkökulmasta lääketiede on vain yksi.

Jos taas lääketiede nähdään osana yksilön ja yhteisöjen kokonaishyvinvoinnin tutkimusta, se sijoittuu ihmis-, käyttäytymis- kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden alueelle. Siellä ihmistä ei redusoida biologisiin osiinsa.

Tämä on tietysti karrikoitu jako. Se ei elä todellisessa elämässä tällaisenaan, mutta esitän sen havainnollistaakseni syitä keskustelun vaikeuteen eri tiedenäkemysten välillä silloin kun puhutaan terveydestä, parantamisesta tai tutkituista, näyttöön perustuvista ja ”oikeista” tavoista hoitaa, auttaa ja tukea ihmisiä heidän terveyspulmissaan.

Viime kädessä ei ole merkitystä, miten mitäkin ihmisen parantamisen ja auttamisen muotoa ja menetelmää kutsutaan. Kaikki auttamisen muodot ovat arvokkaita. Kun ihminen sairastuu tai hänellä on elämässään ongelmia, hän harvoin miettii, löytyykö ongelmaan tieteellinen ratkaisu. Tärkeintä on löytää ylipäänsä ratkaisu ja paras mahdollinen sellainen.

Terveysongelmissa useimmat parantavat ratkaisut ovat aivan muita kuin lääketieteellisiä. Tämä johtuu siitä, että ongelmat, sairaudet, vaivat tai oireet eivät useinkaan ole selitettävissä nykyisen biolääketieteellisen teorian mukaisesti. Tällaiset ongelmat eivät näet ole biolääketieteellisiä.

On ymmärrettävää, että ihmiset hakevat apua sieltä mistä uskovat sitä saavansa. Jos sitä ei tunnu saavan lääkäriltä, psyko- tai fysioterapeutilta, sosiaalityöntekijältä tai papilta, sitä haetaan muualta: täydentäviltä hoitajilta (jotkut puhuvat vaihtoehtohoidoista).

Tiede hankkii tietoja

Tiede on tapa hankkia tietoa siitä mitä pidämme maailmana ja todellisuutena. Jos jotakin asiaa ei pidetä edes periaatteessa mahdollisena, sitä ei tutkita.

Tieteellinen tiedonhankinta on periaatteessa samanlaista kuin tavallisen arkielämän tiedon hankintakin eli kerätään havaintoja ja tosiasioita ja näiden perusteella tehdään erilaisten taustakäsitysten ja perustelujen nojalla päätelmiä todellisuudesta. Kun näin saadut faktat ja lisäksi taustakäsitykset eli tieteelliset teoriat ja tutkimuksen perustelut esitetään julkisesti tiedeyhteisön kommentoitaviksi, niistä syntyy tutkimustietoa. Se ei enää ole arkitietoa, vaan tieteellisesti perusteltua tietoa.

Tieteellinen tieto todellisuudestamme perustuu siis empiirisiin havaintoihin, johonkin teoriaan ja julkiseen keskusteluun tällaisesta tiedonmuodostuksesta. Keskustelua käydään tiedeyhteisössä kunkin tieteenalan sopiviksi katsomin keinoin. Keskustelua käydään myös tiedeyhteisön ulkopuolella.

Tieteellistä tietoa tuotetaan monella tavoin. Eri tieteenaloilla käytetään erilaisia teorioita ja metodeja varmistamaan, että tutkimustulokset ovat oikeita, mahdollisimman varmoja ja totuudellisia.

Miten tämä tieteen periaate näkyy parantamista ja hoitamista koskevissa tieteissä?

Länsimainen lääketiede nykyisessä valtavirtamuodossaan nojaa ennen muuta Vatajan mainitsemaan dualistiseen teoriaan ihmisestä. Tässä katsannossa naturalistinen, materialistis-reduktionistinen käsitys maailmasta ja ihmisestä sen osana, ja tämän seurauksena myös käsitys sairauksista ja parantamisesta edustaa dualismin kehollista puolta. Mielen puoli liittyy mielenterveystyöhön, psykiatriaan ja psykologiaan. Kehon ja mielen kokonaisuus kehomieli on kuitenkin elävän ihmisen koettua todellisuutta. Sen tutkimus odottaa vielä valtavirtaistumistaan. Tässä terveystieteillä on positiivista haastetta.

Erilaisia lääketieteitä

Lääketieteitä on erilaisia. On bio-, käyttäytymis–, liikunta-, elämäntapa- ja musiikkilääketiedettä yms. Lisäksi on lukuisia muita lääketieteen suuntauksia, kuten yhdistävä (integrative) laajennettu (extended), funktionaalinen (functional) lääketiede, yrttilääketiede (herbal medicine), kiinalainen ja antroposofinen lääketiede. Uusin tulokas lienee narratiivinen lääketiede, jolla on jo omia koulutusohjelmiaan ainakin USA:ssa http://sps.columbia.edu/certificates/narrative-medicine-certificate

Ruotsin lääketieteellisissä tiedekunnissa elämätapalääketiede on virallinen oppiaine. Tuoreen tutkimuksen mukaan se on kuitenkin viiden tarttumattoman taudin hoitoa opetettaessa aliarvostettua ruotsalaisessa lääkärikoulutuksessa. (Krachler ym 2017)

Eri lääketieteen alat lukuun ottamatta ehkä biolääketiedettä sekoittuvat muihin terveystieteisiin. Niitä ovat esimerkiksi psykologian, sosiologian ja antropologian eri haarat, hoito-, ravitsemus-, liikunta- ja kansanterveystiede. Ne tutkivat terveyden edistämistä, hoitamista ja parantamista, kansanterveyden tilaa ja terveyspolitiikkaa oman teoriataustansa ja viitekehyksensä kannalta.

Nykypäivän terveyden ja sairauden hoito tarkoittaa siirtymistä kohti erilaisten, ristiriitaisiltakin vaikuttavien, mutta samanaikaisten, rinnakkaisten ja päällekkäisten hoitonäkemysten ja -käytäntöjen hyväksymistä. Ne ovat komplementaarisia, toisiaan täydentäviä. Ne takaavat hoidon monimuotoisuutta. Näin mahdollisimman moni potilas löytää itselleen sopivia vaihtoehtoja.

Mikä hoitomuoto on ”oikea”? Mikä ammattiryhmä saa päättää hoidosta? Kiistelyn korvaa tulevaisuuden terveydenhuollossa aito yhteistyö, jossa potilas ja hänen tilanteensa on keskiössä ja hänen kokemuksensa otetaan huomioon kaikessa hoitamista koskevassa päätöksenteossa. Parantamisesta tulee ammatilliset rajat ylittävää kokonaisvaltaista ja asiakaskeskeistä toimintaa. Sote-uudistuksella on paljon päätettävää.

Parantamisen ja terveyden edistämisen ”totuus” ei ole yksi eikä kaksi, vaan se on monta.

Artikkeli

Krachler, B, Jerdén L, Lindén C 2017. Written Examinations in Swedish Medical Schools: Minds Molded to Medicate. American Journal of Lifestyle Medicine. First Published August 18, 2017. http://journals.sagepub.com/doi/abs/10.1177/1559827617724338

Jenni Oxfordista, terve! Uusi näkemys väsymysoireyhtymään.

Lok9

Hilly ja Jenni aloittamassa esitystään Helsingörin kongressissa syyskuussa 2015.

Hilly ja Jenni aloittamassa esitystään Helsingörin Integrative Medicine -kongressissa syyskuussa 2015.

Kongressikokemuksia Tanskasta 2

Jenni Mair, väsymysoireyhtymästä (CFS) kauan kärsinyt nuori nainen, tukiryhmä ja tutkijat esittelivät uutta parantumisen mallia Helsingörin kongressissa. Mallia on kehitetty kaksi vuotta Southamptonin yliopistossa Englannin Kansallisen Terveyden Tutkimuksen Instituutin kanssa. Tuloksia on odotettavissa tieteellisissä julkaisuissa ensi vuonna.

Jenni Mair on mukana Iso-Britannian National Health Servicen ja yliopistojen tutkimushankkeessa väsymysoireyhtymän hoidon kehittämiseksi.

Tässä kuvaan, miten Jenni, väsymysoireyhtymästä 15-vuotiaasta saakka kärsinyt nuori nainen kehittämishanketta kuvaili esityksessään ja kahdenkeskisessä keskustelussamme.

-Parantuakseni minun oli löydettävä toivo, mielikuva ja oma ääni.

– Tukiryhmässä aloin ymmärtää, että paraneminen on mahdollista. Minulle ja minun kaltaisilleni oli aikaisemmin terveydenhuollossa koko ajan muistutettu, että olimme surkeassa kunnossa. Emme edes tienneet, mitä on olla terve.

Jenni Mair

– Kun kerroin lääkärilleni, että aion osallistua vertaistukiryhmään, jossa on mukana sekä sairaita ja jo tervehtyneitä ihmisiä sekä tukihenkilöitä mm. NLP-terapeutti, niin lääkärini tokaisi: ”Voithan sinä sinne mennä, mutta ei siitä mitään apua ole!”

-Menin kuitenkin. Olin sairastanut niin kauan, olin jo melkein kadottanut toivon. Täysin poikkeavaa verrattuna aikaisempaan terveydenhuollosta saamaani apuun oli se, että tukiryhmässä emme olleet hoidon kohteita ja potilaita, vaan aktiivisia kukin omalla tavallamme. Me johdimme omaa paranemisprosessiamme. Kaikki ryhmän jäsenet tulivat autetuiksi jollakin tavalla; toisilla toipuminen alkoi nopeasti, toisilla hitaammin. Kaikki olemme erilaisia, Jenni kertoo.

– Jotta pystyin hahmottamaan mielikuvani terveenä olemisesta (joka oli vuosien varrella kadonnut) ja löytääkseni oman ääneni paranemiselle, tarvitsin ensimmäiseksi toivoa. Kun toivon kautta aloin uskoa ja luottaa muutokseen, pystyin ryhmän ja fasilitaattoreiden avulla luomaan omia mielikuvia terveydestä ja paranemisesta. Niitä kehitettiin ja hyödynnettiin paranemisen edetessä. Fasilitaattorit tukivat ja kannustivat.

Kun nämä uudet ”terveyskuvat” alkoivat hahmottua mielessä vanhojen ”sairauskuvien” tilalle, aloin nähdä itseni ”jo tervehtyneenä”. Tämä loi peilinomaisesti minulle visiota tulevaisuudesta, jossa ei ollut sairautta eikä toivottomuutta, Jenni kertoo ja sanoo nyt olevansa melko hyvässä kunnossa.

Osallistuvaa ja osallistavaa tutkimusta

Kehittämishankkeen erityispiirre on, että Jennin ryhmässä mukana oleva tutkija ei asemoi itseään ulkopuoliseksi, ns. objektiiviseksi tarkkailijaksi. Tutkija ja fasilitaattorit osallistuvat ryhmään kokevina ja tuntevina partnereina, ei niinkään ohjaajina tai asiantuntijoina. Asiantuntijoita ovat ryhmän jäsenet itse.

Kysymys on siis itseparannuksesta, jota tuetaan ulkopuolelta.

Sekä toivo ja mielikuvat tarvittiin, jotta Jenni pystyi löytämään oman äänensä tervehtymisessä. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen ihmisen paranemisprosessi on erilainen. Kukaan ulkopuolinen – ammattilainenkaan – ei voi kertoa, mitä yksilö tarvitsee parantuakseen vaivasta, jota ei oikein edes osata diagnosoida. Ulkopuoliset voivat tukea ja kannustaa sekä antaa virikkeitä, tarjota näkökulmia ja mahdollisuuksia, mutta uuden ajattelun mukaan potilas itse ohjaa toipumistaan.

Jennin ja tutkijoiden kuvausten perusteella sain vaikutelman, että hankkeen tulokset ovat hyviä (tutkimusraportteja aletaan julkaista vuonna 2016). Tutkimus ei perustuu biolääketieteeseen, vaan tutkimusotteeseen, jossa sovelletaan osallistuvia/osallistavia menetelmiä ja fenomenologista tutkimusparadigmaa.

Kehittämishanke on mainio esimerkki siitä, että parantamisen/paranemisen tutkimusta voidaan tehdä monin eri tavoin säilyttäen totuuteen pyrkimisen periaate. Kemiallisten ja fysiologisten mittausten ohella tieteellistä näyttöä eri hoitomuotojen hyödyistä saadaan käytäntöjä ja hoitoprosesseja tutkimalla kvalitatiivisesti eli laadullisin menetelmin. Ei ole olemassa yhtä oikeaa, parasta tai pätevintä paranemistutkimuksen muotoa. Tutkimus on kuin musiikki – polyfonista, moniäänistä ja monivivahteista.

Jos aikanaan julkaistavat tulokset Southamptonin CFS-tutkimuksesta osoittautuvat hyviksi, itseparantaminen ja ryhmätoiminta otettaneen myös vakavien sairauksien hoitoon yhdeksi hoitomuodoksi, millä saattaa olla kauaskantoisia vaikutuksia näyttöön perustuvan hoitamisen käytäntöihin Suomessakin.

Entä Suomessa?

Suomessa saattaa olla 10 000 – 40 000 ihmistä, joilla on väsymysoireyhtymä eli vaiva, joka ei kuuluu mihinkään lääketieteen erikoisalaan ja jota on vaikea diagnosoida. Tällainen yli kuusi kuukautta kestänyt väsymys ei johdu somaattisesta tai psykiatrisesta sairaudesta eikä parane levolla. Valtaosa potilaista lienee ilman diagnoosia ja asianmukaista hoitoa. Potilas on väliinputoaja.

Näin toteavat emeritusprofessorit Olli Ruuskanen ja Raimo Salokangas tuoreessa Duodecim-lehden pääkirjoituksessa. Kirjoittajat vaativat Suomeen perustettavaksi väsymysoireyhtymään erikoistuneita osaamiskeskuksia, joissa hoitotiimiin kuuluvat lääkäri, psykiatri ja psykologi.

Potilaat ansaitsevat parempaa, mitä meillä nyt on tarjolla, kirjoittajat toteavat. Lisäisin vielä tuohon hoitotiimiin kokemusasiantuntijat, joiden äänen kuuluminen on ehkä olennaisin asia löydettäessä mahdollisimman tehokkaita ja näyttöön perustuvia tapoja auttaa.

Olen kuvannut äskettäin julkaistussa kirjassani yhden suomalaisen väsymysoireyhtymäpotilaan tarinan. Kun terveydenhuoltojärjestelmän tarjoama apu ei ollut riittävää, hän etsi apua sen ulkopuolelta: joogasta, täydentävistä kehomielihoidoista, kuten energiahoidoista. Kertomus muistuttaa englantilaisen Jennin prosessia siinä, että myös suomalaismies hyötyi tukiryhmästä.

Paranemisprosessissa toteutuivat yhdistävän terveysnäkemyksen (integrative health approach) periaatteet eli potilaat käyttivät sekä virallisen terveydenhuollon palveluja että epävirallisiksi (vielä nykyään) luokiteltuja avun muotoja.

Duodecimin kirjoitus

Ruuskanen Olli ja Salokangas Raimo K.R. (2015) Krooninen väsymysoireyhtymä. Pääkirjoitus. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 131 (17):1532-4.

Britti-insinööristä tuli shamaani

syys12

Shamaanikonferenssi, 4.päivä – kotiin lähtö

Näkemiin vanha lehtikuusi ja shamaanisavut.

Ohjelman ulkopuoliset keskustelut konferensseissa ovat monesti yhtä antoisia kuin virallinen ohjelma. Niin täälläkin. Juttelen lounastauolla miehen kanssa, joka kertoo osallistuneensa kaikkiin aikaisempiin kuuteen konferenssiin, joita The Society of Shamanic Practitioners on Englannissa järjestänyt.

Kun hän kuulee, että olen Suomesta hän huudahtaa: Minä kävin Tampereella 1960-luvun lopulla!

Noin kahdeksankymppinen Leo Rutherford kertoo tarinansa.

Hän on koulutukseltaan mekaniikkainsinööri. 1960-luvulla ura oli nousukiidossa. Hän työskenteli johtotehtävissä teollisuuden palveluksessa ja työnsä vuoksi matkusti myös Tampereelle. Muistaa käyneensä päivällisellä Näsinneulassa.

-Hieman yli nelikymppisenä sairastuin psykofyysisesti. Oireet muistuttivat burn outia ja kroonista väsymysoireyhtymä cfs:ää (chronic fatigue syndrome). Tajusin, että lääkärin määräämiä pillereitä syömällä tilani ei parane. Tiesin, että tarvitsin hoitoa, mutta en tiennyt, millaista.

-Päätin sitten etsiä apua itselleni. Insinöörin työstäni jäin pois vuonna 1975. Pian matkustin Kaliforniaan. Siellä hakeuduin Amerikan intiaanien yhteisöihin ja olin siellä hoidettavana. Opin samalla alkuperäiskansan ajatus- ja arvomaailmaa.

– Menin paikalliseen yliopistoon ja ryhdyin opiskelemaan psykologiaa. Suoritin maisterin tutkinnon humanistisessa psykologiassa.

Leo Rutherford kertoo olevansa nyt paremmassa kunnossa nyt kuin kolmekymmentä vuotta sitten.

-”Vaellusvuosieni” aikana minussa tapahtui transformaatio, muutos. Entinen minäni muuttui spirituaalisemmaksi, inhimillisemmäksi ja ymmärtävämmäksi. Samalla kuntoni koheni ja parannuin. Nyt olen paremmassa kunnossa kuin neli-viisikymppisenä.

-Kun palasin Englantiin ryhdyin 1980-luvun lopulla hoitamaan ihmisiä. Lisäksi järjestin Play World -koulutusta aikuisille. Se tarkoittaa leikkimisen avulla maagisen lapsen löytämistä ihmisestä. Nykyisin leikkijä-ihminen jää aikuisuudessa suorittavan työihmisen varjoon. Kuitenkin leikki on jokaiselle tärkeä osa hyvinvointia. Ilman huumoria ja leikkiä sairastumme.

Jumala siirrettiin maan päältä taivaaseen

Kysyn Leolta, mikä on hänen mielestään syy siihen, että nykyään ihmiset oireilevat psykofyysisesti kovin paljon.

-Elämä on psykosomaattinen kokemus. Ongelmiemme perimmäinen syy on, että jumala siirrettiin aikanaan maan päältä taivaaseen. Kysymys on siitä, miten ymmärrämme pyhyyden eli kuinka koemme sen, mikä on pyhää.

– Uskomusjärjestelmien rakenne määrää, miten ymmärrämme elämän, esimerkiksi ihmiskehon. Muinaisessa, esikristillisessä maailmankuvassa jumaluus, pyhyys oli sekä ylhäällä että alhaalla, ilmassa, maassa ja luonnossa. Ihminenkin kuului luonnostaan ja osana luontoa kaikkeuteen.

Kristinuskon myötä jumala siirtyi ylös taivaaseen, mikä merkitsi maallisen ja taivaallisen jyrkkää erottamista toisistaan. Ihmiskeho maallistui. Nykyinen, tieteessäkin vallitseva käsitys ihmiskehosta on kuitenkin tuhoon tuomittu, koska se on niin mekanistinen. Kulttuurissamme kehoa ei pidetä pyhänä, vaan enemmänkin jonkinlaisena koneena, jonka osia korjaillaan tarvittaessa.

– Vanhaan, muinaiseen ihmiskäsitykseen on palattava ja otettava ihmisen hoitamiseen ja parantamiseen mukaan myös sellainen spirituaalinen taso, joka auttaa ja vahvistaa ihmistä. Tämä on shamanistista ajattelua. Siksi olen shamaani.

Leosta liikkuu netissä jonkin verran kriittisiäkin kirjoituksia. Hänen väitetään olevan huijari, siis ihminen joka tietoisesti valehtelee ja käyttää toisia hyväkseen saadakseen itselleen etua. Lounaskeskustelun perusteella minusta ei siltä vaikuta. En kuitenkaan tunne hänen toimintaansa laajemmin. Eräät tämän konferenssin osallistujatkin pitävät hänen näkemyksiään hieman erikoisina.

Niinpä tilasin Amazonin kautta kaksi hänen kirjoittamaansa kirjaa. Ehkä saan niistä lisävalaistusta tämän riistiriitaisia tunteita herättävän miehen toiminnasta ja ajatuksista. Jos näyttää aiheelliselta, palaan tähän asiaan luettuani kirjat.

Päätösseremoniat

Konferenssista jäi muistoksi hienot hetket tammimetsikössä, kävelyt nummilla, shamaanimatkat, rummutussessiot, paljon tanssia, kohtaamisia ja keskusteluja mukavien ihmisten kanssa ja vanhan kartanot historialliset tunnelmat.

Loppuseremoniassa osoitamme kiitollisuutta luonnolle, sen hengille ja kanssaihmisille ja toivotamme hyvää kotimatkaa.

Sen jälkeen on vielä kirppis auki hetken. Ennen lentokentälle lähtöäni ehdin pikaisesti vilkaista, mitä myyntipöydillä on tarjolla. Kirjoja, koruja, rituaaliesineitä ja kaikenlaista pikku tavaraa, mikä ei kiinnosta.

Sitten silmiin osuus sulkaviuhka, joka ilmiselvästi haluaa tulla Suomeen ja shamaanisessioihini. Ostan Davidin itse villikalkkunan sulista ja peuran luusta kokoaman esineen. Sopii käteen ja viuhuu vienosti.

Shamaanisulka ja helistin.

Skottinaiselta ostan vielä madagaskarilaisen tulipuun pitkänomaisesta siemenkodasta kuivatetun helistimen. Siinä on kaunis ja pehmeä ääni. Uskon, että nämä tuovat paljon iloa muillekin kuin minulle.

Nostan laukun huoneestani pihalla odottavaan autoon. Kotimatka alkaa.

Toivon energiaa – uupumus häipyi

Maa25

Samaan aikaan kun Suomen terveydenhuoltojärjestelmä kärvistelee rahoitus- ja organisaatio-ongelmien kanssa, täydentävien hoitojen suosio vapailla markkinoilla vain kasvaa. Miksi?

Yksi syy on toivon energia. Sitä saa terveydenhuoltojärjestelmän palveluista harvoin.

Kerron esimerkin. Se on tosikertomus Antista, joka parantui väsymysoireyhtymästä (CFS=chronic fatigue syndrome).

Aamu herää arkana.

Oli työntäyteinen lokakuu. Pitkien työpäivien päätteeksi Antti rentoutui lenkkeilemällä, ottamalla ihanan, lämpimän kylvyn ja virvoittamalla itseään parilla kolmella oluella. Vaimon kanssa hän kävi joskus teatterissa ja ulkona syömässä. Elämän piti olla mallillaan. Mutta sitten alkoivat epämääräiset vatsakivut, joille ei löytynyt tutkimuksissa mitään syytä.

Antti, viisikymppinen perusmies, joka kunnioittaa kotia, isänmaata ja ulkokohtaisesti uskontoakin, tekee töitä, töitä ja töitä. Työ on mielekästä, tyydyttävää ja rahallisestikin palkitsevaa. Perhe-elämä sujuu ja talous on kunnossa. Ystäviä tosin on aikaa tavata hyvin harvoin. Jotenkin on etäännytty.

Kaikki on vuosikausia hyvin. Kunnes ilmaantuvat lievät vatsakivut.

Työterveyslääkärin kanssa todetaan, että varmaan pitäisi syödä vähemmän pihvejä ja makkaraa. – Liikuntaa ei voi lisätä kun sitä on jo paljon, mutta ehkä oluttölkeistä yhden voisi jättää juomatta, miettii Antti.

Tähystykset ja neurologiset tutkimukset

Mutta vatsakivut jatkuvat. Tähystetään ruoansulatuselimistö. Kaikki normaalia. Silti oireet pahenevat ja mukaan tulee keskittymisvaikeuksia. Neurologinen tutkimus tuottaa vesiperän ja psykologin testaus osoittaa, että Antti ei ole masentunut. Hän ei myöskään tunne itseään työstä tai perhe-elämästä uupuneeksi. Silti olo on huono ja väsynyt. On jäätävä sairauslomalle.

Oireet pahenevat ja kunto heikkene niin, että töihin menoa ei voi ajatellakaan. Sairauslomaa tulee aina kaksi viikkoa kerrallaan. Antin vointi vaan on edelleen surkea. Nyt psyykkinen puoli vaivaa jo pahasti, ahdistusta on joka aamu ja sielu tuntuu aina vaan kärsivän. Selväähän se, kun vastuuntuntoinen ihminen, jolle ei löydy sairautta eikä siihen hoitoa, ei pysty töihin ja toimiin. Makoilee suurimman osa päivää sängyssä.

Tätä jatkuu pari kuukautta. Kun oksettaa ja raihnaisuus todella painaa, työterveyslääkäri kysyä pamauttaa; ” Et kai sinä syö jotain lääkkeitä, kun olet noin huonossa kunnossa?” Viittasi kai lääkkeiden väärinkäyttöön –huumetarkoituksessa. Tämä loukkasi Anttia niin pahasti, että terveys siitä edelleen huononi ja toivo elpymisestä heikkeni.

Väsymysoireyhtymä

Aamunjäiset rantapensaat.

Sitten tuli diagnoosi: krooninen väsymysoireyhtymä. Sitä yritettiin lääkitä monin tavoin. Antti selasi nettiä ja totesi saaneensa taudin, joka ei todennäköisesti koskaan parane, mutta jotenkin sen kanssa voi elää kituuttaa. Tai oikeastaan se ei ole tauti, vaan oireyhtymä. Siis jotakin hyvin epämääräistä.

Yksi lääkäri yritti kai näyttää positiivisia puolia toteamalla, että ”onneksi sait tämän kroonisen taudin näin vanhana, ettei se ole pilannut koko elämääsi”. Tämä ei paljon lohduttanut, kun vielä kävi ilmi, että oireyhtymään ei ole oikein löytynyt pätevää lääkitystä.

Lopullinen niitti iskeytyi, kun työterveyslääkäri totesi neuvotelleensa kaikkien tuntemiensa asiantuntijoiden kansa tästä Antin tapauksesta, ja päätyi siihen, että ei enää katsonut voivansa auttaa Anttia. Ei hän myöskään vihjannut, kuka muu mahdollisesti voisi auttaa. Eikä pohtinut potilaan kanssa, mistä apua ehkä voisi hakea, jos lääkäri itse ei sitä pysty antamaan. Lääkäri saattoi vain kirjoittaa parin viikon sairauslomia ja rauhoittavia lääkkeitä.

Antti jäi yksin.

Energia-ajatus avuksi

Hädissään hän turvautui sellaiseen, mihin terveenä ei missään nimessä olisi vilkaissutkaan: energiahoitokurssiin. Toiveena oli parantuminen. Jostain piti yrittää ottaa kiinni toivottomalta tuntuvassa tilanteessa. Samalla hän hakeutui oma-aloitteisesti myös psykoterapiaan.

Antti makasi ensimmäisen terapeuttinen energiaparantaja -kurssiviikon patjalla, kun ei jaksanut istua. Helpotusta ja vapautumista tuli jo siitä, kun hänet hyväksyttiin Enkelten Koti -koulussa ryhmään juuri sellaisena – uupuneena – kuin hän sillä hetkellä oli. Ei tarvinnut yrittää eikä suorittaa.

Sitten alkoi tutustuminen itseen, kurssitovereihin, energioihin ja koko elämismaailmaan tyystin toisenlaisesta näkökulmasta, mihin hän ennen oli tottunut. Vanha kuitenkin eli koko ajan uuden rinnalla ja taustalla. Väsymykselle ja oireille alkoi löytyä tulkintoja, ne saivat hahmon, joka auttoi ymmärtämään itseä ja koko elämää paremmin.

Meditaatio lääkkeenä

– Koko paranemisprosessi oli hyvin hidasta. Aluksi luulin, että tämä on puhtaasti fyysinen vaiva ja jos kerran lääkärit eivät osaa minua parantaa, niin en koskaan parane. Olin surkeassa jamassa. Läheiset tekivät parhaansa auttaakseen ja tukeakseen. Sain luettavakseni monia itsehoito-oppaita ja niin käsiini ilmaantui D.S. Khalsan kirja ”Meditation as Medicine ” (Meditaatio lääkkeenä). Sitä lukiessani ja sen harjoituksia tehdessäni aloin pikku hiljaa, hyvin hitaasti tajuta, että tästä minulle on oikeasti apua, Antti sanoo.

– Samoihin aikoihin menin työväenopiston kundaliinijoogakurssille. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kirjan opit pohjautuvat juuri kundaliinijoogan periaatteisiin, jossa keskittynyt hengitys ja kehoharjoitteet ovat tärkeitä. Hengityksessä on läsnä ”prana”, joogafilosofian mukaan elämänenergia, jota hallitaan hengitystä ja kehoa säätelemällä. Minun elämänenergiani oli sairastuttuani lopussa. Tai voi sen niinkin nähdä, että koska se oli lopussa, niin sairastuin.

– Tämä toi aivan uuden ja toiveikkaan näkökulman umpikujaani väsymysoireyhtymän vankina. Elämänenergia on se, mikä yhdistää ihmisen aistilliset, mentaaliset, psyykkiset ja henkiset olemuspuolet. Se on kokonaisvaltaista, yhtä hyvin psyykkistä, fyysistä kuin jumalallistakin.

Parantajakoulutus

Havunoksa nojaa runkoon.

Psykoanalyyttisesti suuntautunut terapeuttinen energiaparantajakoulutus otti niin ikään mukaan myös hengen ja sen mystisen puolen ihmisestä, jonka virallinen terveyssysteemi on siirtänyt kirkon tehtäväksi.

– Koulutuksessa käytiin terapeuttisesti läpi omaa sekä lähipiirin menneisyyttä taakkasiirtymien hahmottamiseksi, Antti kertoo.

Taakkasiirtymä, transfer on psykoanalyytikko Martti Siiralan käyttöön ottama termi. Se tarkoittaa tunnistamattomiksi jääneitä, vaiettuja käsittelemättömiä painolasteja, jotka vaikuttavat ihmisen elämässä ja voivat tulla ilmi myös ruumiillisessa sairastamisessa ( Ks. Heinonen 2004). Samaa asiaa käsitellään yleensä myös psykoterapiassa.

Koulutuksessa sovellettiin käsitystä ihmisestä fyysisenä, psyykkisenä, sosiaalisena ja spirituaalisena olentona, sillä kaikki nämä puolet vaikuttavat terveyteen ja sairauteen ja sairauksista paranemiseen . Sairastuminen ei ole vain kehomekanismin häiriö, vaan se on ihmisen olemassaolon tavan ilmentymä, inhimillinen tilanne.

Paraneminen on hidas prosessi

Khalsan kirja, energiahoitajan koulutuspaketti ja muut satunnaisesti otetut hoidot erilaisilta terapeuteilta sekä psykoterapia alkoivat pikku hiljaa vaikuttaa. Antti sai tukea uskolleen tervehtymisestä ja alkoi nähdä uusia vaihtoehtoja arkielämässäänkin. Sielu avautui, sydämen ääni alkoi kuulua, luovuus ja sitä mukaa hyvä olo lisääntyivät.

– Ensimmäisenä vuonna tuli muutaman kerran takapakkia, kun työelämään paluu piti vaihtaa sairauslomaan. Sitten repsahdukset lievenivät ja vähitellen niitä ei enää tullutkaan. Tervehtymiseni oli pitkä ja välillä raskaskin prosessi, mutta olen iloinen ja kiitollinen, että löysin vaihtoehtoisia tapoja auttaa itseäni.

Lääkärit tekivät parhaansa

– Arvostan edelleen lääkäreiden työtä. Minua he pystyivät auttamaan järjestämällä tutkimukset, jotka sulkivat pois sen, että sairastin jotain suolisto- tai aivoperäistä tautia. Eihän heidän vikansa ole, että he eivät tunne eivätkä hyväksy muunlaista kuin perinteistä lääketieteellistä tapaa hoitaa ihmisiä. Tämä riippuu heidän koulutuksestaan.

– Kun lääkäri ei oikein hallitse tilannetta, on itsekin ymmällä ja kun hänellä ei ole osoittaa näyttöön perustuvaa hoitoa, hän sulkee ikävän todellisuuden ulkopuolelleen vetoamalla ”kaikkiin tuntemiinsa asiantuntijoihin” oikeuttaakseen tapauksen siirtämisen pois mielestään. Jokainen lääkäri varmaankin haluaisi parantaa potilaansa.

Nyt Antti on terve, voi hyvin ja iloitsee elämästään. Hänen valitsemansa itsehoitopaketti toimi. Ehkä juuri siksi, että se otti huomioon kaikki puolet inhimillisessä elämisessä.

Mitä Antin esimerkki kertoo lääkärin työstä? Ihmiset hakevat hyvin usein apua epämääräisiin ongelmiin ja vaivoihin joita ei voi määritellä sairauksiksi. Lääkärin asema on ongelmallinen, sillä samaan aikaan kun terveydenhuollossa pitäisi toimia tehokkaasti ja kun budjetteja pienennetään, lääkäreiden mahdollisuudet laajentaa vastaanottonsa sisällöllistä puolta esimerkiksi keskusteluun potilaan ongelmista supistuvat. Lääkäreitä pidetään usein medikalisoitumisen aiheuttajina, mutta tästä näkökulmasta katsottuna he ovat sen uhreja.

Pyynikiltä Pyhäjärvelle.

Mitä väsymysoireyhtymästä tiedetään?

Kroonista väsymysoireyhtymää poteva kärsii yleensä monista oireista. On sekä fyysisiä ett psyykkisiä vaivoja ja ne voivat vaihdella ”taudin” eri vaiheissa. Uusimpien tutkimusten mukaan hengitysvaikeudet/hengenahdistus on väsymysoireyhtymää sairastavilla selvästi yleisempää kuin muilla (Ravindran 2012). Oireiden syitä ei tunneta, ei myöskään yksiselitteistä hoitoa, vaikka aihetta tutkitaan paljon.

Usein masennus liittyy siihen, mutta on epäselvää, kumpi on syy ja kumpi seuraus. Masennuksena vaivaa usein hoidetaan ja psykoterapiasta on ollut apua. Akupunktio ja meditaatiotekniikat näyttävät tutkimusten mukaan myös lupaavilta (Porter m. 2010). Joillekin antioksidanttien, mm. sinkin käytöstä on ollut hyötyä (Maes ym 2006). Maija Haavisto (2010) on kirjoittanut kattavan esittelyn väsymysoireyhtymän lääkehoidosta. Ei-lääkkeelisen hoidon hän kirjassaan sivuuttaa.

Koska kysymys on hankalasti määriteltävästä, monioireisesta vaivasta, tappiomieliala on yleistä myös lääkäreiden keskuudessa kroonisen väsymysoireyhtymän hoidossa (Santhouse ym 2010). Tämä voi johtaa noidankehään, kun sama mieliala leviää myös potilaisiin ja toivo hiipuu. Kun se katoaa, pienenevät myös paranemisen mahdollisuudet.

Tarvitaan toivon energiaa.

Sitä tuntuvat antavat vaihtoehtoiset tavat suhtautua ihmiseen, jonka taakkana ovat epämääräiset vaivat ja oireet. Sellaiset, joihin lääketieteen oppikirjoista ei löydy selkeää selitystä eikä käypää hoitoa. Antin tapauksessa apu löytyi virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolelta.

Yhtä hyvin vihjeen täydentävien hoitojen käyttöön voisi antaa lääkäri. Varsinkin, kun nyt on jo tieteellistäkin näyttöä niiden hyödyistä.

Lähteitä

Haavisto M (2010) CFS:n ja fibromyalgian hoito. Hakapaino. Helsinki.

Heinonen L-L. (2004) ”Itselleni vieras” – transfer ruumiillisessa sairastamisessa. Kirjassa Rohkeus totuuteen. Martti Siiralan juhlakirja, 72 -87. Gummerus, Jyväskylä.

Khalsa DS (2002) Meditation as Medicine. Activate the Power of Your Natural Healing Force. Fireside. New York.

Maes, M, Mihaylova, I., De Ruyter, M (2006) Lower serum zinc in Chronic Fatigue Syndrome (CFS): relationships to immune dysfunctions and relevance for the oxidative stress status in CFS. J Affect Disord.. Volume: 90, Issue: 2-3, Date: 2006 Feb , Pages: 141-7

Porter NS, Jason LA, Boulton A,Bothne N, Coleman B. (2010) Alternative Medical Interventions Used in the Treatment and Management of Myalgic Encephalomyelitis/Chronic Fatigue Syndrome and Fibromyalgia. THE JOURNAL OF ALTERNATIVE AND COMPLEMENTARY MEDICINE. Volume 16, Number 3, 2010, pp. 235–249.

Ravindran, M. et al (2012) 304 Dyspnea in Chronic Fatigue Syndrome (CFS): Comparison of Two Prospective Cross-sectional Studies. World Allergy Organization Journal Lippincott Williams & Wilkins, Inc. 5:S98, February 2012.

Santhouse A.M, Hotopf M, David A.S. (2010) Chronic fatigue syndrome. Defeatism among clinicians is undermining evidence that it canbe treated.BMJ 2010;340:c738.

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä: