Laulan, hyräilen ja rallattelen

Mistä muualta voi löytää sen laulun,  jota kipeimmin kaipaa kuin itsestään?

Laulun lahja on meillä kaikilla. Jokainen lintu visertäää, piipittää ja sirkuttaa sille ominaisella äänellä. Yksi korkealta ja kovaa, toinen tuskin kuuluvasti. Marraskuun metsässä korviin ei kantaudu lintujen liverrystä. Toisin on kesäkuun alussa, kun pikkulintuparvi aloittaa kaikuvan konserttinsa jo aamuyöllä.

Laulaa voi myös mielessään – ilman ääntä, mikä on yhtä aitoa kuin ääneen lurittelukn. Sointi, rytmi ja väreily löytyvät sisältä.  Laulaminen on yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Mutta ihminen voi joskus hukata oman äänensä. Silloin on hyvä saada laulu takaisin.

Tässä yksi tarina.

Etsiessäni omaa lauluani olen nukkunut kauan. Vuosikausia. Olen uinunut syvää unohduksen unta, joka huuhtoo syrjään paljon taakkoja. Niitä, joita kukaan toinen ihminen ei voi minulta pois ottaa. Mutta kun alan herätä, olen järkyttävässä epävarmuuden tilassa.  Taidan olla masentunut. Sisäinen vapina pelottaa. Olenko tuomassa ja tahtomassa taakkojani takaisin?

Miten oikein ollaan hereillä? Miten paljon pitää olla valveilla tajutakseen, että kuorma on ehkä osa minua, että sitä on ymmärrettävä jaksaakseen kantaa, tai että voin keventää sitä.  Itse, oma-aloitteisesti, mutta kanssaihmisten tuella.

Kuormalla voi tietysti olla jokin merkitys. Kuten sellainen, että ihminen oppii  laajakatseisemmaksi, suvaitsevammaksi ja lempeämmäksi. Tai itsenäisemmaksi ja vapaammaksi, jos vaikka huomaa kantaneensa toistenkin lasteja. Niitä, joista Martti Siirala käyttää osuvasti nimeä taakkasiirtymä.  Tärkeää voi olla myös sen oivaltaminen, että jos elämä sujuisi aina itse viimeistellyn käsikirjoituksen mukaisesti, saattaa olla, että maailmassa olisi vieläkin enemmän kylmyyttä ja kalseutta kuin nyt on.

Epävarmuuden (masennuksen) tilassani, unen ja valveen rajamailla vaistoan oikean kulkusuunnan, mutta en keksi mitään järkevää keinoa muuttaa totuttua reittiä. En edes pysty liikkumaan.

Monenmoiset riippakivet, syyllisyys, tekemättömät työt ja toimet ja ainainen sisäinen napina painavat. Ne roikkuvat ajatuksissa.  Ajatukset  yksinkertaistuvat kehäpäätelmiksi.  Kärsin. Kutistun. Tiedän, että on tehtävä jotakin, mutta en tiedä mitä. Yritän laulaa, mutta kurkku on tukossa. Ponnistelen tietämättömyydessä. Kellun tyhjän päällä. Väsyttää.

Uupuneena menen aina uudestaan ja uudestaan nukkumaan. Uinuessa unohdan. Monesti olen heräämäisilläni ja virittelen säveltä, mutta pian vaivun taas unten maille.

Kunnes lopulta havahdun siihen tosiasiaan, että eteeni kannetaan kukkuraisia astioita virvoitusta, virkistystä ja valaistusta.

Katson pää täynnä ihmetystä maailmaa ja itseäni ja sitä muutosta joka on tapahtunut – melkein itsestään. Vai auttoiko joku?

Herää, nainen!

Kelaan vähän taakse päin. Erään kerran shaamanimatkalla punaruskea kettu pehmeine, tuuheine häntineen hiippailee vastaan. Se pysähtyy, asettautuu viereeni valtaistuimelleni jossain korkealla maan ja taivaan välissä ja vilkaisee ketunsilmillään minuun veikeästi. Sitten se katsoo kaukaisuuteen ja hymyilee.

Istutaan siinä hiljaa vieretysten. On jotenkin ylvään leppoisa olo. Yhtäkkiä ketun häntä pamahtaa tupsahtaen kasvoihini. Hämmennyn. Kettu lausahtaa kovalla äänellä: ”Herää, nainen!”.  Ohhoh. Pelästyn. Mitäs tämä nyt on?  Nähdään taas, Repolainen virkkaa lempeästi ja häipyy. Hännän tuntu jää poskelle.

Alan pikku hiljaa palata matkaltani tähän todellisuuteen.

Mietin ketun kertomaa. Kääntelen sitä niin & näin. Tajuan, että on hyvä kuunnella eläimiä, luontoa, metsää, ihmisiä. Silittää kissaa, taputtaa koiraa, halata puita, koskettaa ihmistä. Avata sydämensä lapsille, nuorille, aikuisille ja vanhoille. Pyytää apua, kun tuntee sitä tarvitsevansa.

Sitten herään. Olen valveilla. Eikä enää nukuta.

Aika kuluu ja uudistun joka päivä. Taakat kevenevät. Jos olin eksyksissä, nyt olen melkein turvassa. Jos olin poissa, nyt olen lähes läsnä.

Ryhdyn jakamaan kuormiani, joita pidin tiukasti itselläni pelätessäni menettäväni kohteet, joissa riipuin, kun en nähnyt metsää enkä puita. Kun vaeltelin männikössä silmät kiinni ja aistit ummessa. Enkä ottanut apua vastaan.  Kun valehtelin itselleni tietoisesti tai tiedostamatta, että pärjäsin. Valhe väsytti. Siksi piti koko ajan nukkua.

Vihdoin herättyäni, kun painolastini muuttuvat voimakseni, tapahtuu ihmeitä. Alan kuulla musiikkia. Säveliä, sointuja, sisäistä ääntä. Helinää, joka avaa tien taivasta myöten. On kuin ilokivellä istuisi ja vastaanottaisi mahtavaa konserttia. Omaehtoista musiikkiterapiaa. Ikiomaa laulua,  joka virtaa pakottomasti minun ja maailman välillä. Elämän oopperaa, iskelmää, virttä ja joikua. Kajauttelen biisejä vapaasti, tietoisesti ja täysin rinnoin.

Hyräilen eksyneille, väsyneille, kuormien alla kulkeville, murheellisille ja masentuneille – ääneen ja hiljaa mielessäni pyynnön paremmasta. Myös iloisille ja elämää täynnä oleville rallattelen kiitosta hyvistä hetkistä. Lurittelen lapsille, metsän puille, linnuille ja vanhuksille olemisen riemua. Kosketan maailmaa.

Saattaa vaikuttaa sentimentaaliselta, mutta laulan silti.

Mieluummin olen laulava sentimentaalikko kuin mykkä tosikko.