Enkeli, masentunutkin, valaa toivoa paremmasta

Masennus on vastarintaa. Saattaa kuulostaa kummalliselta, jos allapäin ja murhemielin koet nyt itsesi jollakin tavalla turhaksi tai vajavaiseksi.  Mutta ”turhana  ja vajavaisena oleminen” on  joskus  välttämätöntä, jotta voi tapahtua muutosta.

Ihminen yleensä, siis tyypillinen ihminen, on silloin tällöin masentunut. Oikeasti tai symbolisesti.

Olen tyypillinen suomalainen. Pidän symbolisti Hugo Simbergin Haavoittuneesta enkelistä, joka on äänestetty Ateneumin yhdeksi suosituimmaksi teokseksi. Maalaus voitti vuonna 2006 Ateneumin taidemuseon järjestämän Maamme Taulu –äänestyksen.

Simberg suunnitteli ja maalasi enkelitaulua vuosikausia. Sitä ennen hän oli selviytynyt vaikeasta sairaudesta. Kuva tiivistää ihmisen mystisen murheen ja heijastelee myös kansakunnan mielenmaisemaa. Taulu valmistui vuonna 1903, jolloin itsenäisyysliike voimistui maassamme.

Symbolismi ei selittele. Katsoja tehköön omat valintansa ja tulkintansa nähdystä ja koetusta.

Tässä yksi tulkinta

Enkelit yleensä suojelevat, loistavat ja liihottelevat. Ne auttavat vaikeuksissa, jos niihin uskoo. Mutta tämä enkeli on murheissaan ja vahingoittunut. Hänellä on side päässä ja hänen on vaikea nähdä. Siivessä on verta tai likaa. Enkelistä ei ole kantamaan ketään. Häntä itseään kannetaan.

Takimmaisen pojan kasvoissa viivähtää suru, hämmennys, vihansekainen pelko, ehkä syyllisyyskin. Silti hän yhdessä mustahattuisen kanssa kuljettaa vakavana ”uhria”. Minne kolmikko on matkalla? Eteen päin! Johonkin uuteen.

Enkelihän on masentunut, mutta niin ovat pojatkin. Heikot kannattelevat kaltaistaan, kaunista, suojelevaa ja pyhää. Onko kuva synkkä? Ei ole. Se on syvästi surumielinen, mutta siinä on valoa ja toivoa paremmasta. Niin enkelille, pojille kuin kansakunnallekin. Meille kaikille.

Muistuu mieleen, kuinka vuosa sitten tämä taulu hoiti minua. Eräässä terapiasessiossa istuimme meditatiivisessa tilassa ja haimme muusiikin soidessa omaa sisäistä suojelijaamme ja auttajaamme. Sitä, joka oli ollut kauan piilossa.

Purskahdin pakahduttavaan itkuun, kun pääni tuottikin vision Simbergin taulusta. Tunsin suunnatonta turvattomuutta, kun enkelinikin oli havoittunut. Sitten Marja J otti  syliinsä, kuunteli  ja lohdutti. Syliin käpertyi pieni Liina. Hän sai apua. Itkun ja lohdutuksen mukana joku kaukainen lukko avautui ja vapautti palasen aitoa ja luovaa minuutta. Hissukseen aloin avautua ja  vahvistua. Marja  ja Simberg olivat hyviä terapeutteja. Kiitos kummallekin!

Näin jälkeen päin hoitamishetki hieman huvittaakin. Kaikkea sitä ihminen kokeekin! Mutta hetki oli todella tärkeä. Pamautti tiedostamattoman esiin.

Miksi ”small talk” ei maistu?

Kun katselen taulua, Ville Ropposen kirja Uralilainen Ikkuna (2012), josta kirjoitin jo viime marraskuussa masennusta ja pieniä kansoja käsittelevässä postauksessa, alkaa saada lisämerkitystä.. Ropponen rinnastaa oman masennuksensa kielettömyyden tunteeseen:  ”Äkkiä tuntui, etten enää kykene ajattelemaan tai ainakaan ilmaisemaan ajatuksiani. Nimettöminä asiat tuntuivat latteilta ja oma minä persoonattomalta. Tunne identiteetin puuttumisesta vaikuttaakin yhdistävän masentuneita ympäri maailmaa.”

Kansakunnankin identiteetti, taju itsestä,  voi olla hukassa. Suomalaisten vaikeus ”small talkiin”, vaiteliaisuus, jopa umpimielisyys tulkitaan yleisesti huonon kansallisen itsetunnon syyksi. Ropponen muistuttaa, että monille periferiassa tai muulla tavoin, esimerkiksi kielen ja kulttuurin vuoksi ”syrjässä” olevilla, kuten alkuperäiskansoilla on masennusoireita, alkoholismia ja muuta ”holtittomuutta”.

Kohtalaisen hyvästä taloudellisesta asemastaan huolimatta Suomi on eurooppalaisittain reunalla. Suomalaiset eivät yleensä ole kansainvälisten parkettien partaveitsiä, vaan enemmmänkin vaatimattomia ja hiljaisia.

Itsenäisyytemme on  lyhyt, vain alle 100 vuotta. Itäisen ja läntisen naapurimme alamaisuudessa vietetyt vuosisadat tuntuvat edelleen nahoissamme. Sotiemme traumat ovat siirtyneet uusillekin sukupolville kansakunnan taakkasiirtyminä.

Kun saa kielen ja silmät, masennus väistyy  

Masennuksen alhosta elpyy, kun saa takaisin näkö-, kuulo- ja puhekykynsä. En tarkoita tässä fyysistä sokeutta, kuuroutta ja mykkyyttä,  vaan symbolista tunteiden salpautumista, mikä ilmenee ilmaisukyvyn katoamisena tai aistimusten typistymisenä.

Muutos seuraa  aina jostakin  ulkoisesta tai sisäisestä ristiriidasta. Se voi olla sopeutumattomuutta, hyväksynnän kaipuuta,  epäoikeudenmukaisuuden kokemusta tai muuta tarvetta taistella vääryyttä vastaan. Tai tarvetta tajuta oma itsensä.

Kun ahdingon jälkeen alkaa uudestaan nähdä elämisen ihmeenä, kuulla musiikin kauneuden ja kun ryhtyy puhumaan ulos mielialojaan, niin alkaa pikku hiljaa tunteakin. Lukot avautuvat. Ihminen parantuu, laajenee ja monipuolistuu.

Sitten enkeli voi astua alas paareilta ja kävellä. Ehkä liihotellakin. Noin symbolisesti tulkiten.

Valtiollinen itsenäisyys saa hissukseen rinnalleen pienen ja kieleltään erikoisen kansan vahvan identiteetin. Uskon, että näin käy, kun alamme arvostaa ja kunnioittaa itseämme enemmän kuin paljon mainostettua eurooppalaisuutta.  ”Small talkia” ei kannata arvostaa väkisin. Kun ollaan omia itsejämme, puhettakin tulee juuri niin paljon kuin sitä tarvitaan. Rauhassa ja luonnollisesti.

Taiteessa symbolismi, jonka kulta-aika ajoittuu vuosille 1880-1910, oli vastareaktio materialismille ja nousevalle uskolle tieteen ja teknologian kaikkivoipaisuudesta.  Linssi tarkennettiin aineellisen arkitodellisuuden sijaan rikkaisiin sisäisiin maailmoihin.

Symbolistisissa tauluissa näkymätön tulee vaisto- ja tunnetasolla tunnistettavaksi. Katsojalle jää rajoittamaton vapaus tulkita. Siksi symbolismi onkin niin kiehtovaa ja rikasta. Siihen on upotettu unia, näkyjä ja sielunmaisemia. Näin se voi olla myös vastarintaa, protestia vanhoille ajatustottumuksille.

Arjen symbolismia – silmillä nauramista

Symbolismia on jokapäiväisessä elämässämmekin. Kaikkea ei näytetä tai sanota suoraan, vaan viitataan, vihjataan, tulkitaan tai rinnastetaan – hienovaraisesti. Energia esimerkiksi on hyvän, elinvoimaisen, positiivisen ja valoisan symboli. Ympyrä kuvaa elämänpyörää tai työelämän oravanpyörää.  Maailmankaikkeuden kaksi vastakkaista, toisiaan täydentävää perusvoimaa jin ja jang esitetään ympyrän muodossa. Elokuvaohjaaja Milosh Forman sanoi  taannoin,  että ei ole olemassa kehitystä, on vain liikettä ympyrän kehällä.

Arjen symbolismia on sekin, kun huomaa jonkun nauravan silmillään. Vaikka naama muuten olisi peruslukemilla, silmät voivat säteillä. Niistä pirskahtelee todellista valoa. Sisäistä naurua – ilon symbolia. Kun sen havaitsee, tietää masennuksen väistyneen. Sitä ennen on jo löytänyt ilon itsestään.

Ilon esille kaivamisessa voi olla hyötyä myös  symbolismista – kaikkien muiden avun muotojen ohella.  Niitä muita voivat tarjota ihmiset, tutut tai tuntemattomat, ammattilaiset tai amatöörit,  vieraat tai ystävät. Kannattaa etsiä ja pyytää apua, jos tuntee sitä tarvitsevansa.

Haavoittuneen enkelin voi nähdä Ateneumin lisäksi myös Tampereen tuomiokirkossa, jonne Simberg maalasi siitä kopion. Tausta vain on hieman erilainen kuin Ateneumin taulussa. Kirkossa on muitakin hienoja Simbergin teoksia.

Lähteitä

Ropponen V (2012) Uralilainen Ikkuna.  Savukeidas.  AS Pakett. Tallinna.

Simbergin enkelistä, masennuksesta ja taakoista myös täällä http://liinanblogi.com/2012/11/10/laulanhyrailen-ja-rallattelen/

Kuvan otin wikimediasta.  http://commons.wikimedia.org/wiki/File:The_Wounded_Angel_-_Hugo_Simberg.jpg