Tag Archive | dualismi

Kokemuksen paikka tieteessä

Korakrit Arunanondchai Kiasma 6.1.2018

Penkkiurheilu, konsertit, taidenäyttelyt ja viihde herättävät meissä elämyksiä, tunteita ja fiiliksiä. Ihminen on kokeva olento.

Edellisessä postauksessani kerroin kummallisten (yliluonnollisten) kokemusten tutkimuksesta. Tässä kirjoituksessa pohdin, millainen rooli inhimillisellä kokemuksella ylipäänsä on tutkimuksen kohteena. Inspiroiduin aiheesta luettuani kasvatusfilosofi  Jani Kukkolan artikkelin, jossa hän tiivistää ydinasiat kokemuksen tutkimuksesta tieteenfilosofian näkökulmasta.  (Kukkola 2014).

Tieteessä kokemuksella on erityislaatuinen merkitys. Se on sekä suuri että pieni. Koko riippuu siitä, mistä näkökulmasta kokemusta tarkastellaan eli millaiset ovat tarkastelijan silmälasit, joiden läpi hän maailmaa ja tutkimusta katsoo. Meillä kaikilla on metaforisesti omanlaisemme silmälasit, joilla katsomme todellisuutta.   Eriväristen lasien takaa näemme asiat erivärisinä.

Itse asiassa kokemus on ihmisen olemuksen yksi perusulottuvuus. Se tuottaa kaikille inhimillisille ilmiöille merkitystä. Sitä tarvitaan sairastumisen tunnistamisessa ja se on tärkeä myös lääketieteellisiä diagnoosia tehtäessä. Lääketiede tutkimusalana on alkanut juuri kokemuksesta – niin potilaan kuin lääkärinkin. Ei se ole alkanut lääkärin pyrkimyksestä diagnosoida sairauksia tai nokkelasti luokitella ne johonkin tiettyyn ryhmään, vaan nimenomaan kokemuksen herättämästä ihmetyksestä – siitä, mitä potilas on kertonut kokevansa, kuinka hän kärsii, missä kipu ja vaiva tuntuvat.

Onko ”puhdas” kokemus tutkimuksen väärtti?

Kyllä on. Ainakin tutkijoiden mielestä. Akateemiset tutkijat ovat perustaneet Suomessa kokemuksen tutkimuksen verkoston, joka on toiminut viisitoista vuotta. Verkosto on eri yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa toimivien eri tieteenalojen tutkijoiden yhteistyöfoorumi ja se järjestää vuosittain tapahtumia tai konferensseja.

Kokemus on välitön osa ihmisen arkielämää ja sen käytäntöjä ja sellaisena ihmistieteellisen tutkimuksen merkittävä kohde. On tärkeää tehdä näkyväksi ja tuoda julki erilaisten kokemusten, kuten hoito-, sairastumis- ja parantumiskokemusten,  yksilöllinen ja yhteiskunnallinen merkitys.

Väliotsikon ”puhdasta” kokemusta ei ehkä ole olemassakaan, koska kokemus nivoutuu aina niin kokijan mieleen, kehoon kuin tilanteeseen ja ympäristöönkin. Joka tapauksessa kokemusten tieteellinen tutkimus on yksi demokraattisen päätöksenteon pohja. Se  myös lisää julkisen keskustelun avoimuutta ja monipuolisuutta erityisesti silloin, kun kyseessä on jokin vaikea, kiistanalainen tai tabunluontoinen aihe, esimerkiksi kummalliset (”yliluonnolliset”) kokemukset, tavanomaisesta poikkeavat hoitomuodot tai omallemme vieraat kulttuurit, joiden edustajia on tullut meidänkin maahamme.

Tutkijaverkosto on julkaissut useita kokoomateoksia, joissa käsitellään monipuolisesti kokemuksen tutkimusta eri tieteenaloilta. Kokemuksen tutkimus -kirjasarjan neljännessä osassa ”Annan kokemukselle mahdollisuuden”  Jani Kukkola pohtii mielenfilosofisia lähtökohtia kokemuksen tutkimukselle.

Hän väittää, että epäonnistuneen ja onnistuneen kokemuksen tutkimuksen välisessä suhteessa on kyse eräänlaisesta demarkaatiokysymyksestä eli rajanvedosta. Kyse on siitä, millaista kokemuksen tutkimuksen ylipäänsä pitäisi olla, jotta se olisi perusteltua tieteellisesti.

Jani Kukkola pohtii artikkelissaan, millainen tutkimus ylipäänsä lasketaan kokemuksen tutkimukseksi. Tätä varten on selvitettävä kokemuksen perusluonne ja se, miten tutkimuksen on siihen suhtauduttava tai miten tutkimus voi siihen suhtautua.

Kokemus ei ole erotettavissa tietoisuuden ja mielen tarkastelusta, vaan se on niille alisteinen. Mikäli tätä lähtökohtaa ei oteta vakavasti, ei voida puhua kokemuksen perustellusta tutkimuksesta.

Subjektiivinen ja objektiivinen puoli

Kokemuksen merkitystä esimerkiksi parantamisen ja hoitamisen tutkimuksessa on usein kyseenalaistettu sillä perusteella, että kokemusta on pidetty subjektiivisena näkökulmana. Sen on katsottu vähentävän tutkimuksen luotettavuutta. Tämän mukaan yksikön ensimmäisen persoonan (”minän”) näkökulma ikään kuin ei sopisi hoitamisen ja laajemmin  terveysalan tutkimukseen laisinkaan.

Ihmistieteet, joihin hoitamisenkin tutkimus lukeutuu, ovatkin – varsinkin laadullisessa, empiirisessä tutkimusorientaatiossaan – juuri kokemuksen luonteen vuoksi ongelman edessä. Jos tutkimuksen pyrkimyksenä on luonnontieteellisen tutkimuksen menetelmällisen jämäkkyyden mallintaminen ja siirtäminen ihmistieteisiin niin pitkälle kuin mahdollista, niin silloin samalla ”alimääräytyy” tutkimuskohteen (kokemuksen) olemus ja sen erityislaatuisuus.

Toisin sanoen tällainen (luonnontieteellinen) tutkimusote ei kuvaa riittävän tarkasti sitä todellisuuden osaa tai aluetta (kokemusta), jota tutkimuksen pitäisi koskea. Jani Kukkola väittää, että erilaiset reduktionistiset (isommat kokonaisuudet palautuvat pienempiin) lähtöoletukset, kuten toisinaan perusteeton naturalismi tai kielellinen reduktionismi ovat pulmallisia. Hän väittää myös, että ongelman ydin on nimenomaan tutkimuksen lähtökohtaisessa maailmankuvassa, siis oikeastaan metafyysisissä (fyysisen todellisuuden ylittävä oleminen) ja tieto-opillisissa oletuksissa, joilla määritellään alkuoletukset sille, mitä on olemassa ja miten saamme tästä (olemassa olevasta) tietoa.

Kokemukselle annettava sen ensisijaisuus

Hyvän kokemuksen tutkimuksen keskeinen lähtökohta on ottaa subjektiivinen kokemus vakavasti. Subjektiivisen kokemuksen ontologinen (olemassa olon) luonne ja tietoperusta on hyväksyttävä ja oletettava tutkimuksen lähtökohdaksi.

”Yksityiselle kokemukselle on siis annettavaa sen epistemologinen (tieto-opillinen) ensisijaisuus, tai ainakin erityisyys, suhteessa luonnontieteen kaltaiseen objektivoivaan, kolmannen persoonan näkökulmaan. Kokemuksen tutkimuksen perustava, lähtökohtainen demarkaatio (rajaaminen) palautuu siis tietoisuuden kysymykseksi.” (Kukkola 2014, 33)

Jani Kukkola on siis sitä mieltä, ja tästä on helppo olla samaa mieltä, että jos emme ota subjektiivisen näkökulman välittömyyttä ja sen tiedollisen ainutlaatuisuuden oletusta vakavasti, meidän on turha puhua onnistuneesta tai ylipäätään kokemuksen tutkimuksesta millään perustavasti mielekkäällä tavalla.

Toisin sanoen, jos tutkimuksen kohteena on kokemus/kokemukset, niin niiden varmistaminen ympäristön tai tutkittavien henkilökohtaisilla fyysisillä tai psyykkisillä piirteillä ei ole perusteltua. Jos näin tehdään, niin tutkimuksen kohde ei enää ole itse kokemus, vaan sen ulkopuoliset asian (tilanne, ympäristö, tutkittavien ominaisuudet jne.).

Nykytieteessä ja filosofiassa fysikalistinen naturalismi eli ajatus kaiken palautumisesta luonnontieteen tarkastelemaksi fysikaalisen todellisuuden kausaalisen vaikutuksen alaiseksi kohteeksi, on metafyysinen perusoletus. Näin ollen sitä – tieteellisen ajattelun näkökulmasta tämä on omituista   ei tarvitse välttämättä enää edes perustella. Siitä on tullut suomalaisessakin tiedeyhteisössä eräänlainen dogmi, itsestään selvä ”totuus”.

Sen sijaan erityistä perustelua nykytieteessä vaatii kartesiolainen (René Descartes s. 1596 – k. 1650) dualismi, kanta jonka mukaan maailma koostuu fysikaalisesta aineksesta, joka on ulottuvaista (res extensa) ja mielen tai sielun aineksesta joka on tiedostavaa (res cogitans). Wilhelm Occamilaisen (s. noin 1285 – k. noin 1349) mukaan nimetyn säästäväisyysperiaatteen, ns. Occamin partaveiten  mukaan  useimmat naturalismiin taipuvaiset kieltävät maailman selittämisen mahdollisuuden kahdenlaisen olioluokan avulla ontologiseen säästäväisyyteen vedoten.

Jani Kukkola kysyy: ”Mutta miksi subjektiivinen tietoisuus tai subjektiivinen kokemuksellinen perspektiivi pitäisi väistämättä palauttaa luonnontieteelliseen objektivoituun episteemiseen (tietoa koskevaan) asetelmaan? Eihän luonnontieteen yksi  kauneimmista kruunuista, teoreettinen fysiikkakaan taivu tuohon ontologiseen säästäväisyyden ideaan. Olisiko meillä syytä kuitenkin ottaa subjektiivinen tietoisuus vakavasti, ja jopa niin vakavasti että se toimisi lähtökohtaehtona kaikelle onnistuneelle kokemuksen tutkimukselle? ” (Kukkola 2014, 36)

Onhan tosiasia, että kukaan toinen ei voi tietää minua paremmin, miltä minusta tuntuu olla minä ja miten minä maailman koen. Minulla on siis väistämättä jotakin sellaista kokemustietoa, jota kenelläkään toisella ei ole. Subjektiivisuus ei näin ollen olekaan pelkkää kielen tarjoama epätarkka tai vino viittaussuhde. Subjektiivisuus liittyy mentaaliseen aktiivisuuteen,  mielen toimintaan, joka ei ole palautettavissa naturalistisesti keholliseksi, esimerkiksi aivojen, toiminnaksi.

”Ei ollut niin tyhmä kuin luullaan”

Jani Kukkola toteaakin, että ”Descartes ei ollut niin tyhmä kuin mitä luullaan”. Oppikirjojen kuvaukset kartesiolaisesta dualismista sivuuttavat merkittäviä huomiota kartesiolaisen metodin luonteesta ja siitä seuraavista johtopäätöksistä. Karteesiolainen näkemys tietoisuudesta ei itse asiassa palaudu nykykäsityksen mukaiseen olkinukkeen ”kartesiolaisuudesta”, jota lähes jokainen mielenfilosofi on nykyaikaisen keskustelun puitteissa ainakin jossain määrin nälvinyt.

Kysymys on siitä, että on mahdollista ajatella minimalistisen kartesiolaisuuden linjassa näin: ”Metodisen epäilyn ajatus tarkoittaa, että tarkastelun lähtökohtana ovat välttämättömyysehdot, siis riittävät, mutta eivät kattavat tai täydelliset kuvaukset. Kriittinen metodi huolehtii siitä, että varmuuden kriteeri on niin suppea kuin vain mahdollista ja välttämätöntä. Tämän vuoksi ei olekaan syytä olettaa, että kartesiolainen subjekti olisi riittävän kattava kuvaamaan todellista empiiristä subjektia. Sen ei ole tarvekaan. Sen tehtävänä on kuvata ne välttämättömyysehdot subjektille, jotka ovat varman perustan kannalta välttämättömiä. Tämä johtaa siihen, että ainoa välitön tietoperusta on subjektissa itsessään ja vasta sen jälkeen ulkomaailmassa. Minimalistinen kartesiolaisuus ei siis johda substanssidualismiin, vaan eräänlaiseen perspektiividualismiin, ominaisuusdualismiin tai epistemologiseen dualismiin, millä nimellä nyt haluammekin sitä ilmaista. Tämä jako mielen välittömän konstitutiivisen voiman ja maailman välillä on ylittämätön eikä mikään reduktiivinen perustelu auta tekemään tätä mielen palautumattomuutta ulkomaailman ominaisuuksiin tekemättömäksi.” (Kukkola 2014, 41, lihavoinnit minun)

Kokemusten tutkimuksen kannalta kyse on siis eräänlaisista välttämättömyysehdoista tutkimuskohteen tarkastelussa tietyillä metodeilla. Kaikki tutkimusmenetelmät  pyrkivät mahdollisimman suureen tarkkuuteen ja validiuteen, ja kriittinen tarkastelu huolehtii siitä, että varmuuden kriteeri on niin suppea kuin vain suinkin mahdollista ja välttämätöntä.

Subjektiivinen näkemys eli subjektin ottaminen erityiseksi tutkimuskohteeksi ei tarkoita sitä, että se olisi riittävän kattava kuvaamaan todellista empiiristä ilmiötä tai subjektia. Sen ei ole tarvitsekaan. Se sen tehtävä on kuvata välttämättömyysehdot. Toisin sanoen välitön tietoperusta (koskien kokemuksia) on ihmisessä itsessään ja vasta sen jälkeen ulkomaailmassa.

Tämä mielellisyyden fysikalismista erillinen, kokemuksellinen ensisijaisuus ei tarkoita sitä, että tuo mieli ei pohjimmiltaan voisi perustua fysikaalisiin prosesseihin. Sen sijaan on varsin helposti osoitettavissa, että mielellisyyden maailman ja fysikaalisen maailman yhdistäminen vaatii sellaisen perusteellisen selityksen tai ymmärryksen, jota tiedeyhteisöllä ei tällä hetkellä ole, ja jota ei välttämättä koskaan tulla saavuttamaankaan.

Kirjoituksensa alaviitteessä Jani Kukkola viittaa filosofi John Fosteriin, joka osoittaa teoksessaan The Immaterial Self (1991), kuinka seuraavat maailmaa koskevat väitteet pitävät yhtä aikaa paikkansa:

1)     On olemassa mentaalinen, kokemuksellinen todellisuus/maailma.

2)     Mentaalinen todellisuus on perustava.

3)     On olemassa fysikaalinen todellisuus.

4)     Fysikaalinen todellisuus on perustava.

5)     Nämä kaksi todellisuutta ovat ontologisesti erotettavissa.

Naturalistisen reduktionismin ja mentaalisen kokemuksellisuuden perspektiivit ovat koko ajan läsnä maailmassamme. Vieläpä yhtä aikaa. Mentaalisen puolen palautumattomuutta fysikaaliseen heijastaa myös se, että arjessamme ja normaalissa kielenkäytössämme teemme jatkuvasti tällaisia erotteluja eli tarvitsemme perspektiividualistisia ilmauksia. Erottelemme fyysiset vammat ja mielisairaudet, puhumme siitä, että kehoni on väsynyt mutta mieli on onnellinen. Tällainen kielellinen dualistinen viittaus on sitä, että riippumatta siitä, onko mentaalisuuden tosiasiallinen perusta fysikaalisessa vai ei, emme voi käytännön elämässä (kuten kielessä ja ajattelussa) koskaan päästä pysyvästi eroon fysikaalisten ominaisuuksien ja mentaalisten ominaisuuksien välisestä selittämättömyyden kuilusta. (Kukkola 2014, 41).

Mieli on ”kiinni” materiassa, mutta myös siitä erillinen (riippuu näkökulmasta)

Mielen ja materiaalisen ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla ontologisesti kahtia jakautunutta, koska fysiikkakaan ei ole täydellinen, Jani Kukkola sanoo. Voimme ainakin pidättäytyä väittämästä tästä kahtiajaosta yhtään mitään ontologisesti. Kirjoittaja  osoittaa artikkelissaan, että koettu tajunnallinen tila ja sen ensisijaisuus on otettava kokemuksen tutkimuksen lähtökohdaksi.

Siteeraan tässä lopuksi vielä Jani Kukkolaa: ”Mitä voisi olla sellainen kokemuksen tutkimus joka ei nojaa kokemuksen itsensä ensisijaisuuteen, tiedolliseen auktoriteetin ja itsearvoisuuteen? Se on teoreettisesti epäkypsää ja menetelmällisesti sokeaa. Kokemuksen tiedollinen ensisijaisuus ei tarkoita, että kokemuksen kohde vastaisi maailmassa olevaa asiantilaa. Toisin sanoen, kokemuksemme voi osoittautua vääräksi, mutta se ei tee kokemuksesta itsestään mitätöntä.”

Päinvastoin, kaikki kokemuksellinen vuorovaikutustyö kuten ihmisten hoitaminen, opetus, ohjaus jne. perustuvat juuri tälle jännitteelle kokemuksen itsensä ensisijaisuudesta ja saavuttamattomuudesta, ja toisaalta sille tosiseikalle, että kokemus voi olla vääristymä asioiden tosiasiallisesta tilasta. Samalla kuitenkin tämä kokemuksen yksityisyys voi merkitä sitä, että voimme yrittää ymmärtää tuota tutkijalle ehkä  saavuttamattomissa olevaa subjektiivista kokemusta.

Kokemuksen perusteettomasti (biologiaan, yhteiskuntaan tai kieleen) redusoivat näkemykset tekevät kokemuksen tutkimuksen mielettömäksi ja tarpeettomaksi.

Tämä on aika vaarallista, koska silloin yksi ihmisyyden syvimpiä ulottuvuuksia jää kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle. Jos emme pidä kokemusta minään, saati anna sille erityistä tiedollista ja laadullista arvoa, sen tutkimisessa ei ole järkeä. Jos kokemus rinnastetaan ja palautetaan ”reaalimaailman” suhteeksi, ei ole kokemuksen kohdetta ollenkaan eli ei olisi mitään mitä tutkia. Kokemuksen tutkimus tarvitsee siis inhimillisen ensisijaisuuteensa. (Kukkola 2014, 53).

Kevennyslopuksi paalaan vielä alussa mainitsemiini silmälaseihin. Likinäköisenä tiedän, että tarvitsen kunnolliset lasit nähdäkseni hyvin ja kauas. Tai voin mennä laserleikkaukseen, jos niin haluan. Kiitos silmälääkäreiden ja optikoiden.  Voin silti käyttää myös voimakkuuksilla varustettuja aurinkolaseja tai aurinkoklipsejä tavallisten lasien päällä. Voin hassutella supervärikkäillä linsseillä. Piilolasitkin ovat tarjolla.  Kuinka paljon onkaan vaihtoehtoja! Kaikkia olen käyttänyt, paitsi leikkausta.

Suuntaan tästä hangen häikäisemälle järven jäälle nauttimaan lauantain ihanuudesta.

Lähde

Jani Kukkola. Millaisin ehdoin kokemus voi olla tutkimuskohteena mahdollinen? Teoksessa Kokemuksen Tutkimus IV. Annan kokemukselle mahdollisuuden. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi. 2014, s. 31-56.

Valegurun ja Deepak Chopran opetuksista

Dokumenttielokuvassa Kumare, intialaista syntyperää olevasta  amerikkalainen elokuvaohjaaja tekeytyi guruksi. Vasta näytelmänsä lopuksi ohjaaja-valeguru paljasti oppilailleen huijanneensa heitä. Elokuva esitettiin Docpoint-festivaalilla kolme vuotta sitten, ja eilisiltana televisiossa.

Ohjelman katsottuani jäin miettimään, onko viime viikolla Suomessa vieraillut Deepak Chopra guru. Hänkin on intialaistaustainen amerikkalainen. Lääkäri, filosofi ja kirjailija on julkaissut kymmeniä kirjoja, joilla on maailmassa kymmeniä miljoonia lukijoita. Hän on yksi maailman tunnetuimmista henkisistä opettajista, melkein yhtä kuuluisia kuin Dalai Lama.

Myös Kumare-dokumentin ohjaaja Vikram Gandhi oli henkisiä kursseja vetäessään ”opettaja”. Hän esitti rooliaan jopa niin hyvin, että alkoi lopulta itsekin uskoa opetuksiinsa eli siihen, että jokaisella ihmisellä on oma viisautensa – gurunsa – sisällään. Kun ihminen oikeasti suhtautuu itseensä ja muihin rakastavasti, rehellisesti ja myötätuntoisesti ja alkaa uskoa siihen, mitä tekee, tekemisestä tulee vaikuttavaa ja itselle tyydyttävää. Oma guru löytyy sisältä.

Dokumenttielokuvassa neljätoista ihmistä sitoutui valeguruksi naamioituneen Vikramin  koulutukseen. Kuulostaa hurjalta. Minusta heidän  kannattikin sitoutua, sillä Virkam-Kumaren opetuksen ydin oli, että ihminen voi mieltään positiivisesti käyttämällä onnellistuttaa elämäänsä. Hän voi luoda onneaan – riippumatta siitä, mikä on senhetkinen todellinen elämäntilanne. Tämän opetuksen valeguru välitti kuuntelemalla ihmisiä, asennoitumalla heihin myötätuntoisesti, käyttämällä keskittymistä ja hiljentymistä auttavia rituaaleja ja edistämällä ryhmän voiman välittymistä sen jäseniin.

Näinhän opetus parhaimmillaan toimii! Kumarena ihmisten kanssa toimiessaan Vikram kyllä puhui välillä sekavia ja monitulkintaisia juttuja, joita opetettavat kuuntelivat ihmeissään ja silmät ymmyrkäisinä. Kuitenkaan ritualistinen puhe ei peittänyt alleen ydinopetusta ja kannustavaa asennoitumista oppilaisiin. Juuri nämä tekivät Kumaresta oppilaiden silmissä arvostettavan, ei niinkään gurun kaapu, pitkät hiukset ja pitkä parta. Saattoi niillä toki ritualistista merkitystä olla.

Miksi tällainen valeguru-dokumentti tehtiin? Ehkä ohjaaja elokuvan avulla selvensi itselleen omia näkemyksiään maailmasta ja samalla tuli siinä valaisseeksi guru-ilmiötä laajemminkin. Henkisillä markkinoilla on kunnon ihmisten lisäksi myös helppoheikkejä, jotka myyvät vain henkisyyden ulkoisia tunnusmerkkejä, mutta joilla ei ole eväitä, taitoa, sydäntä eikä aina haluakaan syvällisesti auttaa muita ihmisiä.  Kumare auttoi, vaikka paljastikin lopulta, että oli vain tavallinen amerikkalainen, ei Intiasta saapunut guru.

Elokuvan taustalla saattoi olla ohjaajan oma kamppailu. Vikramia ärsytti nuoruudessaan se, että jooga, hindufilosofia ja muut itäiset katsannot alkoivat levitä USA:ssa samaan aikaan kuin mies itse koki jotenkin hämmentäväksi oman isoäidin monimuotoiset hindurituaalit. Poika itsenäistyi. Pinnallinen hurlumhei-guruliike ja isoäidin tyyni uskonnollisuus eivät oikein sopineet yhteen. Niin Vikram lähti kokeilemaan, voisiko kuka tahansa eli vaikkapa hän ryhtyä guruksi.

Dokumentin julkilausuttu ajatus oli paljastaa, kuinka helposti ihmiset höynähtävät guru-uskoon eli seuraamaan jotakin uskonnollista johtajaa.

Ohjelman henkilöt todella seurasivat ”gurua”. Mutta olivatko he höynäytettäviä? Miksi he osallistuivat opetukseen? Typeryyttäänkö?

Intiassa ja lännessäkin toimii tällä alalla paljon huijareita ja oman edun tavoittelijoita, narsistisesti häiriintyneitä ihmisiä, jotka kokevat tyydytystä ”oppilaidensa” ihailusta. Jos Kumare halusi paljastaa tällaisen pelin, siinä hän onnistui vain osittain. Nimittäin hänen omat opetuksensahan olivat hyviä, rehellisiä ja aitoja! Mitä paljastamista niissä oli?

Ihmiset tulivat hänen luokseen, koska tunsivat ja kokivat saavansa henkilökohtaiseen kehitykseensä ja omaan vahvistumiseensa apua. Sitä Kumare antoi myötätuntoisesti ja lämpimästi. Oppilaat vahvistuivat ja onnellistuivat. Todistuksena tästä on se, että kymmenen neljästätoista oppilaasta piti yhteyttä Vikramiin senkin jälkeen, kun hänen todellinen sosiaalinen persoonansa oli paljastunut. Ohjelmassa ei kerrottu, loukkasiko juonen paljastuminen verisesti niitä neljää, jotka eivät myöhemmin enää olleet hänen yhteydessä. Enemmistö osallistujista tajusi, että he olivat saaneet kursseilla hyviä oivalluksia ja että Vikramista huokui hyvää enemmän kuin huijausta (jonka hän teki saadakseen aineksia elokuvaansa!).

On tietysti eettisesti arveluttavaa olla kertomatta osallistujille asioiden todellista laitaa. Toisaalta, jos ihmisiä kohdellaan hyvin ja rakastavasti,  mitä väliä sillä on missä muodossa viisaus välittyy – gurun kaavun, Jeesuksen opetuksen, filosofian kirjoijen vai kaverien kanssa keskustelun välityksellä? ”Sama kai se on, mistä tuutista se mesitsi tulee”, kuten Oiva Lohtander sanoi monta vuotta sitten Jari Halosen elokuvassa Joulubileet (hulvaton satiiri), kun vessan pöntöstä alkoi kantautua ”pyhää sanomaa”.

Kaiken kaikkiaan kannatan valeguru Kumaren sanomaa: Rakasta ja arvosta itseäsi. Sitä kautta syntyy myötätuntoa maailmaa ja kärsiviä kohtaan ja myös muiden auttamisen halu. Toimi, älä vain mieti ja suunnittele. Ajattele positiivisesti aina kun voit. Ole avoin muille ihmisille.

Näitä opettelen minäkin. Omassa pikkuruisessa, mutta samalla laajakankaan kokoisessa näytelmässäni olen ymmärtänyt, kuinka helppoa on puhua, kirjoittaa ja teoretisoida ja kuinka vaikeaa on toimia käytännössä ja ryhtyä omaksi gurukseen.

Deepakin opetukset

Deepak Chopra opettaa aivan samoja asioita kuin dokumenttielokuvan valegurukin. Onnellisuus, yksinkertaisista asioista nauttiminen ja myötätunto ovat Deepakin ydinsanomaa. Lisäksi hän välittää ei-materialistista maaimankuvaa. Sen mukaan maailmankaikkeuden perustava elementti on henki ja tietoisuus.

Chopra

Monistisen eli ykseysajatteluun nojaavassa maailmankuvassa kaikkeuden osilla, kuten luonnolla ja jopa kaikilla hiukkasilla katsotaan olevan tietoisuus, tosin erilainen kuin ihmisen tietoisuus on. Tämä sotii läntistä tieteellistä materialismia vastaan ja siksi Chopralla on tiedepiireissä paljon kritisoijia ja vastustajia.

Viime perjantaina Chopra puhui tietoisuuden tutkimuksen konferenssissa Toward a Science of Consciousnes 2015 Helsingin yliopistossa. Hän totesi, että tietoisen universumin mahdollisuus kiusaa kosmologeja, jotka pitävät kaikkeuden jakautumista mieleen ja aineeseen epätyydyttävänä.

Materialistisen ajattelun mukaan kaiken perusta on aine, joka alkuräjähdyksen jälkeen evoluution myötä kehkeytyi nykyisenlaiseksi elämäksi. Chopran mukaan tämä usko on johtanut vääristyneeseen ja puutteelliseen ymmärrykseen itsestämme ja paikastamme maailmassa.

– Jos kaikkeuden uskotaan olevan monistinen (ei-dualistinen) – käsitys, jonka jakavat myös fyysikot Max Planck ja Ervin Schrödinger – niin  ”mieli ensin” -lähestymistapa ratkaisee maailman monimutkaisuuden ongelman paremmin kuin nykyisin vallitseva ”aine ensin” -kosmologinen ajattelu, Chopra sanoi.

– Vaikka tiede on huimasti lisännyt tietoamme tietoisuuden tilojen ja aivojen tilojen välisistä suhteista ja selvittänyt hiukkasfysiikan tutkimuksin pienen pienien aineen yksiköiden roolia universumissa, todellisuuden luonne on jäänyt selvittämättä.

Tiede ei voikaan empiirisesti todistaa, onko maailmankaikkeus perimmältään ainetta vai henkeä/tietoisuutta. Se jää uskon asiaksi.

Chopra esitteli tietoisuutta koskevat teesinsä, joista perustavanlaatuisin on, että kaikkeus sinällään on tietoisuutta. Kaikki universumissa on siis tietoisuutta ja sen muunnelmia. Se on luovaa, dynaamista ja se saa eri tietoisuuden tasoilla erilaisia muotoja, muun muassa materiaalisia ja fyysisiä.

Konferenssi koostui sadoista luennoista, sessioista ja work shopeista. Samassa East vs. West on the Hard Problem -sessiossa Chopran kanssa esiintyi myös tunnettu materialistisen maailmankuvan edustaja Susan Blackmore, joka puhui ruumiista poistumiskokemuksista ja perusteli, että ilmiö on vain illuusio, mielen tuote eikä todellinen asia. Blackmore on materialistina sitä mieltä, että tietoisuus kaiken kaikkiaan on illuusiota suhteessa todella olemassa olevaan materiaaliseen maailmaan.

Tässä linkki konferenssissa esiintyjien haastatteluihin. Videolla on muun muassa Susan Blackmoren ja Deepak Chopran haastattelut TSC 2015 Helsinki. Konferenssin sivuilla on muitakin videoklippejä ja aineistoja.

Tietoisuus-konferenssin 8.-13.6.2015 osallistujia Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Tietoisuus-konferenssin 8.-13.6.2015 osallistujia Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Mindfulness on nyt muotia

Abstrakti 1

Tietoisuustaidoilla (mindfulness) on nyt kysyntää. Sitä käytetään erityisesti stressin hallinnassa. Yritysvalmennuksessakin sovelletaan mindfulnessin periaatteita. Koulutusta järjestetään nykyisin runsaasti eri puolilla Suomea.

Mindfulness tarkoittaa meditaatiota. Se voidaan suomentaa tietoiseksi hyväksyväksi läsnäoloksi. Käsitteen otti käyttöön amerikkalainen psykologi Jon Kabat-Zinn, joka jalosti 1980-luvun alussa mindfulness-psykologian muinaisista buddhalaisista käytännöistä. Vanhoista itämaisista traditioista saatiin siis nykymaailmaan soveltuva meditaatiotekniikka.

Liikunnan filosofi, dosentti Timo Klemolan tuore kirja Mindfulness (2013) suhtautuu jonkin verran kriittisesti koulutukseen ja valmennukseen, jolla pyritään nopeisiin tuloksiin ja suoraan hyödyntämään tietoisuustaitoja esimerkiksi työelämässä. Muutoksia ei tule jonkin kurssin tuloksena, vaan siiten, että meditaatioharjoitukset sulautetaan jokapäiväiseen elämään, tavalliseen arkeen.

Kehomieli

Suomen kielessä ei ole sanaa kuvaamaan ei-dualistista (ei-kaksijakoista) ymmärrystä ihmisestä. Yleisesti ajatellaan, että keho on keho ja mieli on mieli. Ne ovat erillään ja eri asioita.

Klemolan mielestä mindfulnessissa on kysymys kehomielestä, jonka harjoittaminen tarkoittaa kehomielen erilaisten prosessien hidastamista niin, että syntyy aikaa tulla tietoiseksi itsestään, kehomielestään ja ympäristöstään. Se on kehollista meditaatiota, jota on harjoitettava säännöllisesti ja pitkän aikaa, jotta muutoksia ilmaantuu.

Kehomieli-meditaatiolla on vuosituhantiset perinteet. Kabat-Zinn ei todellakaan keksinyt sitä, vaan se juontuu muinaiseen idän joogafilosofiaan ja buddhalaiseen käsityksen ihmisen ja maailman ykseydestä. Samoista asioista kertovat muinaiset shamanistiset perinteet.

Ihmisen kahtiajako ruumiiseen ja sieluun tehtiin paljon myöhemmin, antiikin aikana, jolloin filosofi Platon kirjoitti tästä. Myöhemmin 1600-1700 -luvuilla Descartesin filosofian ja valistuksen nousun myötä dualistinen ajattelu edelleen vahvistui. Meidän maailmamme jatkaa samalla linjalla. Nykyisin uskotaan laajasti, että tietoisuus asustaa aivoissa.

Klemola kyseenalaistaa tämän länsimaisen ajattelutavan ja käyttää kehomieli-termiä kuvaamaan ihmiskäsitystä, jossa kehoa ja mieltä/ruumista ja henkeä ei eroteta toisistaan.  Kulttuuriimme juurtunutta dualismia on kuitenkin vaikea ylittää, koska se vaikuttaa kaikessa: niin kielessä, tieteiden jaossa kuin esimerkiksi ihmisen hoitamisessakin.

Mindfulness on siis kehomielen harjoittamista. Siinä on tärkeää suunnata huomio hengitykseen ja sen synnyttämään liikkeeseen kehossa. Hengityksen avulla ja kautta voidaan siirtyä kohti sisäistä maailmaa, kohti tietoisuutta.

Kuusi aistia

Ihmisellä sanotaan olevan viisi aistia: näkö, kuulo, haju, maku ja tunto. Niiden avulla ihminen elää ja suunnistaa ympäristössään. Intuitiota tai vaistoa pidetään monesti kuudentena aistina. Mindfulness-kontekstissa eli niissä yhteyksissä joissa puhutaan tietoisuustaidoista, kuudes aisti on mieli (jonka osa intuitio on).

Kaikkien aistien avulla voidaan tarkastella tietoisuuden laajaa kenttää. Siihen kuuluvat näkötietoisuus, kuulotietoisuus, hajutietoisuus jne. Tietoisuus ei siis asustakaan vain aivoissa, vaan muuallakin kehossa, juuri siinä kehomielessä, josta Klemola puhuu.

Kehomielen harjoittamisessa pyritään löytämään kokemuksellinen yhteys maailman ja ”minun” välillä. Harjoitus onkin itse asiassa ykseyskokemuksen tietoista viljelyä. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole sitä, koska emme ole tottuneet olemaan kehollamme tietoisia. Elämme näet dualistisessa perinteessä: henkisissä asioissa arvostetaan ja kehitetään puhdasta päänsisäistä mieltä. Keho puolestaan saa erityishuomiota fyysisessä toiminnassa, kuten urheilussa.

Huomion harjoitus

Mindfulness on lähellä buddhalaista psykologiaa, jossa yksi tärkeä näkökulma on huomion suuntaamisen taito. Läntisessä psykologiassa ja terapiakeskustelussa siihen on alettu kiinnittää vakavaa huomiota vasta muutaman viime vuosikymmenen aikana.

Huomion kiinnittäminen on tavallisen ihmisen kielellä sitä, että asia, johon kiinnität huomiosi muuttuu sinulle tärkeäksi. Jos esimerkiksi pidät vuosikausia tiukasti kiinni menneiden vastoinkäymisten ja surujen tuottamasta tuskasta (siis kiinnität niihin koko ajan huomiota), tuskasi suurenee. Jos suuntaat huomion myönteisiin asioihin elämässäsi, niistä alkaa tulla tärkeitä. Elämäsi myönteistyy.

Buddhnalaisesssa ajattelussa negatiivisia juttuja ei kielletä, mutta niiden ei anneta hallita elämää.

Mielen harjoittamisessa ydinasia on juuri huomion suuntaamisen opettelu.

Harjoituksessa ei kuitenkaan edetä niin yksinkertaisesti ja mekanistisesti, että valittaisiin jokin positiivinen kohde ja keskityttäisiin vain siihen.

Perusperiaate mindfulnessissa on, että keskittymällä tähän hetkeen ilman arviointia ja arvostelua tullaan tietoisemmaksi juuri nyt olevasta itsen tilasta. Silloin sisäiset mielen liikkeet ja tunteet alkavat nousta pintaan. Niiden tarkastelu puhtaina, paljaina ilman arviointia laajentaa ajattelua ja avartaa näkökulmaa.

Klemola painottaa kehomielen harjoituksessa huomion kiinnittämistä kuuden aistin kautta saatavaan kokemukseen itsestä ja maailmasta. Harjaantumaton mieli vaeltelee minne sattuu, hyppelehtii kuin jänis pakkashangella. Harjoitus avartaa tietoisuutta.

Harjoitus tekee meidät tietoisemmaksi kahdesta maailmasta, siitä maailmasta mikä on niin kuin se on ja siitä maailmasta, jonka mieli kuvittelee. Mieli kuvittelee jatkuvasti oman maailmansa, joka usein vastaa huonosti sitä maailmaa, jossa elämme ja tämä ristiriita on monen pahan olon (kärsimys, tyytymättömyys) taustalla”, Klemola kirjoittaa.

Stressin poisto

Mindfulness-pikakurssit eivät ehkä auta kovin paljon mielenterveyden kohentamisessa, mutta voivat antaa kimmokkeen jatkaa meditaatioharrastusta. Meditaation vaikutuksista stressioireisiin on runsaasti tutkimuksia. Sen on todettu pienentävän veren stressihormonien, adrenaliinin ja kortisolin tasoja. Myös itsetuntemus, luovuus, muisti ja oppimiskyky paranevat. Meditaatio vaikuttaa monella tavalla myös aivojen toimintaan.

Kuitenkaan lyhytkurssia onneen, terveyteen ja menestykseen ei ole olemassa. Mutta hyvältä kurssilta voi joskus saada virikkeen opetella takastelemaan ja havaitsemaan maailmaa uudella, laajemmalla tavalla.  Tämä saattaa onnellistuttaa.

Kirjat

Klemola Timo (2013) Mindfulness. Tietoisuuden harjoittamisen taito. Decendo Oy. Saarijärven Offset.

Kabat-Zinn Jon (2008) Kehon ja mielen viisaus. Tietoisen läsnäolon parantava voima. Cosmoprint . Basam Books.

Williams M and Penman D  2011. Mindfulness. A Practical Guide to Finding Peace in A Frantic World. London.

Abstrakti 6 pyramidi

Iloa elämään!

Minna Canthin näytelmä Anna-Liisa on rankkaa katsottavaa. 1800-luvun lopulla rakastettunsa jättämä, lapsenmurhaa peittelevä nuori nainen kamppailee elämästään karmean salaisuuden ja ahdistavan ympäristön ristipaineessa. Silti Tampereen Työväenteatterin musikaaliversio on saanut mukaan myös ilon. Anna-Liisalle se vihdoin koittaa, kun hän päästää irti. Vapauttaa itsensä sisäisistä kahleista, vaikka joutuikin tekonsa vuoksi vankilan kahleisiin.

Tänä aamuna sitten havahduin tunteeseen, että nyt pitää kirjoittaa ilosta.

Mistä ilo oikeastaan tulee?  Ulkoinen maailmako sen tuo eteeni vai oma pääkö riemua kutoo? Sekä että.  Sillä ulkoinen ja sisäinen linkittyvät toisiinsa samalla tavalla kuin ruumis ja sielu muodostavat kokonaisen ihmisen.

Ihminen voi kokea syvällistä iloa ehkä vasta sitten, kun hän on pystynyt integroimaan, sisällyttämään kärsimyksensä ja kaikki ikävät puolensakin kokonaispersoonaansa. Kuulostaa helpolta hyväksy itsensä sellaisena kuin on, mutta useimmille meistä se on työn takana. Minulle ainakin. On poistettava itse itselleen laatimia pakkoja, avattava turhia lukkoja, kohdattava oma syyllisyytensä ja murrettava suojakuoria, jotta peruspersoona/oma itse/ydinminä pääsisi loistamaan.

Tuosta loisteesta kumpuavat ilo, riemu, hyvyys ja kauneus. Ja silloin ne ovat sekä ihmisen sisällä että ulkona.   Ajatellaanpa vaikka kaikkia pyhiä hahmoja, esimerkiksi Jeesusta tai Dalai Lamaa. Eikö heistä huoukin ilo ja levollisuus myös ulkoisesta olemuksesta?

Jooga – vanhaa viisausperinnettä

Ajatus ilon mielellisyydestä ja samanaikaisesta fyysisyydestä hipoo läheltä joogan filosofiaa.

Viikko sitten TV1:n Voimalassa keskusteltiin joogasta. Sen fyysiset puolet ja guru-vaara eli se, että narsistinen jooga-ohjaaja voi joskus aiheuttaa henkistä ahdinkoa ohjattavilleen, nousivat pääosaan. Kaksi keskustelijaa seisoi ohjelmassa päällään osoittamassa kuinka pitkälle joogan tiellä voi edetä. Mutta joogan taustalla vaikuttavasta ajattelutavasta, joogafilosofiasta ei puhuttu mitään. Tuohon filosofiaan kuuluu juuri henkisen vapauden ja vapautumisen periaate.

Guru-vaara on kaikessa terapeuttisessa toiminnassa. Terveys- tai muiden ongelmiensa kanssa painiskeleva ihminen voi olla hauraassa ja haavoittuvassa mielentilassa, jolloin manipuloiduksi joutumisen mahdollisuus on olemassa.  Manipuloinnin riski koskee kaikkia hoitotyöläisiä ja auttajia, kuten lääkäreitä, lähi- ja sairaanhoitajia, fysioterapeutteja, pappeja jne. eli kaikkia jotka ovat asiantuntijan/neuvojan/auttajan asemassa suhteessa asiakkaaseen.

Joogafilosofiassa henkinen ulottuvuus on vähintään yhtä tärkeä kuin fyysinen. Ihmisen ymmärretään seisovan maan ja taivaan välissä. Henkisten ominaisuuksiemme ansiosta pystymme ylittämään välittömän olemisemme, mutta kehollisuutemme vuoksi olemme sidotut maailmaan. Kahdessa maailmassa/todellisuudessa eläminen on meille luontaista. Dualismia (maailman näkemistä kaksinapaisena ja vastakohtaisuuksien taisteluna) käsitellään rakentavalla tavalla.

Kasvava kiinnostus joogan filosofiaan sekä maailmalla että Suomessa ovat mielestäni osoitus siitä, että rationalistis-dualistinen ajattelu aletaan kokea puutteelliseksi. On kaipuu johonkin syvempään.

Vanhinta tunnettua ei-dualistista ajattelua edustavat upanishadit, tuhansien vuosien takaiseen perimätietoon nojaavat kirjoitukset Intiasta ajanjaksolta 800 – 200 eKr. Ne ovat monimuotoista vuorovaikutuksen opetusta, opetusta ihmisestä ja ihmisenä olemisesta maailmassa, joka nähdään suhteiden verkkona. Juuri suhteet tekevät maailmasta elävän ja ihmisen katsotaan olevan aina yhteydessä maailmankaikkeuteen. (Siguier-Sauné 2011)

Elämän kudosta, suhteiden verkkoa, elävöittää  lanka, joka yhdistää tämän maailman, ”toisen maailman” ja kaikki olennot. Mutta mikä on tällainen yhdistävä lanka?  Vastaus johtaa matkalle joogan filosofiaan ja vedisiin (veda=pyhä tieto) riitteihin. Riittien ymmärtämisen kautta tulee länsimaisellekin ihmiselle ymmärretyksi myös muinaisintialaisen maailmankuvan ja sitä myötäilevän joogafilosofian ei-dualistinen ajattelu.  (Siguier-Sauné 2011)

Joogafilosofiassa tunnetaan käsite sisäinen riitti. Ulkoisia riittejä tehdään aina mekaanisesti, mutta sisäisessä riitissä olennaista on siihen liittyvä tietoisuus, jossa keskiössä on hengitys. Käsite sisäisestä riitistä on syntynyt muinoin kritiikiksi hindulaisuuden ulkoisten riittien  ja uhritoimitusten oikeaoppiselle suorittamiselle.  Joogan synty on siten osa uskonnollista ja filosofista liikehdintää muinaisessa (1000-350 Ekr) Intiassa. (Broo 2010)

Hiihtäjän varjo.

Joogassa sisäinen riitti tukeutuu hengitykseen ja sen rytmiin. Keskittyminen hengityksen ilmavirtaan ottaen ja antaen laajentaa kokemustietoisuutta itsestä ja maailmasta.  Hengityksen ilmavirran kanssa työskentely, sen tarkkailu, johtaa yhteyteen jonkin sellaisen kanssa, jota en ymmärrä, joka on muuta kuin minä itse.

Keskittyneen hengityksen ja sen ilmavirran avulla voimme irrottautua itsekeskeisestä ego-tietoisuudesta, mikä auttaa kurkottamaan sekä itseä laajemmalle että itsessä syvemmälle. Näin ollaan matkalla hengityksen tarpeesta ”ilmavirran taiteeksi”.  Tarve muuttuu toiveeksi suuremmasta elämästä, korkeammasta ja hienovaraisemmasta kokemuksesta. Rituaalit ovat pohja transsendessille (ylimaallisuuden kokemiselle). Tässä mielessä rituaalia (transsendenssin saavuttamiseksi) voi verrata sokkeliin talon rakennuksessa.

Kristilliset riitit

Tunnemme hyvin kristilliset riitit jumalanpalveluksissa (kuten ehtoollisleivän ja -viinin nauttiminen, jotka symboloivat Kristuksen ruumista ja verta). Tuntemattomampia ovat muinaiset joogankin perustana olevat vediset riitit, joissa tärkeitä ovat ihmistä, tämänpuoleista, tuonpuoleista ja kaikkia olentoja yhdistävät seikat: Agni, Prana ja Atman (Tuli, Elämän energia, Itse).

Joogafilosofian mukaan rituaalien symbolit (esimerkiksi tuli) viedään ihmisen sisälle ja näin  ruumiista tulee temppeli eheyttäville rituaaleille. Tuli, jota monien kulttuurien myyteissä edustavat kultainen alkio/kosminen muna, symboloi sitä, että kaikki syntyy eli kaikki luominen avautuu tilassa, joka tulee ensimmäisestä alkuperästä.  Näin ihmiselle olemassa olevaksi tuleminen on tulemista singotuksi alkulähteestä moninaisuuden maailmaan. Alkulähteestä etääntyminen synnyttää ihmisen yhteyden katkeamisen ja johtaa hajoamisen ahdistukseen siitä, että ei ole enää kiinni elämänlangassa. Upanishadeissa sanotaan, että ihmisellä on yksi toive: päästä puutteesta, pahasta ja kuolemasta.

Puute on huonommuuden tunnetta siitä, että ei ole tarpeeksi, ei ole ehjä ja kokonainen. Paha on toimintaa, joka vie kohti yhteyden menetystä.  Nämä kertovat yhteyden katkeamisesta alkuperään. Ihminen jää erillisyydessä ahdistuksen suohon. (Siguier-Sauné 2011)

Mutta kun ihminen oivaltaa oman yhteytensä tähän maailmaan, ”toiseen maailmaan” ja kaikkiin olentoihin hän voi eheytyä ja käsittää itsensä palaseksi ikuisuutta. Siitä voi syntyä ilo.

Kun ihminen ei ole ehyt, hän on levoton. Miksi ihminen on levoton?  Upanishadien mukaan syy on siinä, että hän kantaa sisällään hajaannuksen tunnetta. Koska kaikki maailmankaikkeudessa on tehty ”samasta kankaasta”, samasta lähteestä, jokaisessa ihmisessäkin on kätkettynä ensimmäinen alkuperä.  Sisäinen repeämisen tunne liittyy juuri tähän alkuperän kadottamiseen. Sen voi kokea myös kuoleman pelkona.

Riittien eleet, sanat, tila ja aika voidaan kutoa yhteen ja näin luoda yhteydet maan ja taivaan ja jumaluuden  välille.  (Siguier-Sauné 2011) Joogaharjoituksissa nämä ovat erilaisia hengityksen ja keskittymisen tapoja ja muuttuvia kehon asentoja.

On kuitenkin muistettava, että arkiseen elämäämme kuuluu myös vastakohtaisuuksia. Ne voidaan elää repivänä, kuluttavana kaksinaisuutena, mutta ne voidaan nähdä myös kutsuna luoda yhteyksiä. Tämä, dualismin voittaminen, juuri on riitin tehtävä.

Yhteys šhamanimiin

Tuli on siinä riitissä keskeinen elementti. Fyysisenä ilmiönä tuli muodostaa pystyakselin, jossa energia liikkuu maan ja taivaan välillä. Tuli on elementti, joka pitää yllä ja yhdistää polariteetteja, maata ja taivasta, ihmis- ja jumalaista maailmaa.

Taivaan ja maan erosta syntyy kolmas ulottuvuus, keskitila joka sallii energian kulkea ihmisten ja jumalien välillä. Läsnäolollaan ja liekeillään tämä tila muistuttaa, että on tärkeää pitää tila avoimena.  Tuli on lanka, joka joogafilosofian mukaan rytmittää elämää, yhdistää tämän ja tuonpuoleisen maailman ja kaikki olennot. Tuli on myös valoa.  Keskitila, kun se on vapautunut tila, sallii kaiken virtaamisen. Se on myös hengityksen paikka. Se on tärkeä tila, sillä jos keinotekoisesti  maan ja taivaan väli täytetään jollakin, ei ole tilaa hengittää, ei kommunikoida sellaisen kanssa, jota emme voi hallita tai johon emme voi tarttua. (Siguier-Sauné 2011) Näin estyy pyhyyden kokemus. Ja sitä kautta myös ilo.

Kiinnostavaa on, että šamanismin periaatteet ja riitit juontuvat joogafilosofiaan. Suomalaisessa šamanismissa eri tilat ovat alinen, keskinen ja ylinen.

Piipun takaa nousee aurinko.

Dualismin hämmennys

Psykologisesta näkökulmasta dualismissa kyse on siitä, kuinka ihminen voi rakastaa itseään ja samalla myöntää ja nähdä itsessään negatiivisia ja tuhoavia piirteitä, joita meissä kaikissa joka tapauksessa on.  Pierrakos (1969) puhuu dualistisesta hämmennyksestä ihmisen sisällä eli siitä, että ihmisellä on taipumus tulkita omat ikävät persoonallisuuden piirteensä koko persoonaksi ja näin katsoa itseään tuomitsevin silmin, rakkaudettomin silmin.

Ihminen jämähtää omaan rajallisuuteensa eikä pysty näkemään elämää moninaisena, hyviä ja vähemmän hyviä puolia sisältävänä ja maailmaa ja itseään sen osana alati muuttuvana ja laajenevana. Pysähtyneisyys tappaa ilon, jonka elämän mittaamaton muutoksen ja laajenemisen potentiaali ihmiselle voisi suoda.

No, elämän ilon on kai pakko aika ajoin supistua pieneksi pisteeksi, josta se muuttaa sitten muotoaan kasvaakseen uudeksi, vielä valoisammaksi iloksi. Sen aika on nyt käsillä. Kevät.

Lähteet

Broo, Måns, toim. (2010) Patanjalin joogasutra. Joogan filosofia. Gaudeamus. Helsinki.

Pierrakos Eva (1969) Self-Esteem. Lecture No 174. By The Pathwork Guide. http://www.awakentruth.org/lectures/174.html.

Siguier-Sauné, Gisèle (2011) Conscience du Souffle, Présence à soi, Présence au monde. Esitelmät Suomen joogaopistossa 27.6.-2.7.2011.  Esitelmät ”Tietoisuus ilmavirrasta, läsnäolo itsessä, läsnäolo maailmassa I-III” julkaistu Suomen Joogalehdessä 3 ja 4/2011 ja 1/2012.

Hiukan sielusta: Kvantit ja ihmisenergia, osa 2

Kynttilän liekki

Kvanttiviitekehys toi takaisin käsityksen sielusta, jonka luonnontieteellinen traditio hylkäsi uuden ajan alussa. Viimeistellessäni tätä juttua huomasin aamun Hesarissa Tiede-sivulla jutun, jossa kumottiin selittämättömien enneunien, selvänäön, henkien/aaveiden ja leijumisen todellisuus. Psykologian professori on keskittynyt lyttäämään ns. yliluonnolliset ilmiöt ja osoittamaan, että yliluonnollinen on sisällämme.

Höh, mitä sitten? Jos se on sisällämme, eikö se silloin ole totta?

Missä tavanomaisesta poikkeavan kokemuksen oikein pitäisi sijaita ollakseen totta?  Ulkopuolellako siten, että fyysikot voivat sen mitata? Tiede-sivun juttu on tyyppiesimerkki dualistisesta maailmakuvastamme eli siitä, että elämis- ja kokemismaailma jaetaan tiukasti kahteen erilliseen osaan: fyysiseen (ulkoiseen) ja henkis-psyykkiseen (sisäiseen).

Tässä jaottelussa sitten ulkoista pidetään ensisijaisena  ja sisäinen on sille alisteinen: aivojen toiminnasta seuraavat mielentilat, unennäkö on satunnaista aivokemiaa, kaikki ilmenevä on  havaittavissa ja mitattavissa jne… Tylsistyttävän mekanistista ja kalseaa.  No, tämä on vallitsevan tieteen ajattelutapa ja vaikuttaa siihen, mitä yhteiskunnassa pidetään tärkeänä ja tavoiteltavana.

Hesarin kirjoituksessa mainittiin myös 1900-luvun alun ”tutkimus” sielusta, jossa sille mitattiin paino. Tutkimuksen teorian mukaan ihmisen kuollessa sielu pois lähtiessään vähensi ruumiinpainosta 21 grammaa!! Myöhemmin huomattiin, että se onkin vesi joka haihtuessaan vei ruumiista joitakin grammoja.

Sielun todettiin tiedejutussa jääneen edelleenkin arvoitukseksi tutkimukselle.   Niinpä.

Tarja Kallio-Tamminen, vaikka onkin fyysikko, on kirjoittanut kiinnostavasti myös tuosta arvoituksellisesta sielusta. Se ja mielentilat voivat näet sisältyä erilaisiin kvanttitiloihin. Tämä on huomattavasti kiinnostavampi teoreettinen oletus kuin pyrkimys mittailla sielun painoa grammoissa tai taistella tieteessä sen puolesta, että mystiset ja yliluonnolliselta tuntuvat kokemukset olisivat  hölynpölyä, kun niille ei löydy materiaalista painoa tai muuta mittaa.

Tässä mielessä teoreettinen kvanttiviitekehys  on  uutta luova ja kiinnostava ja voikin johtaa entistä selkeämpään ymmärrykseen fyysisten ja psyykkisten puolien luonteesta ihmisessä.

Kvanttitilat todellisia

Näkymättömät kvanttitilat, jotka voivat olla luonteeltaan fyysisiä tai mentaalisia ovat kvanttiajattelussa todellisia.  ”Jokaiseen fyysiseen muotoon ja rakenteeseen liittyy tietyissä olosuhteissa tietynlaisia kvanttitiloja, kuten värähteleviin jousiin muodostuvia seisovia aaltoja koskeva analogia osoittaa. Ehkä aivoihimme tai ruumiimme eri osiin muodostuvat erilaiset energeettiset viritystilat voisivat olla jonkinlaisessa yhteydessä niihin perustaviin tiloihin tai tietoisuuden tasoihin, joita ihminen kykenee kokemaan.” (Kallio-Tamminen 2006, 330-331).

Kvanttiteoria ei kuitenkaan tarjoa mitään todistusaineistoa sille ajatukselle, että mieli voisi suoraan vaikuttaa aineeseen. Kallio-Tamminen toteaa, että fyysisten ja psyykkisten entiteettien (olioiden tai ominaislaatujen) ei tarvitse olla palautettavissa toisiinsa, vaan ne molemmat voisivat olla kvanttitilojen erilaisia esityksiä. Silloin ei ole tarpeellista kiistellä, onko aine vai henki todempaa tai ensisijaisempaa.

Mielen ja tietoisuuden luonteesta ja suhteesta aineeseen kvanttiteoreetikot ovat esittäneet monia arvauksia, esimerkiksi sellaisen, että tietoisuus voisi olla globaalia prosessia, jota ei vielä täysin ymmärretä, mutta joka aktiivisesti luo ja muokkaa maailmankaikkeutta.  Jos näin on, se väistämättä vaikuttaa koko tieteellisen maailmankäsityksen muuttumiseen. Joka tapauksessa kahden sadan vuoden kuluttua se on erilainen kuin nyt, mutta tänään emme tiedä, millä tavalla erilainen

Jos sisäistä todellisuuttamme ei tarvitse palauttaa näkyvän maailman materiaalisiin prosesseihin, fysiikan universaalit lainalaisuudet voivat Kallio-Tammisen mukaan klassista fysiikka paremmin sopia myös ihmisen mentaalisen toiminnan mallittamiseen ja ymmärtämiseen.

Kvanttiajattelussa suoraa psyko-fyysistä syy-seuras  -mekanismia  aineen ja hengen yhteyden selittämiseen ei Kallio-Tammisen mukaan edes tarvita,  sillä ongelmaa ei oikeastaan ole, jos substanssidualismia (henki  ja aine erillisiä) ja subjektiivisiin ja objektiivisiin laatumääreisiin perustuvaa maailman jaottelua ei käytetä.  Maailma ei siis rajoitu vain aikaisemmin oletettuun aineelliseen systeemin, vaan myös näkymättömät kvanttitilat kuuluvat todellisuuteen. Näin ihminenkään ei ole vain ulkoisen maailman tuote, vaan hän voi mielensä avulla muuttaa aineelliseen todellisuuteen kohdistuvia toimiaan. Ihmisen vapaa tahto korostuu.

Kristusikoni Valamossa.

Turha kaksijakoisuus

Kvanttiviitekehyksessä aineen ja hengen kaksijakoisuuden kiistäminen ei merkitse joko perinteisen materialismin (aine ensisijainen) tai idealismin (henki ensisijainen) hyväksymistä, sillä sen mukaan elämismaailmaan kuuluu ja siinä voi vaikuttaa yhtä aikaa erilaisia tiloja. Henkeä ei tarvitse palauttaa aineeseen sen enempää kuin ainetta henkeen.

Kallio-Tamminen ehdottaa, että kvanttiviitekehystä kannattaakin käyttää, jotta pystyttäisiin entistä paremmin ymmärtämään ja kuvaamaan ihmisen henkistä ja mentaalista puolta, jonka nykytieteessä vallitseva tieteellis-tekninen lähestymistapa on pitkälti siirtänyt sivuun vähempiarvoisena kiinnostuksen kohteena.  Tai sitten se tutkii sitä epäkiinnostavasti, josta Hesarin tämänpäiväinen tiedejuttu on esimerkki.

Joka tapauksessa nykytietämyksenkin pohjalta voi perustellusti väittää, että aineelliset ja henkiset prosessit liittyvät toisiinsa. Kallio-Tamminen esittää kiinnostavan avauksen siitä, että kun ihmisen sisäiset subjektiiviset tilat ja ominaisuudet ilmeisesti kuuluvat samaan todellisuuteen kuin aineellinen maailma, myös niiden luonnetta ja lainalaisuuksia olisi syytä pyrkiä tarkastelemaan luonnontieteellisen metodin avulla.   Kysymys siitä, ovatko mentaaliset tilat ja tapahtumat myös fysikaalisia entiteettejä, on nimittäin jäänyt vaille selkeää tieteen vastausta.

Pyrkimys nähdä ihminen pelkkänä biokemiallisena koneena, jonka vioittuneita osia voidaan korjata yksi kerrallaan, on kvanttiteorian valossa mieletöntä. Silti biokemiallinen näkemys antaa ihmisestä  korvaamatonta tietoa yhtenä rajallisena, mutta tärkeänä tietolähteenä. Mutta sielusta se ei tietenkään pysty sanomaan mitään, jos sielu ymmärretään sisäiseksi hengelliseksi maailmaksi.

Tästä näkökulmasta kvanttiteoria on hyödyllinen myös pohdittaessa ihmisen hoitamista. Se avaa uudenlaisia tapoja ihmisen, terveyden ja sairauden hahmottamiseen.   Jotta voidaan laajentaa ja syventää ymmärrystä ihmisestä, tarvitaan toisiaan täydentäviä, ristiriitaisiltakin vaikuttavia näkemisen tapoja.  Tähän suuntaan ennakkoluulottomat tutkijat ovatkin menossa (esim. Kaufer & Francis 2011, ks. Meditaatio yleistyy).

Tietoisuutta ja parantumista, joista aiemmin lupasin kirjoittaa, käsittelen kvanttikirjoitussarjan viimeisessä eli 3. osassa.

Lähteet

Chopra D (1990) Quantum healing. Exploring the Frontiers of Mind/Body Medicne. Bantam Books. New York.

Helsingin Sanomat 6.3.2012. Tiedesivu.

Kallio-Tamminen T (2006) Kvanttilainen  todellisuus. Fysiikka ja filosofia maailmankuvan muovaajina. Yliopistopaino. Helsinki.

©Liina Keskimäki

Aurinko laskee Laatokalla.