Hiukan sielusta: Kvantit ja ihmisenergia, osa 2

Kynttilän liekki

Kvanttiviitekehys toi takaisin käsityksen sielusta, jonka luonnontieteellinen traditio hylkäsi uuden ajan alussa. Viimeistellessäni tätä juttua huomasin aamun Hesarissa Tiede-sivulla jutun, jossa kumottiin selittämättömien enneunien, selvänäön, henkien/aaveiden ja leijumisen todellisuus. Psykologian professori on keskittynyt lyttäämään ns. yliluonnolliset ilmiöt ja osoittamaan, että yliluonnollinen on sisällämme.

Höh, mitä sitten? Jos se on sisällämme, eikö se silloin ole totta?

Missä tavanomaisesta poikkeavan kokemuksen oikein pitäisi sijaita ollakseen totta?  Ulkopuolellako siten, että fyysikot voivat sen mitata? Tiede-sivun juttu on tyyppiesimerkki dualistisesta maailmakuvastamme eli siitä, että elämis- ja kokemismaailma jaetaan tiukasti kahteen erilliseen osaan: fyysiseen (ulkoiseen) ja henkis-psyykkiseen (sisäiseen).

Tässä jaottelussa sitten ulkoista pidetään ensisijaisena  ja sisäinen on sille alisteinen: aivojen toiminnasta seuraavat mielentilat, unennäkö on satunnaista aivokemiaa, kaikki ilmenevä on  havaittavissa ja mitattavissa jne… Tylsistyttävän mekanistista ja kalseaa.  No, tämä on vallitsevan tieteen ajattelutapa ja vaikuttaa siihen, mitä yhteiskunnassa pidetään tärkeänä ja tavoiteltavana.

Hesarin kirjoituksessa mainittiin myös 1900-luvun alun ”tutkimus” sielusta, jossa sille mitattiin paino. Tutkimuksen teorian mukaan ihmisen kuollessa sielu pois lähtiessään vähensi ruumiinpainosta 21 grammaa!! Myöhemmin huomattiin, että se onkin vesi joka haihtuessaan vei ruumiista joitakin grammoja.

Sielun todettiin tiedejutussa jääneen edelleenkin arvoitukseksi tutkimukselle.   Niinpä.

Tarja Kallio-Tamminen, vaikka onkin fyysikko, on kirjoittanut kiinnostavasti myös tuosta arvoituksellisesta sielusta. Se ja mielentilat voivat näet sisältyä erilaisiin kvanttitiloihin. Tämä on huomattavasti kiinnostavampi teoreettinen oletus kuin pyrkimys mittailla sielun painoa grammoissa tai taistella tieteessä sen puolesta, että mystiset ja yliluonnolliselta tuntuvat kokemukset olisivat  hölynpölyä, kun niille ei löydy materiaalista painoa tai muuta mittaa.

Tässä mielessä teoreettinen kvanttiviitekehys  on  uutta luova ja kiinnostava ja voikin johtaa entistä selkeämpään ymmärrykseen fyysisten ja psyykkisten puolien luonteesta ihmisessä.

Kvanttitilat todellisia

Näkymättömät kvanttitilat, jotka voivat olla luonteeltaan fyysisiä tai mentaalisia ovat kvanttiajattelussa todellisia.  ”Jokaiseen fyysiseen muotoon ja rakenteeseen liittyy tietyissä olosuhteissa tietynlaisia kvanttitiloja, kuten värähteleviin jousiin muodostuvia seisovia aaltoja koskeva analogia osoittaa. Ehkä aivoihimme tai ruumiimme eri osiin muodostuvat erilaiset energeettiset viritystilat voisivat olla jonkinlaisessa yhteydessä niihin perustaviin tiloihin tai tietoisuuden tasoihin, joita ihminen kykenee kokemaan.” (Kallio-Tamminen 2006, 330-331).

Kvanttiteoria ei kuitenkaan tarjoa mitään todistusaineistoa sille ajatukselle, että mieli voisi suoraan vaikuttaa aineeseen. Kallio-Tamminen toteaa, että fyysisten ja psyykkisten entiteettien (olioiden tai ominaislaatujen) ei tarvitse olla palautettavissa toisiinsa, vaan ne molemmat voisivat olla kvanttitilojen erilaisia esityksiä. Silloin ei ole tarpeellista kiistellä, onko aine vai henki todempaa tai ensisijaisempaa.

Mielen ja tietoisuuden luonteesta ja suhteesta aineeseen kvanttiteoreetikot ovat esittäneet monia arvauksia, esimerkiksi sellaisen, että tietoisuus voisi olla globaalia prosessia, jota ei vielä täysin ymmärretä, mutta joka aktiivisesti luo ja muokkaa maailmankaikkeutta.  Jos näin on, se väistämättä vaikuttaa koko tieteellisen maailmankäsityksen muuttumiseen. Joka tapauksessa kahden sadan vuoden kuluttua se on erilainen kuin nyt, mutta tänään emme tiedä, millä tavalla erilainen

Jos sisäistä todellisuuttamme ei tarvitse palauttaa näkyvän maailman materiaalisiin prosesseihin, fysiikan universaalit lainalaisuudet voivat Kallio-Tammisen mukaan klassista fysiikka paremmin sopia myös ihmisen mentaalisen toiminnan mallittamiseen ja ymmärtämiseen.

Kvanttiajattelussa suoraa psyko-fyysistä syy-seuras  -mekanismia  aineen ja hengen yhteyden selittämiseen ei Kallio-Tammisen mukaan edes tarvita,  sillä ongelmaa ei oikeastaan ole, jos substanssidualismia (henki  ja aine erillisiä) ja subjektiivisiin ja objektiivisiin laatumääreisiin perustuvaa maailman jaottelua ei käytetä.  Maailma ei siis rajoitu vain aikaisemmin oletettuun aineelliseen systeemin, vaan myös näkymättömät kvanttitilat kuuluvat todellisuuteen. Näin ihminenkään ei ole vain ulkoisen maailman tuote, vaan hän voi mielensä avulla muuttaa aineelliseen todellisuuteen kohdistuvia toimiaan. Ihmisen vapaa tahto korostuu.

Kristusikoni Valamossa.

Turha kaksijakoisuus

Kvanttiviitekehyksessä aineen ja hengen kaksijakoisuuden kiistäminen ei merkitse joko perinteisen materialismin (aine ensisijainen) tai idealismin (henki ensisijainen) hyväksymistä, sillä sen mukaan elämismaailmaan kuuluu ja siinä voi vaikuttaa yhtä aikaa erilaisia tiloja. Henkeä ei tarvitse palauttaa aineeseen sen enempää kuin ainetta henkeen.

Kallio-Tamminen ehdottaa, että kvanttiviitekehystä kannattaakin käyttää, jotta pystyttäisiin entistä paremmin ymmärtämään ja kuvaamaan ihmisen henkistä ja mentaalista puolta, jonka nykytieteessä vallitseva tieteellis-tekninen lähestymistapa on pitkälti siirtänyt sivuun vähempiarvoisena kiinnostuksen kohteena.  Tai sitten se tutkii sitä epäkiinnostavasti, josta Hesarin tämänpäiväinen tiedejuttu on esimerkki.

Joka tapauksessa nykytietämyksenkin pohjalta voi perustellusti väittää, että aineelliset ja henkiset prosessit liittyvät toisiinsa. Kallio-Tamminen esittää kiinnostavan avauksen siitä, että kun ihmisen sisäiset subjektiiviset tilat ja ominaisuudet ilmeisesti kuuluvat samaan todellisuuteen kuin aineellinen maailma, myös niiden luonnetta ja lainalaisuuksia olisi syytä pyrkiä tarkastelemaan luonnontieteellisen metodin avulla.   Kysymys siitä, ovatko mentaaliset tilat ja tapahtumat myös fysikaalisia entiteettejä, on nimittäin jäänyt vaille selkeää tieteen vastausta.

Pyrkimys nähdä ihminen pelkkänä biokemiallisena koneena, jonka vioittuneita osia voidaan korjata yksi kerrallaan, on kvanttiteorian valossa mieletöntä. Silti biokemiallinen näkemys antaa ihmisestä  korvaamatonta tietoa yhtenä rajallisena, mutta tärkeänä tietolähteenä. Mutta sielusta se ei tietenkään pysty sanomaan mitään, jos sielu ymmärretään sisäiseksi hengelliseksi maailmaksi.

Tästä näkökulmasta kvanttiteoria on hyödyllinen myös pohdittaessa ihmisen hoitamista. Se avaa uudenlaisia tapoja ihmisen, terveyden ja sairauden hahmottamiseen.   Jotta voidaan laajentaa ja syventää ymmärrystä ihmisestä, tarvitaan toisiaan täydentäviä, ristiriitaisiltakin vaikuttavia näkemisen tapoja.  Tähän suuntaan ennakkoluulottomat tutkijat ovatkin menossa (esim. Kaufer & Francis 2011, ks. Meditaatio yleistyy).

Tietoisuutta ja parantumista, joista aiemmin lupasin kirjoittaa, käsittelen kvanttikirjoitussarjan viimeisessä eli 3. osassa.

Lähteet

Chopra D (1990) Quantum healing. Exploring the Frontiers of Mind/Body Medicne. Bantam Books. New York.

Helsingin Sanomat 6.3.2012. Tiedesivu.

Kallio-Tamminen T (2006) Kvanttilainen  todellisuus. Fysiikka ja filosofia maailmankuvan muovaajina. Yliopistopaino. Helsinki.

©Liina Keskimäki

Aurinko laskee Laatokalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s