”Liian paljon lääketiedettä, liian vähän aikaa.” Näillä sanoilla kommentoi muuan osallistuja ”Too much medicine” -symposiumin teemaa. Potilaita mitataan, testataan, terveystarkastetaan ja hoidetaan lääkkeillä ja leikkauksilla, mutta ihmisen kohtaamiseen ei ole kunnolla aikaa.
”Liiallinen lääketiede” tarkoittaa sitä, että lääketieteellisiä toimenpiteitä tehdään turhaan tai ne ovat jopa vaarallisia ja samalla tulevat yhteiskunnalle ja kansalaisille kalliiksi. Aihe on viime vuosiin saakka ollut vaiettu, ehkä jopa tabu julkisessa keskustelussa. Ortopedian ja traumatologian professori Teppo Järvinen ja ryhmä aktiivisia tutkijoita on sitkeästi ja vuosikausia tuonut julki liiallisen lääkkeiden käytön ja ylidiagnostiikan ongelmia. Nyt niistä keskustellaan avoimessa tutkijoiden ja lääkäreiden tapaamisessa.
Teppo Järvinen
(Kuva: Jorma Rajamäki)
Ensimmäisenä symposiumpäivänä puhuttiin muun muassa lääketiedettä koskevasta journalismista ja median roolista liiallisen lääketieteen tukijana. Gary Schwitzer, apulaisprofessori Minnesotan yliopiston kansanterveystieteen yksiköstä, School of Public Health, valaisi esityksessään, kuinka tiedotusvälineet tukevat toiminnallaan lääkefirmojen ja lääkelaitemarkkinoijien mainosviestejä. Toimittajat, monesti ymmärtämättään, tukevat ”too much medicine”- ilmiötä, koska ne tahot, joille on edullista, että ihmisiä mahdollisimman paljon mitataan, kuvataan, lääkitään ja leikataan, ovat myös aktiivisia median suuntaan. Mukana tässä voi olla osa lääkäreiden ammattikuntaakin sekä koulutus- ja tutkimuslaitoksia. Ilmapiiri voi muuttua sellaiseksi, että liiallisen lääketieteen turhuudesta tai haitallisuudesta ei ole suotavaa puhua.
Yle haastatteli tänään 15.8. 2018 professori Teppo Järvistä Yle aamu.
Gary Schwitzer muistutti, että valeuutiset ovat aivan eri asia kuin vinoutunut journalismi. Valeuutisten tehtävä on levittää väärää tietoa, mutta vinossa journalismissa on kyse siitä, että toimittajat uskovat kertovansa totuudellisesti vaikkapa jostakin lääkeuutuudesta, mutta eivät ymmärrä levittävänsä tietoa, joka on vääristynyttä ja tarkoitushakuista, ja jossa saattaa olla totuutta vain siteeksi. Kun lisäksi tutkimusinstituutiot, valtionhallinto ja yliopistot ja oppilaitokset jakavat samansuuntaisen ”lisää lääketiedettä” – ajattelutavan, niin väestökin alkaa uskoa, että mitä enemmän lääkitään, sen parempi. Gary Schwitzer esitteli yllä olevan kuvan selväntämään tätä prosessia. Vasemmassa alakulmassa seisovat kansalaiset vastaanottamassa liikalääketieteellisiä uutisia.
Mitä liika lääketiede ei ole?
Liika lääketiede ei tarkoita, että Suomessa olisi liikaa hoitoa ja hoivaa. Päinvastoin. Niitä on liian vähän. Ei se tarkoita myöskään, että ylipäänsä lääketiedettä olisi liikaa, vaan sitä, että joillakin tietyillä lääketieteen, teknologian ja lääketeollisuuden aloilla ikään kuin ”mopo on karannut käsistä” ja on alettu uskoa että ”enemmän on aina parempi”. Tätä on syytä arvioida ja keskustella siitä julkisesti, koska aihe koskettaa veronmaksajina ja palvelujen käyttäjinä kaikkia kansalaisia.
Terveydenhuollossa resursseja pitäisikin kohdistaa niin, että ihmiskeskeisyys on ensisijainen arvo ja teknologia, lääkkeet ja lääketiede palvelevat tätä tarkoitusta. Esimerkiksi vanhusten kotihoitoa ja hoivaa ei voi kohentaa lisäämällä lääketiedettä, lääkkeitä ja robotteja, vaan varmistamalla, että kaikille tarvitseville on tarjolla toimenpiteiden ohella ihmisen läsnäoloa, ihmisen hoivaa. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että resursseja yhteiskunnassa jaetaan arvojen perusteella.
Too much medicine -sivuilla on paljon kiinnostavaa aineistoa, myös suomeksi.
Julkaisen alla muutaman kuvan, jotka otin lääkepolitiikan tutkijan, Alan Casselsin kiinnostavasta esityksestä. Se käsitteli journalismin haasteita lääketieteellisen ylidiagnosoinnin vähentämiseksi (Kuva 1) ja kansalaisten, tavallisten ihmisten tiedon lisäämistä ylidiagnostiikasta ja ylilääkityksestä.
Kuva 1.
Kanadalainen Alan Cassels käytti minulle aivan uutta termiä (yllä) ”disease mongering” (olisikohan se suomeksi ”sairauksienlietsonta”?)
Kuva 2.
Esimerkkejä ”markinoiden luomista”, ylidiagnostiikkaa kuvaavista sairauksista ovat Alan Casselsin mukaan muun muassa erilaiset ”esi”sairaudet, kuten esidiabetes ja esiverenpaine (Kuva2). Liiallinen skriinaus (erilaiset terveystarkastukset) johtavat joskus ylidiagnostiikkaan, esimerkkeinä osteoporoosi, Alzheimerin tauti ja korkea kolesteroli (Kuvat 3 ja 4).
Kuva 3.
Kuva 4.
Kuva 5.
Aktiivisuudestaan Alan Cassles on saanut kuulla monenlaisia kommentteja kriitikoiltaan. On todettu, että ”hän on kyllä oikeassa, mutta Cassels on sellainen ääri-ihminen, ekstremisti”. (kuva 5). Toisaalta ei hän turhassa joukossa ole, sillä samalla tavoin pyrittiin vähättelemään aikoinaan Martin Luther Kingin toimintaakin. Tämä vastasi ”Kysymys ei ole siitä, olemmeko ”ääri-ihmisiä”, vaan millaisia ääri-ihmisiä olemme. Kansakunta ja maailma tarvitsee kipeästi luovia ekstremistejä.” (Kuva 6).
Kuva 6.
Kuva 7. 
Alan Casselsin mukaan ihmiset voivat myös itse vaikuttaa aika paljon ylidiagnosoimisen ja liiallisen lääkityksen tai toimenpiteiden haittojen vähenemiseen esimerkiksi kyseenalaistamalla itseään arveluttavia hoitoehdotuksia (Kuva 7). Potilas voi kysyä lääkäriltä:
1)Tarvitsenko minä todella tätä? 2) Mitä haittoja tästä on? 3) Onko olemassa yksinkertaisempia, turvallisempia vaihtoehtoja? 4) Mitä tapahtuu, jos en tee mitään?
Yle, Elisa Kallunki haastatteli Alan Casselsia symposiumissa.