Tag Archive | too much medicine

Liikaa lääketiedettä -symposiumissa 1. päivä

”Liian paljon lääketiedettä, liian vähän aikaa.” Näillä sanoilla kommentoi muuan osallistuja ”Too much medicine” -symposiumin teemaa. Potilaita mitataan, testataan, terveystarkastetaan ja hoidetaan lääkkeillä ja leikkauksilla, mutta ihmisen kohtaamiseen ei ole kunnolla aikaa.

”Liiallinen lääketiede” tarkoittaa sitä, että lääketieteellisiä toimenpiteitä tehdään turhaan tai ne ovat jopa vaarallisia ja samalla tulevat yhteiskunnalle ja kansalaisille kalliiksi. Aihe  on viime vuosiin saakka ollut  vaiettu, ehkä jopa tabu julkisessa keskustelussa. Ortopedian ja traumatologian professori Teppo Järvinen ja  ryhmä aktiivisia tutkijoita on sitkeästi ja vuosikausia tuonut julki liiallisen lääkkeiden käytön ja ylidiagnostiikan ongelmia. Nyt niistä keskustellaan avoimessa tutkijoiden ja lääkäreiden tapaamisessa.

Ensimmäisenä symposiumpäivänä puhuttiin paljon lääketiedettä koskevasta journalismista ja median roolista liiallisen lääketieteen tukijana. Gary Schwitzer, apulaisprofessori  Minnesotan yliopiston kansanterveystieteen yksiköstä, School of Public Health, valaisi esityksessään, kuinka tiedotusvälineet tukevat toiminnallaan lääkefirmojen ja lääkelaitemarkkinoijien mainosviestejä. Toimittajat, monesti ymmärtämättään, tukevat ”too much medicine”- ilmiötä, koska ne tahot, joille on edullista, että ihmisiä mahdollisimman paljon mitataan, kuvataan,  lääkitään ja leikataan, ovat myös aktiivisia median suuntaan. Mukana tässä voi olla  osa lääkäreiden ammattikuntaakin sekä koulutus- ja tutkimuslaitoksia. Ilmapiiri voi muuttua sellaiseksi, että liiallisen lääketieteen  turhuudesta tai haitallisuudesta ei ole suotavaa puhua.

Yle haastatteli tänään 15.8. 2018 professori Teppo Järvistä Yle aamu.

Gary Schwitzer muistutti, että  valeuutiset ovat aivan eri asia kuin  vinoutunut journalismi. Valeuutisten tehtävä on levittää väärää tietoa, mutta vinossa journalismissa  on kyse siitä, että toimittajat uskovat kertovansa totuudellisesti vaikkapa jostakin lääkeuutuudesta, mutta eivät  ymmärrä levittävänsä tietoa, joka on vääristynyttä ja tarkoitushakuista, ja jossa saattaa olla totuutta vain siteeksi. Kun lisäksi tutkimusinstituutiot, valtionhallinto ja yliopistot ja oppilaitokset jakavat samansuuntaisen ”lisää lääketiedettä” – ajattelutavan, niin väestökin alkaa uskoa, että mitä enemmän lääkitään, sen parempi. Gary Schwitzer esitteli yllä olevan kuvan selväntämään tätä prosessia. Vasemmassa alakulmassa seisovat kansalaiset vastaanottamassa liikalääketieteellisiä uutisia.

Mitä liika lääketiede ei ole?

Liika lääketiede ei tarkoita, että Suomessa olisi liikaa hoitoa ja hoivaa. Päinvastoin. Niitä on liian vähän. Ei se tarkoita myöskään, että ylipäänsä lääketiedettä olisi liikaa, vaan sitä, että joillakin tietyillä lääketieteen, teknologian ja lääketeollisuuden aloilla ikään kuin ”mopo on karannut käsistä” ja on alettu uskoa että ”enemmän on aina parempi”. Tätä on syytä arvioida ja keskustella siitä julkisesti, koska aihe koskettaa veronmaksajina ja palvelujen käyttäjinä kaikkia kansalaisia.

Terveydenhuollossa resursseja pitäisikin kohdistaa niin, että ihmiskeskeisyys on ensisijainen arvo ja teknologia, lääkkeet ja lääketiede palvelevat tätä tarkoitusta. Esimerkiksi vanhusten kotihoitoa ja hoivaa ei voi kohentaa lisäämällä  lääketiedettä,  lääkkeitä ja robotteja, vaan varmistamalla, että kaikille tarvitseville on tarjolla toimenpiteiden ohella  ihmisen läsnäoloa, ihmisen hoivaa. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että resursseja yhteiskunnassa jaetaan arvojen perusteella.

Too much medicine -sivuilla on paljon kiinnostavaa aineistoa, myös suomeksi.

Julkaisen alla muutaman kuvan, jotka otin journalismin tutkijan, Alan Casselsin kiinnostavasta esityksestä. Se käsitteli journalismin haasteita lääketieteellisen ylidiagnosoinnin vähentämiseksi (Kuva 1) ja  kansalaisten, tavallisten ihmisten tiedon lisäämistä ylidiagnostiikasta ja ylilääkityksestä.

Kuva 1.
Alan Cassels käytti minulle aivan uutta termiä (yllä) ”disease mongering” (olisikohan se suomeksi ”sairauksienlietsonta”?)

Kuva 2.

Esimerkkejä ”markinoiden luomista”, ylidiagnostiikkaa kuvaavista sairauksista ovat Alan Casselsin mukaan  muun muassa erilaiset ”esi”sairaudet, kuten esidiabetes ja esiverenpaine (Kuva2). Liiallinen skriinaus (erilaiset terveystarkastukset) johtavat joskus ylidiagnostiikkaan, esimerkkeinä osteoporoosi, Alzheimerin tauti ja korkea kolesteroli (Kuvat 3 ja 4).

Kuva 3.

Kuva 4.

Kuva 5.

Aktiivisuudestaan Alan Cassles on saanut kuulla monenlaisia kommentteja kriitikoiltaan. On todettu, että ”hän on kyllä oikeassa, mutta Cassels on sellainen  ääri-ihminen, ekstremisti”. (kuva 5). Toisaalta ei hän turhassa joukossa ole, sillä samalla tavoin pyrittiin vähättelemään aikoinaan Martin Luther Kingin toimintaakin. Tämä vastasi ”Kysymys ei ole siitä, olemmeko ”ääri-ihmisiä”, vaan millaisia ääri-ihmisiä olemme.. Kansakunta ja maailma tarvitsee kipeästi luovia ekstremistejä.” (Kuva 6).

Kuva 6.

Kuva 7. Alan Casselsin mukaan ihmiset voivat myös itse vaikuttaa aika paljon ylidiagnosoimisen ja liiallisen lääkityksen tai toimenpiteiden haittojen vähenemiseen esimerkiksi  kyseenalaistamalla itseään arveluttavia hoitoehdotuksia (Kuva 7). Potilas voi kysyä lääkäriltä:

1)Tarvitsenko minä todella tätä? 2) Mitä haittoja tästä on? 3) Onko olemassa yksinkertaisempia, turvallisempia vaihtoehtoja? 4) Mitä tapahtuu, jos en tee mitään?

 

Miksi lääketiede tarvitsee tutkivaa journalismia?

Toimittaja Deborah Cohen Helsingissä 17.5.2018 esittelemässä tutkivan journalistin työtään.

Kuuntelin eilen 17.5.2018 tiedetoimittajan, tai paremminkin tutkivan toimittajan,  Deborah Cohenin värikästä kertomusta työstään. Hän piti Metsätalolla Helsingissä yleisöluennon. Tänä  aamuna hän esiintyi Tiedetoimittajat ry:n järjestämässä aamukahvitilaisuudessa.

Deborah Cohenin hengästyttävä kertomus muistutti siitä, kuinka rakenteellinen huijaaminen ja tutkimustulosten vääristäminen on mahdollista, jos taloudellisen hyödyn tavoittelu ylittää potilaan edun yrityksen toimintaa ohjavana arvona  ja jos viranomaiset, tutkijayhteisö ja media  ovat kovin sidoksissa lääketeollisuuteen ja sen bisnekseen. 

Eettisesti erittäin hankalaksi tällaisen linkittymisen tekee se, että tavallinen ihminen, terveyspalvelujen käyttäjä ja niihin luottava ei voi millään muotoa edes kuvitella tulleensa huijatuksi, koska saa samansuuntaista viestiä kaikkialta: tutkimuksesta, viranomaisilta ja mediasta.  Sama pätee tavalliseen lääkäriin, joka luottaa viranomaisten ratkaisuihin, joihin tietysti pitäisikin voida luottaa.

Totuus ei aina ole sitä miltä näyttää.  Deborah Cohenin paljastuksissa ei ole kysymys salaliitto- tai olkinukketeorioista lääketeollisuuden panettelemiseksi, vaan pelkistä faktoista, karuista tosiasioista.  Suoraselkäinen tutkiva toimittaja on  paljastanut rakenteellisia ja systemaattisia, tiettyjen lääketuottajien pyrkimyksiä julkistaa ”vaihtoehtoisia tutkimustuloksia”, jotta tuotteiden myynti sujuisi. Tutkimuksilla kun yleensä perustellaan lääkkeiden ja teknologisten laitteiden käytön tarvetta. Deborah Cohenin esimerkit ovat surullista kuultavaa ja luettavaa.  

Jos koko järjestelmä on tavalla tai toisella sen päättäjien tietämättä tai tietäen mukana tällaisessa,  yksittäisellä ihmisellä, potilaalla ja asiakkaalle ei ole muuta turvaa kuin tutkiva journalismi.

Suomessakin on  rohkeita ja auktoriteetteja pokkuroimattomia toimittajia. Heidän taloudelliset työskentelymahdollisuutensa taitavat kuitenkin olla heikommat kuin Deborah Cohenin. Suomessa piirit ovat pienemmät. 

Tiedetoimittaja Jani Kaaron  kirjoituksesta saat tietoa tamiflu-tapauksesta sekä verenohennuslääkkeitä koskevasta tutkimusjupakasta, jotka  Deborah Cohen on paljastanut.  Toivotan kaikille muillekin rohkeille ja pelottomille toimittajille menestystä! 

Helsingissä pidetään 15.-17.8.2018  Too much medicine -symposiumi, jossa keskustellaan muun muassa nykymuotoisen lääketieteen ei-niin-toivottavista sivuvaikutuksista yhteiskunnassa sekä journalismin suhteesta lääketieteeseen.