On tullut kirjoitettua aika paljon myönteisyyden voimasta. Positiivinen asennoituminen auttaa selviytymään monesta pinteestä. Selvähän se. Mutta kielteisiä tunteita ei voi eikä kannata paeta. Elina Reenkolan kirja Nainen ja viha. Aggressio voimavaraksi ravisutti ja herätteli.
Reenkola on psykoanalyytikko ja tarkastelee vahvassa lukupaketissa vihaa tiedostamattoman kautta. Jos vihaansa ei saa tunnetasolla kosketusta, niin se voi – naisilla varsinkin – purkautua esiin kiertoteitse kätketysti ja salatusti käyttäytymisessä, niin että ympäristö sen kyllä tuntee. Aggressio voi myös kääntyä itseen, jolloin seurauksena voi olla masennusta tai ruumiin oireita. Reenkola puhuu painavaa asiaa, mutta ei jätä lukijaa yksin, vaan valaa toivoa ja luottamusta naisiin.
Reenkola muistuttaa, että meissä kaikissa on aggression tunteita. Jos lapsuudessa ei ole saanut ilmaista negatiivisia tunteita, sellaisia kuin kateutta, raivoa tai mustasukkaisuutta, niin siitä voi jäädä ihmiseen tunnelukko, joka oudolla tavalla ahdistaa aikuisenakin. Piilotetut, tukahdutetut tunteet jylläävät jossain sisällä rajoittaen ihmisen tasapainoista elämää, sellaista jossa tunteet virtaavat vapaasti. Tunteethan ovat oikeastaan energiaa, jonka ihmisessä ja ihmisten välillä kuuluukin virrata. Parhaimmillaan se mikä virtaa, on rakkauden, ilon ja myötätunnon energiaa.
”Aggressiivisten tunteiden ja ajatusten pukeminen sanoiksi auttaa niiden sitomista ja yhdistämistä minuuteen. Ajatukset ja tunteet eivät vahingoita, vaikka usein toisin pelätään”, Reenkola väittää. Hän ei tarkoita, että karju kaverille ja hakkaa nyrkillä jos suututtaa tai että päästä suustasi vihanpuuskassa kaikki ilkeät ja loukkaavat sanat jotka mielessäsi on. Ei, sillä vihaiset ja ilkeät teot ja sanat vahingoittavat muita (ja samalla vihaajaakin). Ne eivät olekaan aitoa tunteiden virtausta, vaan yritystä siirtää oma paha olo muihin, kun vihaansa ei mitenkään saa kosketusta. Sitä ei ikään kuin ole olemassa itselle. Muu maailma vain tuntuu vihaajasta niin mahdottoman pahalta.
(Tässä kohtaa joku varmaankin väittää, että maailmassahan on niin paljon pahaa, murhia, riistoa, nälkää ja kurjuutta, joita pitääkin vihata. Ehkä. Mutta minusta tehokkaampaa olisi miettiä, mistä ongelma oikein johtuu ja jos löytää syyn, niin ryhtyy tekemään tekoja ongelman poistamiseksi. Tällainen vihahan ei mihinkään johda. Teot johtavat. Mutta on pidettävä pää kylmänä, ettei ota harteilleen liikaa maailman tuskaa. Yksi ihminen jaksaa kantaa aika vähän.)
Jos viha suuntautuu itseen, ihmisestä voi tulla masokistisesti kaiken kärsivä ja alistuva uhri tai ankara moralisti jopa itselleen. Kosketuksen saaminen tunteisiinsa tarkoittaa käsittääkseni, Reenkolan tekstiä tulkitakseni, sitä, että tajuaa ja havaitsee olevansa vihainen jossakin tilanteessa. Sitten voi pohtia, että mikäs tässä nyt niin vihastuttaa ja miettiä, milloin aikaisemmin tämmöinen tunne on tullut luo. Voi olla, että löytyy yhtäläisyyksiä jostain hyvin vanhoista lapsuusmuistoista. Tosielämässä, suuttumuksen puuskassa pohtiminen kuitenkin usein unohtuu.
Psykoanalyyttisesen näkemyksen mukaan lapsi, joka ei ole voinut riittävästi ilmaista tunteitaan, saattaa tulla kyvyttömäksi ilmaisemaan niitä aikuisenakin. On vaikea pukea sanoiksi miltä kielteiset tunteet tuntuvat, jos on aina pitänyt olla kiltti tyttö. Vihan takana luuraava lapsen suru on kai se, jota ihminen pyrkii kätkemään.
Aggressiot voi kääntää voimavaraksi
Reenkola antaa toivoa paremmasta. Kilttikin tyttö voi opetella löytämään oman vihansa ja hän voi jopa tulla kaveriksi sen kanssa. Joillakin vihan energian esiin kaivaminen itsestä on kovan työn takana. Toisille tämä on helpompaa. Olemme erilaisia. Mutta kaikissa meissä vihaa on, enemmän tai vähemmän. Vihaton ei ole kukaan ihminen. Jos ei yksin saa tuntumaa koko tunnerasenaaliinsa rakkauden riemusta mustaan vihaan, voi hakea tukea psykoterapiasta. Terapeutit on koulutettu kohtaamaan ihmisen kaikkia tunteita ja hienovaraisesti opastamaan asiakasta itsensä lähelle. Tarjolla on myös erilaisia kasvuryhmiä, joista voi olla apua, jos tunnelukko vaivaa. Ihminen kyllä itse tajuaa, jos kuuntelee sisintään herkästi, tarvitseeko apua sisäisen ja/tai ulkoisenkin maailmansa avartamisessa.
Kävin useita vuosia sitten muutaman kuukauden kestävällä (kerran viikossa 2 tuntia) Matkalla minuun -pienryhmäkurssilla, joka sopi silloiseen tilanteeseeni hyvin. Kurssimuiston perusteella laitoin edellisen postaukseni otsikoksi Matkalla minuun. Sittemmin olen saanut apua täydentävistä hoitomuodoista, joista kirjoitin Masennusta vai alakuloa -jutussa http://liinanblogi.com/2012/03/13/masennus/ ) sekä psykoterapia-työnohjauksesta (josta sain lainaksi Reenkolan kirjan). Lisäksi parin läheisimmän ystävän kanssa olen voinut vaihtaa ajatuksia ja tunteita. Ystävä on se, jonka kanssa on hyvä ja levollinen olo ja jonka kanssa jaetaan kokemuksia pakottomasti, luonnollisella tavalla ja vastavuoroisesti. Tässä mielessä ystävät ovat vähän kuin terapeutteja toisilleen.
Kun kätketty viha alkaa sisältä löytyä, kun se tulee tiedostetuksi, niin siinä se istuu vierellä ja muistuttaa, että huonoa, ilkeää ja epäoikeudenmukaista käytöstä ei tarvitse kestää. Voi panna rajat. Ja pahojen kokemusten synnyttämän itsensä mitätöinnin, ”kärsimysenergian” suunnan voi vaihtaa. Sen voi muuttaa suuntautumaan hyvään ja ulospäin, kun ei tarvitse enää varjella sisällä olevaa vanhaa vihaansa paljastumasta. Silloin aggressio kääntyykin luovaksi voimaksi. Feminiiniseksi voimalaitokseksi, joka muuttaa maailmaa! Se kantaa lapsia, perheitä, ystäviä, työpaikkoja ja yhteiskuntia.
Eläköön naiseneria!
P.s. Luulen, että miehillä on samantyyppisiä juttuja mietittävänään. Ovathan miehetkin olleet lapsia. Ja heillä se tunteiden ilmaiseminen taitaa olla kulttuurin paineen vuoksi vielä hankalampaa kuin naisilla. Eläköön myös miesenergia!
Kirja
Reenkola E 2008. Nainen ja viha. Aggressio voimavaraksi. Karisto. Hämeenlinna.
©Liina Keskimäki