Ilolla ja ihmeellä parantajat

 

Miksi moni sairas tai masentunut edelleen turvautuu saarnaaja-parantajiin ja esirukoilijoihin, vaikka kiistaton lääketieteen voittokulku antaisi olettaa tällaisten ilmiöiden jääneen jo historiaan?  Siksi, että mukana on ilo ja ihmeen mahdollisuus. Osallistuin muutama vuosi sitten Nokia-mission herätyskokoukseen, joka muistutti enemmän rock-konserttia kuin jumalanpalvelusta. Ihmiset kaatuivat, lauloivat ja tanssivat.

Yli kolmekymmentä vuotta sitten kuuluisa henkiparantaja Niilo Yli-Vaino kuohutti sekä kirkonmiesten että lääkärien yhteisöjä järjestämällä parantamiskokouksia, joissa ihmisiä kaatui (avustajat seisoivat takana vastaanottamassa kaatuvaa) ja ihmeparantui. Yleisradion dokumenttiarkiston tallenteista näkyy, että jotkut kävelykepin kanssa Ylivainion eteen linkanneet saattoivat saarnaajan läheisyyden ja maagisten sanojen jälkeen heittää kepin syrjään ja kävellä omin jaloin. Yli-Vainio toi myös monelle lohtua, toivoa ja uskoa julistuksensa kautta. Monesti hoidettava koki tervehtyvänsä. Iloisuus oli yksi vahva piirre, joka kumpusi hänen saarnoistaan. (Yle 1978)

Karismaattisen Yli-Vainion toiminta johti jopa siihen, että aiheesta tehtiin väitöskirja, jossa kuitenkin todettiin, että mitään lääketieteellistä näyttöä parantamiskokouksen tuloksista ei pystytty osoittamaan (Miettinen 1990).  Tästä huolimatta kansa hakeutui Yli-Vainon sessioihin ja tunsi saavansa sieltä sielulleen ja ruumiilleen tarvitsemaansa tukea ja apua.

Ristiriitainen Koivisto

Ristiriitaisen vastaanoton luterilaisten kirkkouskovien piirissä saanut Nokia-mission entinen johtaja, pappi ja teologian tohtori Markku Koivisto järjesti useita vuosia näyttäviä parannuskokouksia.  Tämä tunnettu  saarnaaja-parantaja itse parantui vuonna 2004 uusiutuneesta imusolmukesyövästä, johon hän sai myös lääketieteellistä hoitoa. Koivisto on julkaissut useita kirjoja toimiessaan herätysliikkeen johtajana.

Osallistuin Koiviston vetämään tilaisuuteen, jossa hän julisti armoa, iloa ja vapautumista synnin taakoista. Kokouksessa käytettiin hienoa nykyaikaista mediatekniikkaa.  Iso valkokangas, vauhdikas musiikki ja laadukas musiikin toisto taustoittivat suggestiivista puhetta. Puheen jälkeen Koivisto avustajineen järjesti pelastumis/parantumistapahtuman, jossa hänen eteensä tullet ihmiset kaatuivat avustajien käsivarsille laulun ja soiton säestämänä. Osa yleisöstä, varsinkin nuoret tanssivat. Tunnelma oli kuin rock-konsertissa sillä erotuksella, että tilaisuuden ydin muodostui saarnan ja kaatumisten ympärille.  Yli-Vainion tavoin ilon ja toivon sanoma oli Koivistonkin parannustilaisuuksissa tärkeää.

Viime syksystä lähtien Koiviston saarnaamistehtävät ovat hiipuneet, sillä tuolloin hän tunnusti julkisesti tehneensä aviorikoksen miehen kanssa (Kotimaa 9.11.2011). Tunnustuksen hän antoi joukkokokouksessa ja sen voi katsoa nettiversiona (osoite lähdeluettelosta).

Jalovaara esirukoilee

Esirukoilija Pirkko Jalovaara parantui vuosia kestäneistä  liikenneonnettomuuden jälkeisistä kivuista mielestään uskon avulla, ja hän alkoi järjestää esirukoustilaisuuksia muiden auttamiseksi.  Jalovaaran mukaan Jumala antaa kyllä vastauksen, kun ihminen tekee kysymyksiä ja malttaa avoimin mielin odottaa mitä hänelle vastataan. Jalovaara ruokkii tätä avoimuuttaan ja Jumalan käytössä oloaan säännöllisellä hiljentymisellä ja rukouksella (Heinänen 2009). Esirukouksessa rukoilija toimii kanavana Jumalalle, joka näin levittää parantavaa voimaansa potilaisiin. Esirukoilijan on antauduttava kanavana olemiselle, oltava avoin, vastaanottavainen ja kuunteleva, toteaa Jalovaara.

Mitä näiden parantajien toiminnasta voi päätellä? Ensiksikin sen, että me tavalliset kuolevaiset tarvitsemme  tukipilareita eli ihmisiä joiden uskomme pystyvän meitä auttamaan – olivat ne sitten lääkäreitä, hierojia,  pappeja, psykoterapeutteja, ystäviä, luotettavaksi kokemiamme ”hörhöjä” tai muita virallisen systeemin rajamaastossa toimivia hoitajia ja auttajia. Ihminen hakeutuu itselleen ja tilanteeseensa sopivien auttajien luo. Hän tarvitsee vaikeassakin tilanteessaan myös iloa. Toiseksi, Koiviston esimerkki osoittaa, että pappikin on inhimillinen ja joskus aika suuriegoinenkin olento, joka voi toimia harkitsemattomasti ja yhteiskunnan arvomaailman vastaisesti. Nobody is perfect!

Miettinen tutki ihmeparantumisia

Yleisesti hyväksytty tieteellinen näkemys selittää uskolla parantumisen psykologisesti joko suggestion, jonkinlaisen hypnoosivaikutuksen tai positiivisten tunnekokemusten kautta.

Väitöskirjaansa varten Matti A. Miettinen keräsi uskonnollisissa parannuskokouksissa käyneiden ihmeparantumiskokemuksia ja teki lääketieteellisiä mittauksia. Valtaosa parannuskokouksissa käyneistä sai myös lääketieteellistä hoitoa. Yli puolet 1400 haastatellusta kertoi saaneensa kokouksista myönteisiä parantumiskokemuksia, mutta lääkärin tarkastusten ja arvioinnin perusteella somaattisissa (kehon) sairauksissa ei todettu mitään ”lääketieteellisestä, tunnetusta ennusteesta poikkeavaa”, kuten Miettinen asian ilmaisi.

Se, että tutkitut kokivat ihmeparantuneensa, selittyy Miettisen mukaan ”parantuneiden” puutteellisilla anatomian ja fysiologian tiedoilla ja sillä, että tutkittujen parantumisen käsite poikkesi lääketieteellisestä käsitteestä. Tutkituilla käsite oli laajempi ja saattoi sisältää subjektiivisen hyvinvoinnin tuntemuksia. Lääketieteellisestä näkökulmasta Miettinen tulkitsi ihmeparantumiset ”luonnollisiksi” ja itse parantumistapahtuman vaikutukset ”tunnelmaefekteiksi”. Eli siis placebo-/lume-vaikutukseksi.

Parantumista vai pelastumista?

Uskolla parantamista ei voi rinnastaa lääketieteelliseen parantamiseen, sillä se on uskonnolliseen toimintaan liittyvä ilmiö, tutkija toteaa ja sanoo, että ihmeparantumisen kokemusta ei voi kattavasti selittää ilman uskonnollista näkökulmaa. Hyvän olon tunne ei liittyisikään ensisijaisesti parantumiseen, vaan pelastumiseen, johon johtaa intensiivinen pyrkimys tulla pelastetuksi – vapautumiseksi sisäisistä taakoista, syyllisyydentunteista ja peloista.

Nykytermein kysymys voisi olla ihmisen elämän muuttumisesta ajatusten, asenteiden ja toiminnan muuttuessa.  Kun vapautuu sisäisistä taakoista, tuntee pelastuneensa. Tästä voi seurata myös tervehtyminen. Jo lääketieteen isäksi nimetty Hippokrates (noin 400 eKr.) puhui harmonian palautumisesta parantumisen yhteydessä. Ihminen kokee parantuneensa, kun hän tuntee pelastuneensa ja eheytyneensä ja näin hänen mielensä, henkensä ja kehonsa tuntee harmoniaa, tasapainoa.

Kun parantumiskokemus kuuluu uskonnolliseen järjestelmään, sitä ei ole mielekästä mitata yksinomaan lääketieteellisiä, ulkoisia mittareita käyttäen. Tämä, ulkoisten mittarien käyttö, on kuitenkin nykyään vallitseva käytäntö terveydenhuollossa, mikä heijastuu myös tieteelliseen tutkimukseen. Esimerkiksi lääketutkimus on kaikkialla maailmassa erittäin vilkasta, mutta ihmisten omat lääkkeettömät parantumiskokemukset saavat aika vähän tieteellistä huomiota.

Niinpä terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tapahtuva parantuminen katsotaan joko luonnolliseksi (spontaani parantuminen), lumeeksi (placebo-ilmiö) tai luulosairaudeksi (oikeaa sairautta ei ole, vaikka ihminen kuvittelee niin). Nämä eivät ole lääketieteen, eivät myöskään muiden terveystieteiden kiinnostuksen keskiössä.  Miksi? Siksikö, että raha, tehokkuus ja teknologia hallitsevat terveysajattelua ja yleensäkin nykyajan arvomaailmaa?

Kokemus on yhtä tärkeä kuin numero

Voidaankin kysyä, onko ihmisen kokemus parantumisesta jotenkin vähemmän merkittävä kuin kliinisin mittauksin todettu parantuminen? Entä jos parantunut vaiva on alun perinkin ollut lääketieteelle pulmallinen, kuten monet epämääräiset vaivat ovat? Entä kun sairaudelle ei oikeastaan löydy diagnoosia? Silloin ei voi olla olemassa ”virallista” käypää hoitoakaan ja  niin lääkärin eväät ovat lopussa. Saattaa käydä kuten Toivon energiaa jutussani (25.3.2012). Sairas jäi yksin,  kun lääkäri ei löytänyt hänelle näyttöön perustuvaa (=tieteellisesti vaikuttavaksi osoitettua) hoitokeinoa.

Minusta on hyvin luonnollista, että ihminen oma-aloitteisesti hakeutuu parannuskokouksiin tai virallisen systeemin ulkopuolisten hoitajien luo, jos hän huomaa että muualta ei saa apua. Jos ihminen sitten kokee ”huuhaa-hoitojen” auttaneen ja jopa parantaneen hänet, onko kyse siis placebosta? Joka tapauksessa on hienoa, kun ihminen tulee autetuksi. Avun saajan kanalta ei ole suurta väliä, perustuko apu tieteeseen vai tunteeseen. Kaiken parantamisen tarkoitus pitäisi olla ihmisen auttaminen parantumaan, ei tieteellisen tutkimuksen orjallinen palvonta.

Näyttää ilmeiseltä, että terveystutkimuksen menetelmät kaipaavat  kehittämistä tervehtymisen ja parantumisen tutkimisessa? Pitäisi soveltaa laajemmin sellaisia tutkimusmentelmiä, jotka ottavat huomioon ihmisyyden monet  ulottuvudet, kuten keholliset  ja mielelliset kokemukset.

Vaikka tieteisiin uskova postmoderni ihminen ei – ainakaan julkisesti – koe tarvitsevansa henkimaailmaa tai kosmisia energioita maailmankuvansa osaksi,  nykyrationalismi ei ole pystynyt haihduttamaan  elämän ja olevaisen ihmettelyn tarvetta.  Ihmettelyä tuntemattoman, kuten selittämättömien sairauksien ja ihmeparantumisien edessä riittää. Siksi uskonnot ja rationalismille vieraat, mystiset ajatussuuntaukset myös kukoistavat. Ihminen tarvitsee niitä pysyäkseen koossa, kokonaisena.

Samoin hän tarvitsee auttajia, jotka uskovat autettavan kanssa samoihin asioihin.

Lähteet

Heinänen L (2009) Aamulehti  10.4.2009 Liisa Heinänen: Kärsivän lähelle. Pirkko Jalovaaran haastattelu.

Koivisto M (2006) Tahdotko tulla terveeksi? Rukous ja parantuminen. Saarijärven Offset.

Kotimaa 9.11.2011. http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/6046-markku-koivisto-tunnusti-syntinsa.

Miettinen M A (1990) Uskonnolliset ihmeparantumiset lääketieteellis-psykologisesta näkökulmasta. Kirkon tutkimuskeskus, sarja A nro 51. 1990. Väitöskirja.

Yle 1978. Dokumentti herätyskokouksesta 2.5.1978 ja Niilo Ylivainon haastattelu. http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/yli-vainio_kaatoi_ja_paransi_15446.html#media=15451