Tag Archive | Valvira

Potilaan ääntä on kuunneltava

Viime aikoina on julkisuuteen tullut useita lääkäreiden viranomaisilta saamia huomautuksia ja ammatinharjoittamisen rajoituksia. Savon Sanomat kommentoi pääkirjoituksessaan  8.11.2017 lääkäri Ville Pöntysen ja Lääkärikeskus Lupauksen tapausta. http://www.savonsanomat.fi/paakirjoitukset/Arveluttavaa-hoitoa-tieteen-harmaalla-alueella/1066597

Lääkäreihin kohdistuneissa kurinpitotoimissa on vedottu potilasturvallisuuteen.  Ne heijastavat myös laajempia yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten potilaiden kokemuksiin ja terveydenhuollon potilaskeskeisyyteen liittyvää hämmennystä.

Savon Sanomien pääkirjoituskin viittaa potilaan kokemukseen: ”Ihmisen omaa kokemusta ei voikaan kyseenalaistaa. Vastuullisessa lääkinnässä se ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa”.  

Jos ihminen nähdään mekaanisena biolääketieteellisten toimenpiteiden kohteena, kokemus voidaan helposti erottaa tutkimuksesta ja jopa hoidosta. Tutkimusnäyttö yksittäisen hoitomuodon vaikutuksista voidaankin saada mm. laboratoriokokein kuulematta potilaita itseään. Ongelmaksi voi muodostua se, että potilaan ääni häviää tutkimusnäytön varjoon. Samalla voi unohtua hoitamisen syy: ihmisen kärsimys ja avun tarve.

Terveydenhuollossa kärsimystä pitää aina pyrkiä lievittämään. Potilaan kokemus palautteena hoidosta on otettava tosissaan. Se on tärkeää palveluiden laatua arvioitaessa.

Tiukka biolääketieteeseen nojaava katsanto eli se, että keho nähdään omana biologisena yksikkönään ja biolääketieteellisen hoidon kohteena ja mieli siitä ikään kuin erillään, ei ole enää riittävä. Tarvitaan laaja-alaisempaa, monimuotoisempaa hoitamista, jossa potilas kohdataan psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena ja hänen kokemuksensa on keskiössä.

Kun potilaskeskeisyys ei toteudu virallisessa terveydenhuollossa, ihmiset hakevat apua muualta.  Tuoreen tutkimuksen mukaan 35,3 prosenttia suomalaista käyttää täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja. Tarvitsisiko heidän niitä käyttää, jos he saisivat kaipaamaansa apua terveydenhuollosta?

Mistä syystä näin suuri osa kansalaisista turvautuu epävirallisiin hoitoihin ja kokee vielä saavansa niistä apua? Vastaukseksi ei riitä tiedon puute, internet tai kansalaisten typeryys. Asiaa pitäisi tutkia potilaiden näkökulmasta. Virallisuuden ja epävirallisuuden rajat ovat liukuvia ja muuttuvia. Kansalaiset muuttavat niitä omalla toiminnallaan. Tutkijat ja terveyspoliitikot tulevat sitten perässä.

Terveydessä ja sairaudessa fysiikka, kemia ja biologia ovat yhtä aikaa voimassa yksilöllisten kokemusten kanssa.  Elävässä todellisuudessa tarvitaan mahdollisimman monipuolisia tapoja auttaa ihmisiä. ”Hyvä” on otettava käyttöön sieltä, missä sitä on.  Ja tutkittava, missä se kulloinkin on.

Pauliina Aarva, tutkija, terveyden edistämisen dosentti, Tampere

Lähde

Laura Kemppainen, Teemu Kemppainen, Jutta Reippainen, Suvi T. Salmenniemi, Pia H. Vuolanto. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public Health. Online before print, October 4, 2017 . https://doi.org/10.1177/1403494817733869

*          *         *         *

Jatkan vielä hiukan tästä teemasta ja erityisesti tieteellisestä tutkimuksesta ja funktionaalisen lääketieteen asemasta Suomessa.

Myös Turun Sanomat kommentoi 9.11.2017  Pöntysen tapausta ja siihen liittyen kilpirauhassairauksien hoitomuotoja. En ota, enkä voikaan ottaa kantaa näiden yksittäisten sairauksien hoitamiseen, koska en tunne asiaa.  Sen sijaan tarkastelen koko jupakkaa laajemmasta eli koko terveydenhuoltojärjestelmän ja siinä sovellettavan hoitoideologian näkökulmasta. Ideologialla tarkoitan tässä yhteisön tajuntaan vahvasti juurtuneita käsityksiä siitä, millainen hoitaminen on hyvää ja oikeaa.

Kiinnostavaa on kysymys siitä, kuka ja millaisin perustein on oikeutettu yhteiskunnassamme päättämään, mikä ja millainen ihmisen vaivojen ja sairauksien hoitaminen tai terveyden edistäminen on oikeaa ja tieteellisesti hyväksi todistettua.

Tutkimuksen ristiriitaisuus

Tieteellinen tutkimus ei anna yksiselitteisä vastauksia, vaan viitteitä todellisuuden luonteesta. Yleensä on olemassa suurempi tai pienempi joukko toimivia, siis käypäisiä hoitomuotoja. Tällaisen valikoiman kokonaisuus antaa kuvan jonkin vaivan tai sairauden luonteesta ja sen hoitotavoista. Toimivien ratkaisuvaihtoehtojen joukko on kuin kartta hoitomahdollisuuksista. Suuri ratkaisumahdollisuuksien määrä auttaa näkemään hoitamisen maiseman paremmin kuin jos maisemaa katsottaisiin vain yhdestä näkökulmasta, tässä tapauksessa esimerkiksi vain kliinisten kontrolloitujen hoitokokeiden näkökulmasta. (Tarkennan, että kannatan voimakkaasti RCT-tutkimusta, mutta samanaikaisesti kannatan myös muiden terveystutkimuksen teoreettisten lähestymistapojen ja metodien huomattavasti nykyistä laajempaa käyttöä akateemisessa tutkimuksessa).

Tieteellisen tutkimuksen tulokset eivät ole sama asia kuin potilaan auttaminen. Tiede tuottaa lähes aina ristiriitaisia tuloksia ja niiden kanssa käytännön elämässä on vain koetettava tulla toimeen.

Nykyaikaisessa terveystutkimuksessa (kuten lääketieteessä, terveyspsykologiassa, kansanterveystieteissä, hoitotieteessä, ravitsemustieteessä, lääketieteellisessä antropologiassa jne.) tuotetut tutkimustulokset – kuten laajasti tiedetään – ovat  siis enemmän tai vähemmän ristiriitaisia. Näin ollen tärkeintä onkin tutkimustulosten mosaiikkista kehkeytyvä kokonaiskuva ja tämän hyödyntäminen käytännön hoitamisessa.

Tulee etsimättä mieleen kysymys: ”Onkohan nyt jämähdetty johonkin ajattelutapaan niin, ettei uskalleta katsoa laatikon ulkopuolelle?” Tällainen jämähtämisongelmahan on yleistä silloin, kun tieteissä vakiintunutta tilannetta (status quo) pidetään ainoana mahdollisuutena eikä suostuta näkemään ajattelun, teorioiden ja tutkimusmetodien puutteellisuuksia.

Tiede uusiutuu – hitaasti, mutta vramasti

Jos tiede ei kykene uusiutumaan, uusiutuminen alkaa purkautua tieteen ulkopuolisia kanavia pitkin. Maailmassa kun mikään ei ole kiveen hakattua, pysyvää, vaan kaikki muuttuu koko ajan – halusimme sitä tai emme.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa, että Turun Sanomien kirjoituksessa 9.11. 2017 Lääkäriliiton tuore toiminnanjohtaja Kati Myllymäki täräyttää: ”Lääketiede on tiedettä eikä mielipideasia.”

Tiede tosiaan on tiedettä – tai ainakin sen pitäisi olla. Kirjallisuustiede, tilastotiede, historiatiede ja biologiatiede ovat todellakin tiedettä, eivät mielipideasia. Niin on lääketiedekin. Sen sijaan lääkärin, kirjailijan, tilastojen laatijan, historian ja biologian opettajan työ ei ole tiedettä, vaan käytäntöä. Kukin e.m. ammattilainen soveltaa omassa toiminnassaan tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta myös työssä pitkän ajan kuluessa kollektiivisesti kertynyttä käytännön kokemuksen tuomaa näyttöä.

Hoitokiistoissa näyttää olevan kysymys siitä, mitä tieteellisiä faktoja pidetään relevantteina (asiaankuuluvina ja pätevinä) ja millä perustein, mitä käytäntöön perustuvaa evidenssiä (todistusvoimaa) hyväksytään ja kuka näistä päättää. Vallanjakokysymys on ilmeinen.

Kun vielä huomataan, että lääketieteitä ei ole vain yksi, vaan monia, ymmärrämme, että kyse on myös eri lääketieteiden välisistä kiistoista.  On olemassa esimerkiksi bio-, käyttäytymis–, liikunta-, elämäntapa- ja musiikkilääketiedettä yms. Lisäksi on runsaasti  muita lääketieteen suuntauksia, kuten yhdistävä (integrative)  laajennettu (extended), funktionaalinen (functional) lääketiede,  yrttilääketiede (herbal medicine), kiinalainen ja antroposofinen lääketiede. Uusin tulokas lienee narratiivinen lääketiede, jolla on jo omia koulutusohjelmiaan ainakin USA:ssa.

Funktionaaliseen lääketieteeseen, joka  tässä Pöntys-kiistassakin on noussut esiin, suhtaudutaan ristiriitaisesti tavanomaista (koulu)lääketiedettä edustavien tutkijoiden ja käytännön lääkäreiden piirissä Suomessa. Koululääketiedettä, joka on vahvasti biolääketieteellisesti orientoitunut, opetetaan tuleville lääkäreille yliopistojen  lääketieteellisissä tiedekunnissa.

Mitä on funktionaalinen lääketiede?

Suomessa toimii alan yhdistys, joka nettisivuillaan kertoo seuraavaa:

”Funktionaalinen lääketiede on terveydenhoidon alue, joka painottaa kehon oikean ja optimaalisen toiminnan merkitystä terveyden palauttamisessa ja sairauksien hoitamisessa. Siinä yhdistetään ja käytetään tietoa monelta eri tieteen alalta kuten lääketieteen eri osa-alueet, esim. sisätaudit, neurologia ja immunologia, biokemia, kasvitiede, ravintotiede, kliininen ekologia, toksikologia eli myrkkyoppi, genetiikka eli perinnöllisyysoppi ja fysiologia.

Funktionaalisen lääketieteen periaatteen mukaan elimistö hakeutuu parantuessaan kohti sisäistä tasapainoa, siksi sairaudet nähdään myös häiriöinä yksilön ja hänen ympäristönsä välillä. Tähän pyritään vaikuttamaan kokonaisvaltaisesti niin että saavutettaisiin jälleen tasapainotila.” Aiheesta lisää täältä Linkki http://fms.fi/funktionaalinen-laaketiede/

Minun on vaikea ymmärtää, mikä tuossa on epätieteellistä tai -ammatillista. Kysymys näyttäisi olevan siitä, että ihmistä ja hänen ongelmiaan, vaivojaan ja sairauksiaan tarkastellaan funktionaalisessa hoitamisessa eri tavalla kuin koululääketieteessä.  Funktionaalista suuntausta edustavat lääkärit näyttävät yllä olevan sitaatin perusteella arvostavan monitieteisyyttä  ja pitävän  johtavana ajatuksena terveyden edistämistä ja ihmisen oman paranemiskyvyn tukemista.

Hienoa. Potilaskeskeistä. Tasapainottavaa.

Juuri näitä tarvitaan enemmän kaikkien lääkäreiden, sote-keskusten ja ylipäänsä  ihmistä hoitavien työotteessa. Funktionaaliset hoitotavat eivät näytä olevan ristiriidassa biolääketieteellisten hoitomuotojen kanssa, vaan voivat toimia rinnakkain. ”Sekä että” auttaa ihmistä enemmän kuin ”joko tai”.

Päivitys 16.11.2017:  Jos olet kiinnostunut meneillään olevasta kilpirauhaskiistasta eli lääkehoitoa koskevasta oppiriidasta, tietoa saat Christer Sundqvistin kokoamasta media-aineistosta ja muusta julkaistusta materiaalista. Koosteessa on mukana myös  viitteitä tieteellisiin tutkimusartikkeleihin. Linkki  http://turpaduunari.fi/missa-mennaan-kilpirauhaskiistassa/

Pisarakaari

Monta lääketiedettä, monta hoitoa

viljapeltoYksi vai monta lääketiedettä?  Terveydenhuollossa dualistinen ihmiskäsitys näyttää olevan muuttumassa. Lääketiede ja sen myötä terveyden- ja sairaanhoito monimuotoistuu.

Muutos voi olla hämmentävää, kun vanha jako kehoon ja mieleen ei enää pädekään samalla tavoin kuin aikaisemmin.

Tätä hämmennystä kuvaa hyvin tuore uutisointi. Yksi uutinen kertoo, että Valvira pyrkii panemaan kuriin tavanomaisesta poikkeavia hoitomuotoja kokeilevaa lääkäriä. Toinen uutinen kuvaa kuinka uusi, myös tavanomaisesta poikkeava kanadalainen hoitomuoto otetaan ilolla vastaan.

Lääkäri Olli Polo, aikaisemmin professorinakin työskennellyt, on jo yli kymmenen vuotta yrittänyt auttaa –  ja monien potilaiden oman kokemuksen mukaan auttanutkin –  väsymysoireyhtymän kanssa kamppailevia. Hän  näyttää joutuneen  jäykän evidence based -ajattelun uhriksi. Valvira on rajoittanut hänen lääkärinoikeuksiaan.   http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201709042200370930_u0.shtml

Rajoittamisen perusteita ei ole kerrottu julkisuuteen. Itse Olli Polo katsoo tekevänsä pioneerityötä CFS-potilaiden auttamiseksi. CFS, Chronic Fatigue Syndrom eli krooninen väsymysoireyhtymä on lääketieteellisesti määritelty toiminnalliseksi häiriöksi. CFS:n hoitoon, kuten yleensäkään toiminnallisiin häiriöihin, ei ole olemassa tutkimusnäyttöön perustuvaa (evidence based) lääketieteellistä parannusmenetelmää.

Lääkärit eivät tiedä, miten potilaita parhaiten autettaisiin. Polo on käytännössä ryhtynyt kokeilemaan uusia keinoja, joista todellakaan ei ole vielä tutkimusnäyttöä.

Samaan aikaan uutisoidaan kanadalaismenetelmästä yliherkkyysoireilun hoidossa. Siinä mielen avulla ohjelmoidaan kehoa reagoimaan vähemmän ”herkästi” yleisesti käytettyihin kemikaaleihin ja sisäilmaongelmiin. Annie Hopperin kehittämä menetelmä on osoittautunut käytännössä tehokkaaksi. Siitäkään ei ole vielä vakavia tieteellisiä tutkimuksia.

Dualismista kokonaisvaltaisuuteen

On alettu ymmärtää, että toiminnallisista oireista kärsiviä potilaita on kohdattava kokonaisina, kokevina ja elämismaailmaan reagoivina ihmisinä, ei vain yksittäisen, erillisenä ymmärretyn sairauden kantajina.

Aiheesta HS 5.9.2017 Markku Sainon haastattelu:

”Työterveyslaitoksen ylilääkäri Markku Sainio  on hiljan kirjoittanut ympäristöherkkyydestä Duodecim-lehdessä http://www.duodecimlehti.fi/duo13835ja Potilaan lääkärilehdessähttp://www.potilaanlaakarilehti.fi/site/assets/files/0/11/06/299/sll132017-848.pdf. Hänkin pitää ongelman ytimenä sitä, ettei ihmistä hoideta kokonaisvaltaisesti. Lääkärinkoulutuksessa ei paneuduta riittävästi kehon ja mielen vuorovaikutukseen.” ”Vikaa etsitään elimistöstä, ja ellei sitä löydy, emme osaa kunnolla selittää, mistä oireet johtuvat”, sanoo Markku Sainio HS:n haastattelussa.   http://www.hs.fi/tiede/art-2000005353335.html

Samassa kirjoituksessa viitataan kaksijakoisen (dualistisen) ajattelun ongelmallisuuteen:

”Ongelma on tämä dualistinen ajattelu, että jompi kumpi on oltava”, sanoo neurologian ja psykiatrian erikoislääkäri Risto Vataja  HUSista. Dualismilla hän tarkoittaa länsimaiseen ajatteluun syvälle juurtunutta ihmiskuvaa, jossa ihmisellä on erikseen henki ja ruumis.” ”Oikeasti me olemme kokonaisuus”, Vataja sanoo. (HS 5.9.2017)

Hämmennys on hyvä asia

Hämmennys on hyvä asia, kun se johtaa uuteen ajatteluun ja uudenlaisiin hoitokäytäntöihin. Kun ihmiskäsitys muuttuu kokonaisvaltaisemmaksi, monet nykyisin terveydenhuoltojärjestelmän tarjoaminen palvelujen ulkopuolella jäävät kokonaisvaltaiset kehomieli-hoidot saavat aivan uuden merkityksen hoitamisen ja parantamisen kokonaisuudessa.

Tätä ei nyt pidä ymmärtää ”vaihtoehtohoitojen” villiksi liputukseksi tai lääketiedekritiikiksi. Minulla ei ole syytä eikä halua minkään tieteenalan arvosteluun. Tässä kysymys on potilaista, kärsivistä ihmisistä. Kysymys on myös terveydenhuollon käytännöistä eli siitä, miten yhteiskunta katsoo hyväksi ja oikeaksi auttaa ihmisiä, kuka saa auttaa ja miten saa auttaa.

Lääketiede tieteenä on eri asia kuin terveydenhuolto käytäntönä. Hoitaminen on käytäntöä, ei tiedettä. Terveydenhuollon käytäntöihin vaikuttavat muutkin tieteenalat kuin lääketiede, kuten psykologia, kansanterveystiede, terveystaloustiede, terveyssosiologia, liikuntatiede jne. Ennen muuta terveyspalveluihin vaikuttaa poliittinen päätöksenteko, joka nojaa erilaisiin yhteiskunnallisten ryhmien  intresseihin.

Tiukka biolääketieteeseen nojaava katsanto eli se, että keho nähdään omana biologisena yksikkönään ja biolääketieteellisen hoidon kohteena ja mieli siitä ikään kuin erillään ja omanaan, ei ole enää riittävä. Tarvitaan laaja-alaisempaa ja ihmisen kokonaisuutena kohtaavaa hoitoajattelua ja -tapoja.

Potilaat mukaan

Risto Vataja vetää Helsingin, Tampereen ja Oulun yliopistollisten sairaaloiden kliinkoilta koottua lääketieteen eri alojen työryhmää (HS 5.9.2017). Se valmistelee  toiminnallisten häiriöiden hoitoketjun parantamista, jotta potilaiden ei tarvitsisi juosta erikoislääkäriltä toiselle, joilla kaikilla voi olla  eri käsitys siitä, mistä on kysymys. Hyvä.

Tuli mieleeni, että pitäisiköhän työryhmässä olla myös perusterveydenhuollon ammattilaisia, kuten terveyskeskuslääkäreitä, hoitajia, psykologeja ja fysioterapeutteja, jotka ensimmäisinä kohtaavat näitä potilaita. Entäs potilaiden edustajat? Olisiko heistä apua hoitoketjuongelman ratkaisussa?

Ilman syvällisiä filosofisia tai teoreettisia pohdintojakin on selvää, että ihmisen hoitamisen kuuluu olla kokonaisvaltaista aina kun se on tarpeen ja mahdollista. Erityisesti silloin,  kun kyse on potilaista, joilla on toiminnallisia vaivoja eli juuri noita lääketieteellisesti epämääräisiä ja  vaikeasti diagnosoitavia vaivoja, monia samanaikaisia hyvinvointiongelmia ja kroonisia  sairauksia.

Kärsivän ihmisen kohtaaminen psyko-fyysis-sosiaalisena ja joskus spirtuaalisenakin ihmisenä on tärkeää unohtamatta kaikkeen hoitamiseen kuuluvaa, parantavaa myötätuntoa, empatiaa.

Kaikki apu on arvokasta

Usein kuulee väitettävän:  ”On olemassa vain yksi lääketiede, sille ei voi olla vaihtoehtoja tai täydennyksiä, sillä tiedekin on vain yksi”.

Lääketiede ymmärrettynä puhtaasti biotieteeksi sijoittuu luonnontieteellisen tiedeparadigman sisään ja on kiinnostunut tutkimaan ihmistä lähinnä biologisena olentona, joka voidaan redusoida eli jakaa lukusiin pienempiin osasiin. Tästä näkökulmasta lääketiede on vain yksi.

Jos taas lääketiede nähdään osana yksilön ja yhteisöjen  kokonaishyvinvoinnin tutkimusta, se sijoittuu ihmis-, käyttäytymis- kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden alueelle. Siellä ihmistä ei redusoida biologisiin osiinsa.

Tämä on tietysti karrikoitu jako. Se ei elä todellisessa elämässä tällaisenaan, mutta esitän sen havainnollistaakseni syitä keskustelun vaikeuteen eri tiedenäkemysten välillä silloin kun puhutaan terveydestä, parantamisesta tai tutkituista, näyttöön perustuvista ja ”oikeista” tavoista hoitaa, auttaa ja tukea ihmisiä heidän terveyspulmissaan.

Viime kädessä ei ole merkitystä, miten mitäkin ihmisen parantamisen ja auttamisen muotoa ja menetelmää kutsutaan. Kaikki auttamisen muodot ovat arvokkaita. Kun ihminen sairastuu tai hänellä on elämässään ongelmia, hän harvoin miettii, löytyykö ongelmaan tieteellinen ratkaisu. Tärkeintä on löytää ylipäänsä ratkaisu ja paras mahdollinen sellainen.

Terveysongelmissa useimmat parantavat ratkaisut ovat aivan muita kuin lääketieteellisiä. Tämä johtuu siitä, että ongelmat, sairaudet, vaivat tai oireet eivät useinkaan ole selitettävissä nykyisen biolääketieteellisen teorian mukaisesti. Tällaiset ongelmat eivät näet ole biolääketieteellisiä.

On ymmärrettävää, että ihmiset hakevat apua sieltä mistä uskovat sitä saavansa. Jos sitä ei tunnu saavan lääkäriltä, psyko- tai fysioterapeutilta, sosiaalityöntekijältä tai papilta, sitä haetaan muualta: täydentäviltä hoitajilta (jotkut puhuvat vaihtoehtohoidoista).

Tiede hankkii tietoja

Tiede on tapa hankkia tietoa siitä mitä pidämme maailmana ja todellisuutena. Jos jotakin asiaa ei pidetä edes periaatteessa mahdollisena, sitä ei tutkita.

Tieteellinen tiedonhankinta on periaatteessa samanlaista kuin tavallisen arkielämän tiedon hankintakin eli kerätään havaintoja ja tosiasioita ja näiden perusteella tehdään erilaisten taustakäsitysten ja perustelujen nojalla päätelmiä todellisuudesta. Kun näin saadut faktat ja lisäksi taustakäsitykset eli tieteelliset teoriat ja tutkimuksen perustelut esitetään julkisesti tiedeyhteisön kommentoitaviksi, niistä syntyy tutkimustietoa.  Se ei enää ole arkitietoa, vaan tieteellisesti perusteltua tietoa.

Tieteellinen tieto todellisuudestamme perustuu siis empiirisiin havaintoihin, johonkin teoriaan ja julkiseen keskusteluun tällaisesta tiedonmuodostuksesta. Keskustelua käydään tiedeyhteisössä kunkin tieteenalan sopiviksi katsomin keinoin. Keskustelua käydään myös tiedeyhteisön ulkopuolella.

Tieteellistä tietoa tuotetaan monella tavoin.  Eri tieteenaloilla käytetään erilaisia teorioita ja metodeja varmistamaan, että tutkimustulokset ovat oikeita, mahdollisimman varmoja ja totuudellisia.

Miten tämä tieteen periaate näkyy parantamista ja hoitamista koskevissa tieteissä?

Länsimainen lääketiede nykyisessä valtavirtamuodossaan nojaa ennen muuta Vatajan mainitsemaan dualistiseen teoriaan ihmisestä. Tässä katsannossa naturalistinen, materialistis-reduktionistinen käsitys maailmasta ja ihmisestä sen osana, ja tämän seurauksena myös käsitys sairauksista ja parantamisesta edustaa dualismin kehollista puolta. Mielen puoli liittyy mielenterveystyöhön, psykiatriaan ja psykologiaan. Kehon ja mielen kokonaisuus kehomieli on kuitenkin elävän ihmisen koettua todellisuutta. Sen tutkimus odottaa vielä valtavirtaistumistaan. Tässä terveystieteillä on positiivista haastetta.

Erilaisia lääketieteitä

Lääketieteitä on erilaisia. On bio-, käyttäytymis–, liikunta-, elämäntapa- ja musiikkilääketiedettä yms. Lisäksi on lukuisia muita lääketieteen suuntauksia, kuten yhdistävä (integrative)  laajennettu (extended), funktionaalinen (functional) lääketiede,  yrttilääketiede (herbal medicine), kiinalainen ja antroposofinen lääketiede. Uusin tulokas lienee narratiivinen lääketiede, jolla on jo omia koulutusohjelmiaan ainakin USA:ssa http://sps.columbia.edu/certificates/narrative-medicine-certificate

Ruotsin lääketieteellisissä tiedekunnissa elämätapalääketiede on virallinen oppiaine. Tuoreen tutkimuksen mukaan se on kuitenkin viiden tarttumattoman taudin hoitoa opetettaessa aliarvostettua ruotsalaisessa lääkärikoulutuksessa. (Krachler ym 2017)

Eri lääketieteen alat lukuun ottamatta ehkä biolääketiedettä sekoittuvat muihin terveystieteisiin. Niitä ovat esimerkiksi psykologian, sosiologian ja antropologian eri haarat, hoito-, ravitsemus-, liikunta- ja kansanterveystiede. Ne tutkivat terveyden edistämistä, hoitamista ja parantamista, kansanterveyden tilaa ja terveyspolitiikkaa oman teoriataustansa ja viitekehyksensä kannalta.

Nykypäivän terveyden ja sairauden hoito tarkoittaa siirtymistä kohti erilaisten, ristiriitaisiltakin vaikuttavien, mutta samanaikaisten, rinnakkaisten ja päällekkäisten hoitonäkemysten ja -käytäntöjen hyväksymistä. Ne ovat komplementaarisia, toisiaan täydentäviä. Ne takaavat hoidon monimuotoisuutta. Näin mahdollisimman moni potilas löytää itselleen sopivia vaihtoehtoja.

Mikä hoitomuoto on ”oikea”? Mikä ammattiryhmä saa päättää hoidosta? Kiistelyn korvaa tulevaisuuden terveydenhuollossa aito yhteistyö, jossa potilas ja hänen tilanteensa on keskiössä ja hänen kokemuksensa otetaan huomioon kaikessa hoitamista koskevassa päätöksenteossa. Parantamisesta tulee  ammatilliset rajat ylittävää kokonaisvaltaista ja asiakaskeskeistä toimintaa. Sote-uudistuksella on paljon päätettävää.

Parantamisen ja terveyden edistämisen ”totuus” ei ole yksi eikä kaksi, vaan se on monta.

Artikkeli

Krachler, B, Jerdén L, Lindén C 2017. Written Examinations in Swedish Medical Schools: Minds Molded to Medicate. American Journal of Lifestyle Medicine. First Published August 18, 2017. http://journals.sagepub.com/doi/abs/10.1177/1559827617724338