Viime yön kuutamo.

Vihdoin Suomessakin on julkaistu masennuslääkkeiden ongelmia pohtiva kirja. Psykiatrian ”aivoistaminen”, mikä heijastuu esimerkiksi masennuksen redusoimisena aivosairaudeksi sekä tutkimusesittelyt masennus- ja lumelääkkeiden tehon vertailuista ovat uuden kirjan kiinnostavinta antia.

Maarit Nermes peräänkuuluttaa teoksessaan Näyttöön perustuvaa masennuksen lumehoitoa keskustelua depressiolääkkeistä. Hän korostaa teoksensa johdannossa, että kirja on terveyspoliittinen, ei hoito-ohjeistus.

”En kehota ketään lopettamaan lääkkeidensä nauttimista. Sen sijaan toivon, että keskustelu psykiatristen tutkimusten laadusta, lääketeollisuuden vaikutuksista ja masennuksen hoitokäytännöistä lähtisi vihdoinkin käyntiin myös Suomessa. Tässä teoksessa puhutaan hoidon osalta vain ja ainoastaan unipolaarisesta eli yksisuuntaisesta, ns. tavallisesta masennuksesta, bipolaari masennus on aika lailla eri asia.” (Nermes 2013, s.2)

Nermes kuvaa osuvasti, kuinka ”masennuksen käypä hoito” –suositukset perustuvat aika huteriin tutkimustuloksiin. Niissä ei ole osoitettu kiistattomasti parempia paranemistuloksia kuin lumelääkkeet ovat tuottaneet, varsinkin jos kyseessä on lievä tai keskivaikea masennus. Kuitenkin tuloksia on tulkittu siten, että  lääkkeiden parantavista vaikutuksista muka olisi todellista näyttöä. Se on erittäin heikko. Oikeastaan tutkimuksissa ei ole edes selvitetty paranemista, vaan hoitovastetta eli oireisiin jollakin tavalla vaikuttamista. Silti käypä hoito -suositusten mukaan lievässäkin masennustilassa masennuslääkehoito katsotaan aiheelliseksi. Depression käypä hoito -suositus.

Meillä masennuslääkkeisiin suhtaudutaan vielä kovin juhlallisesti ja kunnioittavasti. Muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa on jo vuosia tuotu esiin ongelmia, joita liiallinen masennuslääkkeiden suosiminen tuottaa: lääkeriippuvuutta, lisää masennusta, aloitekyvyttömyyttä ja muita haittavaikutuksia. Tosin myös muualla, varsinkin Yhdysvaloissa masennuslääkemarkkinat edelleen kasvavat, mitä amerikkalaiset tutkijat ovat kritisoineet.

On aika erikoista, että depressiolääkkeiden parantaviin vaikutuksiin uskotaan vankkumattomasti, vaikka todellista tutkimusnäyttöä niiden parannustehosta ei ole. Ne voivat lievittää oireita, mutta voivat myös tuoda mukanaan muita oireita eli sivuvaikutuksia.  Vaikeaa masennusta poteville lääkkeet tuovat merkittävää helpotusta.  Suurin osa masennuslääkkeitä syövistä on kuitenkin luokiteltu lievää tai keskivaikeaa masennusta tai jotakin muuta mielialaongelmaa poteviksi. Nermes selvittää kirjassaan syitä masennuslääkemarkkinoiden kehitykseen. Yksi syy on lääketeollisuuden kasvanut vaikutusvalta tutkimuksessa ja tutkimusrahoituksessa.

Masennusko aivosairaus?

Missään ei ole osoitettu, että depressio olisi biokemiallinen aivosairaus. Jos näin olisi, niin se myös diagnosoitaisiin aivokuvauksin tai muin biolääketieteellisin menetelmin. Nyt se diagnosoidaan lääkärin ja potilaan keskustelujen kautta oireiden mukaisesti. Lääkkeeksi kuitenkin tarjotaan aivokemian tasapainottamista. Nermes muistuttaa, että myös luontaistuotealalla käytetään valitettavasti hyväksi tätä aivokemiamallia myytäessä kaikenlaisia luontaiskapseleita, joilla masennuksen uskotellaan parantuvan.

Vallitsevaa näkemystä, että masennus johtuu aivojen kemiallisen tasapainon häiriöstä, jota lääkkeet voivat korjata, on kritisoinut ehkä aktiivisimmin hollantilainen professori Paul Verhaeghe, jonka Nermeskin kirjassaan mainitsee. Verhaeghen lähes 600-sivuinen opus Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä käsittelee psykiatrisen taudinmäärityksen perusolettamuksia ja taustakäsityksiä. Verhaeghen näkökulma on psykoanalyyttinen.

Hänen mukaansa tavanomaista lääkärin tiedonhankintaa fyysisistä sairauksista katsomalla, tunnustelemalla ja mittaamalla potilaan kehoa ei voi soveltaa mielenterveyshäiriöihin. Depressiota ei voi myöskään määritellä pelkkien henkilön luettelemien oireiden perusteella, koska vaiva ei ole vain yksilön ongelma. Masennuksen syyt nimittäin eivät aina näy oireissa, mutta juuri syiden tajuaminen on olennaista, jotta ihminen tervehtyy ja oireet häviävät.

Useimmiten on kysymys masentuneen suhteista (menneistä ja nykyisistä) maailmaan, yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin. Siksi Verhaeghe esittää, että olennaista on diagnoosin tekijän ja subjektin (potilaan) välinen suhde, ja että tämä ulottuu tiettyä yksilöllistä ja hetkellistä suhdetta paljon laajemmalle. (Verhaeghe 2009, s. 426) Hän korostaa, että teoria ihmismielestä on aina myös teoriaa maailmasta. Käsitys masennuksesta aivojen ongelmana, jota voidaan hoitaa lääkkeillä on hyvin kaukana käsityksestä, että masennus johtuisi ihmisen pulmallisista suhteista toisiin ihmisiin, yhteisöönsä, itseensä ja maailmaan.

Lääkkeettömiä hoitoja tutkittava

Käypä hoito -suosituksissa mainitaan lääkkeettöminä hoitoina mm. terveelliset elämäntavat ja myös ihmisen elämäntilanne, mutta suositusten mukaan lievissä ja keskivaikeissakin masennustiloissa ehdotetaan  kuitenkin lääkityksen käyttöä. Nermesin selvitysten mukaan tälle ei ole tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa, riittävää näyttöä. Terveydenhuoltojärjestelmän sisällä lääkkeiden määräämistä perustellaan sillä, että koska psykoterapioita ei ole saatavissa riittävästi, lääkkeet ovat parempi vaihtoehto kuin ei mitään, vaikka lääkkeiden vaikutuksen tiedetään olevan vähäinen. (Nermes 2013, s. 222) Tällainen on nykykäytäntö, vaikka lääkkeillä voi olla myös ikäviä haittavaikutuksia.

Jos depressiota ryhdyttäisiin hoitamaan Verhaegen näkökulmasta, pillerit yleisimpänä hoitona jäisivät pian historiaan lääkkeettömien tukimuotojen tieltä. Tällaisia ovat kaikki ihmisen suhdetta muihin, itseensä ja maailmaan käsittelevät terapiat ja hoidot. Esimerkkejä Kelan tukemiksi hoidoksi hyväksymien psykoterapioiden lisäksi ovat mm. kehoterapiat, musiikki ja tanssi hoitomuotoina, monenlaiset kosketushoidot, eläinten ja luonnon soveltaminen terapeuttisessa työssä sekä spirituaaliset hoitomuodot. Nykyisin terveydenhuoltojärjestelmä pitää näitä vähämerkityksisinä tai jopa humpuukina, koska niitä ei ole tutkittu lääketieteellisin menetelmin.

Kun näin ajatellaan, mikään ei voi muuttuakaan. Logiikka etenee näin: Koska lääketiede ei resurssien vähyyden vuoksi missään nimessä tutki ”vähämerkityksistä tai humpuukia”, vaan vakavasti otettavia hoitoja, niin tutkimuksia uusista (tai vanhoista, mutta hylätyistä)  hoidoista ei ole eikä niitä tulekaan. Seurauksena on, että uusia hoitotapoja ei voida ottaa virallisesti käyttöön, koska niitä ei ole lääketieteellisesti tutkittu. Kehäpäätelmähän tämä tietysti on.

Muutosta on tosin ilmassa. Sitä kuvaavat juuri Nermesin kirja ja Verhaeghen tutkimukset, muutkin kuin tässä mainittu. Ihmiset alkavat reagoida yksipuoliseen masennuksen hoitoideologiaan. Sitä paitsi monet masentuneet ovat havainneet aivokemian tasapaino –teorian omassa elämässään vääräksi, kyllästyneet masennuslääkekierteeseen ja alkaneet kapinoida pillerien tuputusta vastaan ja etsineet apua muualta, mm. uusista terapioista. Vallitseva, yhteiskunnan tukema hoito nojaa kuitenkin pillereihin.

”Minäkin olin uskonut lääketeollisuuden lanseeraaman propagandan depressiosta aivokemian tasapaino-ongelmana, ennen kuin ryhdyin itse selvittämään asiaa. Olen ollut tyrmistynyt siitä, miten meille syötetään jatkuvasti väärää tietoa – eikä se näytä kiinnostavat ainoatakaan viranomaista, vaikka yleensä esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa, THL:ssä ollaan hyvin huolissaan siitä, jos kansalaisilla on väärä käsitys sairauksista ja niiden hoitamisesta.” Nermes toivookin, että psykiatrikunnassa ja päättäjien keskuudessa syntyisi vihdoinkin keskustelua masennuslääkepolitiikasta ja että lääkärikunnassa ei linnoittauduttaisi professionalismin ja lääkärilatinan taakse uskottelemalla, ettei kukaan muu muka pysty ymmärtämään alan tutkimusta. (Nermes 2013, s.1 ja 232)

Luottamus lääketieteelliseen tutkimukseen on Suomessakin yleensä niin suuri, että monikaan ei tule ajatelleeksi, että tutkimustoiminnassa olisi jotakin mätää tai outoa. Nermesin luottamus tutkimukseen alkoi horjua hänen ryhdyttyään selvittelemään asiaa. Onko niin, että alan tutkijatkin ovat jotenkin sokeutuneet?

Yhteisö, ihmiset ja onni

Sosiaalisen pääoman tutkimukset ovat osoittaneet, että luotettavan, yhteisöllisen ystävä-, sukulaisuus- tai tuttavapiirin omaavat henkilöt ovat onnellisempia, terveempiä ja elävät kauemmin.  Työpaikan ihmisläheinen johtaminen, hyvä työilmapiiri ja omat vaikutusmahdollisuudet koskien omaa työtä edistävät terveyttä. Näin ollen esimerkiksi työttömien yhdistysten toimintaa olisi jatkettava terveyden edistämisen vuoksi, vaikka ne eivät johtaisikaan työllisyyteen, ehdottaa Maarit Nermes.  Samoin kansalaisyhteiskuntaa tulisi vahvistaa ja erilaisten yhdistysten, myös muiden kuin potilasjärjestöjen, toiminta tulisi nähdä kansanterveystyönä.

Kannatan lämpimästi myös ehdotusta, että masennuksen lääkkeettömiä hoitoja pitäisi ryhtyä pontevammin tutkimaan julkisin varoin. Tämä on THL:n, yliopistojen ja Suomen Akatemian tehtävä.

Maarit Nermes on tehnyt suuren työn, kun on saattanut suomen kielelle tietoa, joka englanninkielisenä on ollut saatavissa jo kymmenisen vuotta. Kirjan pienet puutteet, kuten samojen asioiden toistaminen monessa kohtaa ja jonkinasteinen raskassoutuisuus (mikä johtunee osittain juuri raskaasta aiheesta) ovat vähämerkityksisiä kirjan tuoreuden ja sen esittämien faktojen sekä kehittämisehdotusten rinnalla.

Merkityksen mysteeri

Entä jos oma masennuksemme onkin kulttuurin muutoksesta johtuvaa lamaantumista? Näin kysyy Jani Kaaro tämän aamuisessa ajatuksia herättävässä esseessään Hesarissa. Kaaro vertaa sukupolvien välisiä ”kulttuurisia hypähdyksiä” – eli sitä että ympäröivä maailmamme muuttuu niin hirvittävän nopeasti – Amerikan intiaanien siirtymiseen vanhasta elämäntavasta reservaattiin. Siellä he elivät elämää, jota eivät ymmärtäneet.  ”Kun biisonit katosivat, sydämemme putosivat maahan emmekä saaneet niitä enää takaisin.”  Tästä seurasi intiaanien merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne, jota sitten lääkittiin mm. alkoholilla.

Meidän nykymaailmassamme kaikki eivät ehdi, pysty, jaksa eivätkä aina haluakaan pysyä muutosten mukana. Kaaro pohtii, että ehkä moni masentunut kyselee itseltään, milloin maailma muuttui näin vieraaksi. Kun ”harhailee vailla suuntaa ja merkitystä” on materiaalisen hyvinvoinnin keskelläkin onneton. Eli masentunut ja henkisesti koditon.

Eksistentiaaliseen ahdistukseen/olemassa olon masennukseen ei pilleristä ole hyötyä. Siihen voivat auttaa omien ihmis- , luonto- ja maailmasuhteiden tulkintatapojen muutos, entistä sopivamman oman (fyysisen tai mielen) paikan löytyminen maailmassa, hyveet, ihanteet, joita tavoitella, henkisyyden viljeleminen, lempeys, myötätunto, hyväksyntä ja rakkaus – myös itseä kohtaan.

Toivoisinkin, että kehitettäisiin ja tutkittaisiin enemmän masennushoitoja, joissa nämä asiat ovat mukana.

Maarit Nermes on koulutukseltaan prosessikemian diplomi-insinööri, joka on opiskellut myös orgaanista ja biokemiaa sekä tilastollisia menetelmiä ja matematiikka. Nykyisin hän toimii tietokirjailijana ja toimittajana. Paul Verhaehge on psykoanalyysin professori Gentin yliopistossa. Jani Kaaro on toimittaja.

Keskustelutilaisuus Helsingissä

Pasilan Helmi-talolla (Pasilan puistotie 7) pe 25.4. klo 14.30
NÄYTTÖÖN PERUSTUVAA MASENNUKSEN LUMEHOITOA. Miten depressiosta tuli lääketeollisuuden huippubisnestä?
Paikalla tietokirjailija, toimittaja Maarit Nermes. Vapaa pääsy, tervetuloa!

Lähteet

Maarit Nermes Näyttöön perustuvaa masennuksen lumehoitoa. Miten depressiosta tuli lääketeollisuuden huippubisestä? Nomerta Kustannus Oy. Turku 2013.

Jani Kaaro. Merkityksen mysteeri HS  16.14. 2014.

Paul Verhaeghe. Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä. Apeiron. Helsinki 2010.

Varjot portaissa.