Tag Archive | Kai Donner

Hyvää ystävänpäivää, uralilaiset kielisukulaisemme ja Ville!

Ville Haapasalo tekee parhaillaan televisioretkeä Venäjän pohjoisille alueille. Viime keskiviikkona hän tapasi nganasaaneja, ihmisiä jotka puhuvat suomalaisten hyvin kaukaista sukukieltä (eivät tosin ohjelmassa sitä puhuneet). Ohjelma on nähtävissä toukokuun 2014 loppuun saakka Yle Areenassa.

Haapasalon nganasaaniohjelma vaikutti hiukan surulliselta, mutta samalla hupaisalta. Hupaisuushan on Haapasalon tuotemerkki. Vähemmistökansa jossain kaukana pohjoisessa, Venäjän Siperiassa, on outo ilmestys. Sen tekee kuitenkin meille läheisemmäksi juuri Ville Haapasalo, joka olemuksellaan yhdistää venäläisyyttä, suomalaisuutta ja Venäjän vähemmistökansoja, kuten samojedeja, joita nganasaanitkin ovat.

Suomen ja samojedikielten juuret johtavat yhteiseen uralilaiseen kantakieleen, jota on puhuttu n. 6000 vuotta sitten. Kulttuuriltaan ja geeniperimältään suomalais-ugrilaiset kansat eroavat toisistaan huomattavasti.

Taimurin asukkaat tervehtivät ohjelmassa Villeä traditionaalisella nganasaanien  rumpuseremonialla, joka on muinoin ollut yleistä kaikkien samojediheimojen keskuudessa. Rumpu oli shamanististen yhteisöjen olennainen elementti.

Maailmassa on 23 miljoonaa ihmistä, jotka puhuvat jotakin uralilaiseen (suomalais-ugrilaiseen) kielikuntaan kuuluvaa kieltä. Ks M.A. Castrénin seuran sivut, josta on kopioitu alla oleva kartta.

Tulee jonkin verran haikea olo, kun katselen Haapasalon retkiä maisemiin,  joissa alkuperäiskansa kärvistelee kuolonkouristuksissa. Elossa on enää alle tuhat nganasaania (kartassa yläoikealla). Kysymys on siis kuolevasta uralilaisesta kielestä.

Silti iloitsen siitä, että joku yleensä dokumentoi kuvia nykyajan nganasaaneista, niistä  muutamista, joita ohjelmassa vilahti. Yksi kalasteli  Jenisen retkellä Villen veneessä. Muut haastatellut olivatkin enemmän tai vähemmän venäläisiä. Ainakin kaikki ohjelmassa puhuivat vain venäjää, ei kukaan alkuperäiskieltä.

Olen aikaisemmin kirjoittanut samojedeista.  Mielenkiintoista on, että osa heidän muinaisesta kulttuuristaan ja uskomuksistaan näyttää säilyneen näihin päiviin saakka.  Kalastusreissussa nganasaanimies kertoo Villelle paikallisesta tavasta ripustaa liinoja tai nauhoja Jenisei-joen rannoille, jotta saataisiin kaloja.  Rannan puissa roikkuvien kankaiden tehtävä on perinteen mukaan lepyttää veden henget.

Usko korkeamman tai jonkun ihmistä suuremman voiman vaikutukseen kalastuksessa näyttää säilyneen läpi vuosituhansien. TV-ohjelmassa nykynganasaanin silmäkulmasta tosin on ehkä havaittavissa hiven huumorin pilkettä, sitä samaa, joka näkyy myös Haapasalon virttyneestä villapiposta.

Joen töyrään liinaviritykset ovat kuitenkin todellisia. Eihän siinä mitään menetäkään jos uhraa kalansaalille muutaman rätin.  Voiko tästä nyt päätellä, että nganasaanit ja yleensä Pohjois-Siperian kalastajat ovat tyhmiä, tietämättömiä ja taikauskoisia?

Eivät sen enempää kuin suomalaiset lottorivien täyttäjätkään. Jokainen joka lottoaa, tietää, että voiton matemaattisesti laskettu todennäköisyys on äärimmäisen minimaalinen ja että rahat oikeasti kannattaisi käyttää johonkin muuhun. Silti suuri osa kansalaisista lottoaa.

Ihminen kun ei ole rationaalinen ja järkevä, vaikka niin saattaa kuvitella.  Ei ollut ennen eikä ole nytkään. Hänellä on aina ollut kyky uskoa, luottaa, toivoa ja vaistota.

Kaikki hevos-, kissa- ja koiraihmiset tietävät, että myös eläin tuntee, aistii ja vaistoaa. Eläimet odottavat, ”ymmärtävät” ja suojelevat läheisiään, myös ihmisiä.

Lemmikkien kanssa elävät ovat jollakin tavalla animisteja eli ihmisiä, jotka katsovat että luontokappaleilla (puilla, kivillä, kukilla ja eläimillä) on fyysisen olomuodon lisäksi muulla tavoin aistittava olemus (ehkä sielu) ja että nimen omaan heidän kisulillaan tai hauvelillaan on ”henki”. Se on jotakin selittämätöntä tunteisiin liittyvää vaiston tapaista mielentilaa, jonka lemmikki ja hänen ihmiskaverinsa jakavat keskenään.

Henkien paljous

Samojedeilla oli aikanaan, ennen alkuperäiskulttuurien rappiota, paljon henkiä tai jumalia. Oli kaikkialla ja paikasta riippumattomia, esi-isiä edustavia, puhtaasti paikallisia henkiä ja kotien henkiä. Niitä kutsuttiin tavallisesti kotijumaliksi. Metsän henget olivat yleensä hyvänsuopia ihmiselle, mutta vedenhenget saattoivat olla ilkeämielisiäkin. Siksi niitä pelättiinkin.

Veden haltija saattoi kieltää ihmisiä saamasta kaloja. Hän oli liitossa manalan henkien kanssa ja siksi tälle piti uhrata syksyisin ja keväisin runsaasti kalaa. Riitti, kun uhrattiin vain puusta tehtyjä kalan kuvia. Näin raportoi Kai Donner 1900-luvun alussa tekemiään Siperian tutkimusmatkoja.

Nykyisin kalan kuvat ovat vaihtuneet liinoihin/nauhoihin. Kalan saaliin varmistamiseksi nganasaanit saattavat myös heittää Jenisei-jokeen onnen kolikon, kuten Haapasalon ohjelmasta näkyy.

Suomessakin senttejä ja euroja heitellään mm. Havis Amandan suihkulähteeseen Helsingissä, Tampereen keskustorin lähteeseen sekä Anttilan liukuportaiden vieressä olevaan pieneen onnen altaaseen. Muuallakin maailmassa kolikoiden heittely on suosittua onnen varmistusta.

Nykyajan ihmisessä on hyvin paljon samaa kuin esi-isissämme ja -äideissämme.

Kirja

Donner Kai. 2012. Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-1913 ja 1914. Salakirjat. Raamatutrukikoja. Tallinna. Alkuperäispainos Otava Helsinki 1923.

Jenisein yläjuoksu Krasnojarskin kaupungissa.

Jenisein yläjuoksu Krasnojarskin kaupungissa.

Ortodoksinen käännytystyö Siperiassa

Nykyajan siperialainen ortodoksipappi kirkossaan.

Nykyajan siperialainen ortodoksipappi kirkossaan.

Muinoin, monta sataa vuotta sitten sitten samojedit, kaukaista suomensukuista kieltä puhuva alkuperäiskansa Siperiassa uskoi luonnonhenkiin ja palvoi pyhiä paikkoja, kuten puita tai erityisiä kiviä.

Vuosista sitten he olivat jo virallisesti ortodokseja. Käännytystyö oli nimittäin jatkunut jo pari vuosistaa. Epävirallisesti he tosin luottivat edelleen muinaiseen shamanistiseen maailmankuvaansa.

Tunnettuja Siperian kävijöitä ja suomalais- ugrilaisuuden tutkijoita olivat Matthias Alexander Castren (1813- 1852), August Ahlqvist 1889), Uno Harva (Holmberg) (1882-1949) ja Kai Donner (1888- 1935), joka oli erityisen kiinnostunut samojedien kulttuurista.

Donner  asui pitkiä aikoja samojedien parissa Krasnojarskin  ja Tomskin alueella. Näin hän tutustui tutkittaviinsa syvällisesti ja saavutti heidän luottamuksensa. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan Siperian samojedien keskuudessa (2012, alkuperäispainos 1923). Ohjelma Donnerista Ylen elävässä arkistossa.

Virallisesta ortodoksisuudesta huolimatta samojedit palvoivat salaa omia luonnonjumaliaan ja shamanistiset toimitukset olivat kansan keskuudessa jopa suositumpia kuin ortodoksipappien liturgiat. (Sama ilmiö havaittiin muuten myös Lapissa, jossa kirkko käännytti joskus kovinkin ottein saamelaisia ja tuhosi shamaanirumpuja, seitakiviä ja muita pyhiä paikkoja. Silti muinaista luontouskontoa ei pystytty kokonaan hävittämään. Nykyisin on nähtävissä jopa elpymisen merkkejä)

Samojedien oli vaikea käsittää, että kristinusko (ortodoksisuus) olisi jotenkin parempi kuin heidän oma shamanistinen luonnon palvontansa. He kääntyivät mieluummin metsän hengen ja veden haltijan kuin tuntemattomien ortodoksipyhimysten puoleen. ”Kaikkihan ne ovat ihmiskädestä lähteneitä”, samojedi sanoi Donnerin mukaan.

Ortodoksien taivaan jumala jäi samojedeille etäiseksi. Sen sijaan  luonnossa ja ympärillä olevien henkien (haltioiden) määrä oli suuri. Tärkeimpiä olivat metsän ja veden henget. Metsän henget olivat yleensä hyvänsuopia ihmiselle, mutta vedenhenget voivat olla ilkeämielisiäkin. Siksi niitä pelättiinkin.

Lähetystyö, tiede ja kolonialismi

Sekä ortodoksinen kirkko että valtiovalta lähettivät 1700-luvulla ”asiantuntijoita” Siperiaan valistamaan kansaa ja käännyttämään sitä shamanistisista uskomuksista kristinuskoon. Myös tieteellinen harrastus ja käännytysinto kulkivat käsi kädessä. Kerrotaan, että muuan kasakkapäällikkökin, joka oli ottanut osaa  kapinaan, sai armahduksen sillä ehdolla, että lähtisi käännyttämään siperialaisia  (Krohn 2008).

Kai Donner suhtautui krittisesti käännytystyöhön: ”Polttamalla ja hävittämällä alkuasukasten temppeleitä ja heidän jumaliansa sekä halveksimalla heidän uskonnollisia tunteitaan papit tietenkin sitä paitsi synnyttävät katkeruutta ja herättävät mitä syvintä epäluuloa edustamansa uskoa kohtaan.” (Donner 2012)

Donner huomasi kristillisen lähetystyön ongelmallisuuden Siperian samojedien keskuudessa. Kristillisten kirkkokuntien esitaistelijoille kaikkialla maailmassa on ollut tyypillistä täydellinen ymmärtämyksen puute muiden uskonnollisia käsityksiä ja perittyä vakaumusta kohtaan.

Ongelmalliseksi Donner näki sen, että rajuotteinen käännytystyö oli saanut aikaan sen, että kansa luopui perinteisestä shamanistisesta maailmankuvastaan. Kun se ei kuitenkaan voinut omaksua uutta, ehkä omituiselta tuntuvaa ortodoksista uskonkäsitystä, ihmiset tulivat uskonnollisesti välinpitämättömäksi eivätkä piitanneet mistään uskonnosta. Tällä on Donnerin mukaan ollut seurauksia ihmisen eettiseen kasvuun.

Kuitenkaan kokonaista kansaa venäläistäminen ja ortodoksistaminen ei pystynyt hävittämään. Samojedeja elää edelleenkin Siperiassa, tosin vain muutamia kymmeniä tuhansia. Nenetsiassa heitä on eniten.

Metsätemppelit

Kiinnostavaa on, että tutkija Donner suhtautui myötätuntoisesti samojedien metsätemppeleihin ja toteaa, että hän ymmärtää miksi ”luonnonlapsi” menee mieluummin omiensa kanssa tuohon metsäiseen pyhäkköön uhraamaan ja rukoilemaan kuin vaeltaa johonkin räikeästi koristeltuun kirkkoon polvillaan palvelemaan hänelle tuntemattomia ja välinpitämättömiä jumalia.

Pyhille paikoille kokoontui koko heimo vuosittain. Se oli yhteistä juhlaa. Ortodoksiset menot sen sijaan tuntuivat keinotekoisilta ja vierailta. Vallanpitäjät pakottivat kansan osallistumaan niihin. Silti samojedit säilyttivät pitkään pyhän suhteensa luontoon.

Tässä olisi meillä nykyajan ihmisilläkin opittavaa!

Donner kuvaa samojedien ajattelua mielikuvitusrikkaaksi. Juttelu metsän, veden ja ilman henkien kanssa on heille yhtä luonnollista kuin meille rupattelu naapurin kanssa.

Samojedeista

Donnerin kaunis kuvaus vihjaa, että meidänkin pitäisi muuttaa ajatteluamme: arvostaa enemmän metsää, vettä ja ilmaa. Ehkä myös muistaa rehellisemmin omaa menneisyyttämme.

Kannatan ajausta. Näin edistetään luonnon ja sen osana ihmisen suojelua.

Kun luonto ymmärretään ”henkiseksi”, ihmisellä on korkeampi kynnys hyödyntää luontoa omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Luontoa pitää kuunnella. Olemme osa sitä ja se on osa meitä. Se on meidän ystävämme, tukijamme ja kannustajamme. Pitää vain otta vastaan metsän, veden ja puiden  lahjoja ja kuunnella niiden neuvoja.

Kirjat

Donner Kai. 2012. Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-1913 ja 1914. Salakirjat. Raamatutrukikoja. Tallinna. Alkuperäispainos Otava Helsinki 1923.

Julius Krohn 2008. Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus. WS-Bookwell Porvoo-Juva.  Alkuperäispainos Helsinki 1894.

Linkki

Louheranta Olavi. 2006. Siperiaa sanoiksi – uralilaisuutta teoiksi. Kai Donner poliittisena organisaattorina sekä tiedemiehenä antropologian näkökulmasta. Academic dissertation. Research Series in Anthropology. University of Helsinki, Finland. Helsinki University Printing House Helsinki. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sosio/vk/louheranta/siperiaa.pdf

Samojedishamaanin sessio

Samojedi-nenetsishamaani museossa. Narjan Mar, Nenetsia.

Samojedi-nenetsishamaani museossa. Narjan Mar, Nenetsia.

Antropologi Kai Donner (1888-1935), jonka Siperian tutkimuksista olen kertonut aikaisemminkin, kuvaa elävästi samojedien shamanistisen session. Tässä tiivistelmä kuvauksesta.

Noituminen, kuten Donner shamaani-istuntoa nimittää, tapahtuu samojedeilla yleensä illalla. Se käynnistyy rummun lämmityksellä. Kun näytäntö alkaa, annetaan tulen sammua kodassa ja shamaani menee jurtan takaosaan vastapäätä ovea. Hän istuutuu rumpunsa kanssa ja alkaa äänekkäästi haukotella ja vähitellen vaipuu unenomaiseen tilaan. Joskus shamaani syö hieman kärpässientä sen huumaavan vaikutuksen vuoksi. Herätessään hän näyttää olevan jonkinlaisessa horrostilassa kiinnittämättä mitään huomiota ympäristöönsä.

Äänikin on muuttunut kummalliseksi.

Aluksi hän rummuttaa hiljakseen, hyräilee ja kuiskailee sanoja, viheltääkin. ”On kuin kuulisi erilaisten eläinten juoksevan rummun kylkiä pitkin”. Näin hän kutsuu luokseen kaikki avustajansa, ilman  ja manalan henget ja eläimet.

Vähitellen rummutus kiihtyy ja käy rytmikkäämmäksi ja shamaani ryhtyy laulaman lauluaan. Yleisö toistaa joitakin säkeitä. Tätä näytöksen osaa johtaa apulainen, ”seurakunnan lukkari”.

Shamaani matkaa henkien asunnolle

Laulu ja rummutus käyvät hurjemmiksi. Kaikkien kiihtymys ja jännitys kohoaa. Shamaani kuvailee matkaansa henkien asunnolle, hän vaeltaa palavien metsien, myrskyisten merten läpi. Voitettuaan kaikki vaarat hän vihdoin saapuu ”oikean” hengen luo.

Silloin rummutus ja meteli taukoavat hetkeksi alkaakseen taas entistä kovempana meluna. Shamaanin ääni muuttuu taas omituiseksi. Hän neuvottelee hengen kanssa uhreista. Hän alkaa tanssin ja ottaa läsnäolijoilta veitsiä, joilla viiltelee itseään.   Kun henkien kansa on keskusteltu, alkaa paluumatka.

Sen shamaani kuvaa samalla tavoin kuin lähdön ja sitä säestävät läsnäolijoiden osallistuminen laulujen kertosäkeisiin.  Melu, laulu ja tanssi laantuvat, kun lähestytään kotia, tavanomaista tietoisuutta. Sitten shamaani  toistaa, mitä henki on kertonut ja vaatinut.

Sen jälkeen shamaani lähettää auttajahenget pois ja astuu jokaisen läsnäolijan eteen ja heittää lusikkansa hänen eteensä. Lusikan on pudottava maahan sisäpuoli ylöspäin.

Lopputanssin jälkeen hän palaa tähän maailmaan, puhdistaa itsensä palavilla hiilillä ja kekäleillä. Keho muuttuu maalliseksi. Shamaani juo muutaman kupillisen vettä.

Näytös on lopussa.  Henki on palannut ruumiiseen ja noita vaipuu uneen, joka saattaa kestää monta tuntia.

Näytöksiä venäläisille

Samojedit järjestivät myös näytösistuntoja, jos mukana sattui olemaan venäläisiä, joille haluttiin näyttää, että noitumisessa ei muka ollut mitään vakavaa, vaan että se oli enemmänkin huvittavaa.

Tämä oli tärkeää, jotta vältyttiin konfliktilta Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa, joka pitkän käännytystyön tuloksena oli saavuttanut uskonnollisen valta-aseman ja siitä oli tullut valtionkirkko. Siperian shamanismia ei kuitenkaan pystytty kokonaan hävittämään. Samojedit nimittäin yhdistelivät ortodoksisia rituaaleja omiin pyhiin menoihinsa ja kävivät kirkossakin, ainakin muodon vuoki.

Venäläiset olivat tyytyväisiä kun saivat nähdä shamanistisia hupisessioita.

Tällaisia näytöksiä järjestetään muuten nykyään Lapissa. Amerikkalaiset ja muut matkailijat ovat tyytyväisiä. Näin shamaaninäytökset tukevat turistibisnestä. Aiheesta myös kirjoituksessa Kumisaapas nuotiossa.

Kirja

Donner Kai. 2012. Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-1913 ja 1914. Salakirjat. Raamatutrukikoja. Tallinna. Alkuperäispainos Otava Helsinki 1923.

Töös, kotijumala ja kotiryssä

Shamaanitaidetta. Karsnojarskin museo.

Siperian samojedit, suomalaisten kaukaiset kielisukulaiset (joita asuu nykyisin Venäjällä noin 30 000), uskoivat ihmisen olevan monella tavalla ”henkinen”. Henki edusti elämää ja sielu oli persoonallisen minän keskusta. Hengen ja sielun lisäksi oli töös, varjon tavoin ihmistä seuraava henki.

Töös voisi nykykielellä tarkoittaa vaikkapa energiakehoa eli ihmistä ympäröivää energeettistä voimakenttää, joka voi olla suppeampi tai laajempi.

Töös nimittäin asusti ruumiin ulkopuolella. Se kulki  ihmisen edellä, niin että sen saapumisesta saattoi herkkävaistoinen (esim. shamaani) joskus päätellä ihmisen olevan tulossa. Ihmisen kuoltua töös hävisi eikä koskaan palannut takaisin.

Kirjassaan Siperian samojedien keskuudessa antropologi Kai Donner (1888-1935) kuvaa kiinnostavasti samojedien shamanismia. Tutkija eleli 1910-luvulla pitkiä jaksoja samojedien keskuudessa Etelä-Siperiassa. Nykyisin Donnerin tutkimustapaa sanottaisiin osallistuvaksi tai fenomenologiseksi tutkimukseksi. Hän ei pelkästään haastatellut ihmisiä tutkimustaan varten, vaan tutustui heihin syvällisemmin asumalla samojediyhteisöissä.  Näin hän pääsi lähelle arkea ja saavutti luottamuksen tietolähteisiinsä. Olavi Louheranta kirjoitti kiinnostavan väitöskirjan (2006) Kai Donnerin työstä.

Kotijumalat tuohisessa kopassa

Samojedien kotijumalien (haltijoiden) tehtävä oli kodin ja perheen siunaaminen ja pahojen henkien karkottaminen. Valkoiset kotijumalat  tuottivat siunausta ja mustat karkottivat pahoja henkiä.

Kotijumalia säilytettiin usein tuohisessa kopassa ja niitä varten valmistettiin vaatteita, aseita ja käyttöesineitä. Puvustus uusittiin kerran vuodessa, eikä vaatteita saanut kiinnittää muutoin kuin kietaisemalla. Haltioiden pukijaksi soveltui vain shamaani tai neitsyt. Pukemisen yhteydessä kotijumalille toimitettiin usein myös uhri.

Kotiryssä

Samojedien kotijumalasta tulee väistämättä mieleen termi kotiryssä, josta puhuttiin ennen eli silloin kun Neuvostoliiitto oli vielä olemassa. Kotiryssällä tarkoitettiin tuolloin sitä, että suomalaisella politiikolla tai yhteiskunnallisella vaikuttajalla oli oma neuvostoliittolainen yksityinen yhteyshenkilö. Hän oli tärkeä tietolähde ja linkki Neuvostoliiton suurlähetystöön. Vietettiin railakkaita uhri-iltoja.

Samojedien kotijumala yhdisti maallisen taivaalliseen.

Kotiryssä mahtavan Neuvostoliiton tavalliseen suomalaiseen.

Se muistutti mustaa kotijumalaa, joka valoi uskonomaista luottamusta siihen, että jos ”minulla on oma kotiryssä”, niin se kyllä suojelee kaikelta pahalta. Se auttaa elämään sovussa ison itänaapurin kanssa. Ehkä tuo muutakin hyvää.

Nyt töösit ja kotiryssät ovat haihtuneet historian tuuliin.

Jäivät vain venäläinen raha ja kaikkialliset markkinavoimat.

Lähteet

Donner Kai. 2012. Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-1913 ja 1914. Salakirjat. Raamatutrukikoja. Tallinna. Alkuperäispainos Otava Helsinki 1923.

Louheranta Olavi. 2006. Siperiaa sanoiksi – uralilaisuutta teoiksi. Kai Donner poliittisena organisaattorina sekä tiedemiehenä antropologian näkökulmasta. Academic dissertation. Research Series in Anthropology. University of Helsinki, Finland. Helsinki University Printing House. Helsinki. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sosio/vk/louheranta/siperiaa.pdf.

Samojedien jumalat – entä meidän?

Veden henki.

Veden henki.

Jos shamanismi on uskonto, se on luonnonsuojelu-uskonto. Tämä muinainen luottamus ja kunnioitus luontoon perustui kokemukseen, ei kirjoitettuihin teksteihin.

Uskossa järki on sivuutettava, jotta voi uskoa järkeä suurempaan, jumaluuteen. Shamanismissa luontoa ei sivuuteta, kun uskotaan ihmistä suurempaan. Koska luonnossa on jumaluutta ja koska ihminenkin on osa luontoa, hän voi siitä osallisena hengittää jumaluuden voimaa.

Siperian samojedit kääntyivät mieluummin metsän hengen ja veden haltijan kuin tuntemattomien ortodoksisen kirkon pyhimysten, kuten pyhän Nikolauksen puoleen. Samojedi ei voinut käsittää, miksi kirkko kutsuu hänen omia palvontakuviaan perkeleiksi, mutta venäläisiä kuvia pyhiksi. ”Kaikkihan ne ovat ihmiskädestä lähteneitä”, samojedi sanoi tutkija Kai Donnerille sata vuotta sitten. (Donner 2012)

Tämä on viisas näkemys ja sisältää sen ajatuksen, että jos uskontoja ei ole, ne pitää keksiä. Ja ihminenhän on keksinyt. Homo sapiens on myös homo religiosus.

Siperiassa ortodoksisuus syrjäytti shamanismin .Vuosisata sitten samojedit jo olivat virallisesti ortodokseja. Käännytystyö oli ollut jo pari kolme vuosisataa erittäin aktiivista. Silti samojedit ajattelivat shamanistisesti.  He arvostivat edelleen oman kulttuurinsa maailmankuvaa, jossa luonnon hengillä oli suuri merkitys.  Samanaikaisesti he olivat jakavinaan ortodoksisten valloittajien  uskonkäsitykset.

He palvoivat salaa omia luonnonjumaliaan ja shamanistiset toimitukset olivat kansan keskuudessa suositumpia kuin ortodoksipappien liturgiat. Näin kertoo samojedien kanssa  1900-luvun alussa kuukausia asunut  Donner (jonka  Siperian reissuja myös edellinen postaukseni käsitteli).

Fuusioshamanismia

Samojedit myös ydistelivät kristillisiä symboleja (esim. risti) shamanismiin. He  uskoivat, että ortodoksien ikonit edustivat henkiä ja jumalia ja kynttilät niiden ympärillä uhreja. Samojedit siis tulkitsivat kristinuskon omasta viitekehyksestään. Ihminen on ihailtavan joustava hahmottamaan uusia asioita, joita hän muokkaa mielessään sopiviksi omaan maailmankuvaansa.

Donner mainitsee, että siinä missä kristinuskon taivaan jumala jäi samojedeille kaukaiseksi olennoksi, luonnossa ja ympärillä olevien henkien (haltioiden) määrä oli suuri. Oli puiden ja jokien henkiä sekä paikallisia  jumaluuksia.  Näistä olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin, mutta Donner kuvailee niitä vain lyhyesti. Hän kertoo luonnonhenkien usein olleen erityislaatuisia kiviä tai luonnon muodostelmia, joista voi erottaa inhimillisiä tuntomerkkejä.

Samojedien oli vaikea omaksua kristinuskon Jumalaa ja käsittää, että ortodoksisuus olisi jotenkin parempi kuin heidän oma luonnon palvontansa, jota käännyttäjät kutsuivat luonnonlapsien pakanuudeksi.

Donner tulkitsee, että pitäytyminen shamanismissa  johtui puutteellisesta opetuksesta. Venäläisillä kirkonmiehillä kun ei ollut riittävästi aikaa työskennellä alkuasukkaiden kanssa evätkä he edes osanneet samojedinkieltä.

Kaiken kaikkiaan Donner suhtautui samojedeihin myönteisesti. Olivathan he suomalaisille läheisiä, puhuivat uralilaista kieltä, josta suomikin kehittyi. Ymmärtävästä ja osallistuvasta  tutkimusotteestaan huolimatta Donner kuitenkin  näki samojedit alkeellisena alkuperäiskansana. Tämä oli tuon ajan tutkijoiden tapa katsella maailmaa. (Samalla tavalla näkivät suomalaiset papit menneinä vuosisatoina saamelaiset ja Lapin shamanismin, noitauskonnon).

Kristinusko opettaa ihmisille moraalia. Älä varasta ja auta köyhiä, esimerkiksi.  Mielenkiintoista on, että samojedien keskuudessa ei ollut syytä varastella eivätkä he myöskään koskaan kieltäytyneet auttamasta köyhiä ja nääntyneitä, Donner kirjoittaa.

Hän  vertaa samojedien elämää kommunistisesti järjestyneeseen yhteiskuntaan! Tulkinta juontuu tuolloisista poliittisista virtauksista. Kommunistiset aatteet lainehtivat 1900-luvun alussa Euroopassa näkyvästi ja johtivat Venäjän vallankumoukseen 1917. Lopputuloksena oli 70 vuotta kestänyt sosialistinen järjestelmä, jossa virallisesti kommunismiin uskoi moni, mutta käytännössä harva.

Nyt luterilaisuus Suomessa ja ortodoksisuus Venäjällä ovat valtauskontoja. Samaan aikaan Suomessa kristittyjen Jumalaan uskominen tutkimusten mukaan on vähenemässä. Virallisesti uskoo moni, oikeasti harva.

Lähetystyötä Siperiassa

Luterilainen lähetystyö pyrkii juurimaan viimeisetkin Siperian shamanismin rippeet.  Suomalaiset kristityt käännyttävät nykyisin Pohjois-Siperiassa asuvia nenetsejä, jotka ovat samojedeja (Jamalo-Nenetsian sijainti kartalla).

Lähetysnäky –lehti  päivittelee hieman ylemmyydentuntoisesti,  kuinka nenetseillä on edelleen shamanismista peräisin olevia käsityksiä hengistä, kirouksista ja kohtalosta. Samassa jutussa todetaan, että nenetsit ovat kokeneet ortodoksikirkon vain venäläisten uskonnoksi. Kiinnostavaa, sillä tästä puhui  Donnerkin sata vuotta sitten.

Mutta kenen uskonnoksi nenetsit mahtavat kokea luterilaisuuden?

Shamanismissa on ilmeisesti jotakin syvästi ihmistä koskettavaa, kun se edelleen elää, vaikka sitä on todella pyritty  hävittämään Siperiasta niin tsaarin Venäjän, Neuvostoliiton kuin Putinin Venäjänkin aikana.

Ikävää, että suomalaisetkin ovat nyt tässä touhussa mukana. Eettisesti  arvokkaampaa olisi tukea nenetsien omaa maailmankuvaa ja auttaa heitä vahvistamaan omaa kansallista identiteettiään, jonka osa luontoon ja luonnon henkiin uskominen on ollut.

Entä omat jumalamme?

Luonnonsuojelu-uskontoa tarvitaan. Luonnolla kun on muukin kuin teknis-taloudellinen arvo. Siinä on pyhyyttä. Niin Jamalo-Netnetsiassa kuin meilläkin.

Mieluummin ottaisin jumalikseni veden ja metsän henget kuin markkinavoimat ja talouskasvun.

Lähteet

Donner Kai. 2012. Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-1913 ja 1914. Salakirjat. Raamatutrukikoja. Tallinna. Alkuperäispainos Otava Helsinki 1923.

Aina maan ääriin saakka –Jamalin Nenetsiaan. Lähetysnäky 3/2012, s. 4-5.  http://issuu.com/ekm-etal/docs/ln_3_2012_web?mode=window&backgroundColor=%23222222

Metsän henkiä.

Metsän henkiä.

Siperian shamaanin henki lähti lentoon

Muinaissiperialainen aurinkopatsas Abakanin arkeologisessa museossa. Hakasia, Venäjä.

Muinaissiperialainen aurinkopatsas Abakanin arkeologisessa museossa. Hakasia, Venäjä.

”Kesäinen aurinko loisti vielä kaikessa ihanuudessaan, kun minä elokuussa vuonna 1911 jätin Suomen lähteäkseni samojedien Siperiaan.” Näin aloitti matkakuvauksensa Kai (Jörnin isä) Donner. Hän tutki siperialaista mielenmaisemaa, kansantapoja, kieltä ja kulttuuria.

Donner oli kiinnostunut uralilaisista kielistä ja kansankulttuurista. Aihe oli tuolloin kasallisestikin kiinnostava,  koska suomalaiset etsivät juuriaan.  Suomen kieli kuuluu uralilaisiin kieliin, jotka jakautuvat kahteen pääryhmään: suomalais-ugrilaisiin ja samojedikieliin.

Donner asui pitkiä aikoja Siperian alkuperäiskansan, samojedien keskuudessa Krasnojarskin  ja Tomskin alueella. Näin hän tutustui tutkittaviinsa syvällisesti. Hän saavuttikin luottamuksen tietolähteisiinsä ja kirjoitti kokemuksistaan ja havainnoistaan kirjan Siperian samojedien keskuudessa (2012, alkuperäispainos 1923).

Samojedin kuolemanrajakokemus

Kysellessään samojedeilta kuoleman jälkeisestä elämästä ja manalasta Donner sai kuulla eloisan ja värikkään kertomuksen samojedimiehen kuolemanrajakokemuksesta. Mies oli sairastanut kauan ja maannut kovassa kuumeessa päiväkausia. ”Vihdoin henkeni jätti ruumiin ja lähti lehtoon”, mies kertoi.

Mies saapui tuntemattomille seuduille ja vaelsi ihmeellisten metsien halki ja korkeiden vuorten yli ja ihmisiä täynnä olevan joen poikki. Keskellä jokea seisoi taivaan korkuinen tanko ja ihmiset kiipesivät sitä ylös. Suuria lintuja lenteli säikyttämässä joesta ylös pyrkiviä. Joen yläpuolella oli metsiä ja siellä eleltiin tavalliseen tapaan. Jotkut olivat siellä perheineen, toiset odottelivat vaimon ja lasten tuloa.

Sitten samojedimies nukahti ja kun hän heräsi, aurinko paistoi, hän oli palannut ihmisten ilmoille ja tunsi itsensä terveeksi. Noustuaan seisomaan hän huomasi olleensa kuolleena.

Myöhemmin miehen äiti oli kertonut hänen kuolleen iltapäivällä. Ruumis oli puettu kuolinasuun, peitetty tuohisella matolla ja siirretty ulos. Auringon noustessa mies sitten heräsi kuolleista.

Donner tulkitsee tarinan kuumehoureisen mielikuvituksen tuotteeksi. ”Kun häntä ympäröivät ihmiset niin kuin hän itsekin olivat uskoneet hänen olleen jonkun aikaa kuolleena, ei ole kummasteltava, että hän tunsi itsensä täysin vakuutetuksi manalanmatkastaan.”

Harmi, että tutkija ei varmistanut miehen läheisiltä, mitä todella oli tapahtunut.  Kävikö niin, että mies nousi ruumislaudalta aamulla kävelemään. Olisi ollut kiinnostava kuulla, miten kuolleista heränneen läheiset olivat tapahtuman kokeneet.

Siperian shamaanithan uskoivat, että henki ei jätä rumista heti kuoleman jälkeen, vaan että se vielä jonkin aikaa asustaa ruumiin läheisyydessä. Vasta sitten se lähtee vaeltamaan. Ehkä kuolinasuun puetun miehen henki päättikin vielä jäädä maan päälle.

Kaunis käsitys luonnosta

Samojedit eivät viritelleet lauluja luonnon ylistykseksi kuten ehkä tuolloin Suomessa tehtiin, mutta uskontonsa kautta he olivat suoraan luonnon kanssa kosketuksissa.  Näin Donner kirjoitti:

”Kukilla ja eläimillä on samanlainen sielu kuin hänellä itsellään, ja jälkimmäisiin hän luulee olevansa suoranaisissa sukulaisuussuhteissa.”

”Sen kauniimpaa luontokäsitystä  ei olekaan”.

  ”Ja vaikka hänen luonnolle omistamansa kunnioitus ei pukeudu koreihin sanoihin, perustuu se kokonaisuudessaan syvään ymmärtämykseen kaiken elollisen yhteenkuuluvaisuudesta” .

Shamaani oli samojedille välttämätön sekä hengellisissä asioissa että lääkärinä ja neuvonantajana kaikissa elämän vaiheissa. Samojedeilla oli Donnerin mukaan sekä oikeita shamaaneja että keinottelijashamaaneja.

Oikea oli kutsumuksen nojalla tullut ihmisten ja henkimaailman välittäjäksi. Hän oli aina mies. Todellisen shamaanin tehtävä oli ottaa selvää henkien tahdosta ja hieroa heidän kanssaan kauppaa elämästä ja kuolemasta, onnesta ja onnettomuudesta. Hän joko itse teki matkan henkien asuinsijoille tai hän kutsui niitä luokseen ja kysyi neuvoja.

Keinottelijashamaanit, miehet ja naiset ennustivat ja auttoivat kyllä sairaita, mutta he eivät Donnerin mukaan koskaan päässeet samalle tasolle kuin todelliset shamaanit, jotka nauttivat yhteisönsä kunnioitusta. He olivat kanssaihmisiään lahjakkaampia ja heillä oli runollisia kykyjä ja mielikuvitusta, jonka avulla he kykenivät lisäämään uskovien hartautta. Ei-uskoville puheet ja rituaalit olivat enemmänkin huvittavia.

Uskomista ei voi perustella tieteellisesti

Samasta ilmiöstä on kysymys nykyajan uskonnollisuudessakin, esimerkiksi luterilaisuudessa.  Suhtautuminen Jumalaan ja kirkon rituaaleihin määräytyy sen mukaan, mihin ihminen uskoo.

Shamanismi oli siperialaista kansankulttuuria, kansanuskoa.  Donner tutki sitä kansatieteellisesti, etnografisesti ja pyrki ymmärtämään kohtaamiensa ihmisten ajattelua,  toimintaa, ainutkertaista elämänhistoriaa ja kokemusmaailmaa. Tässä hän oli aikaansa edellä.

Häntä ennen shamanismia oli tutkittu puhtaasti länsimais-kristillisestä näkökulmasta, jolloin tieteellinen harrastus ja käännytys-into sulautuivat toisiinsa. Siperiassa kansaa oli käännytetty ortodokseiksi jo noin kolmen vuosisadan verran. Samaan aikaan Suomessa käännytettiin luterilaisuuteen.

Kirjassaan Donner kuvaa hellyttävän viehättävästi, kuinka hänen matkansa kauneimmat muistot palautuivat samojedien kanssa Ket-joen varrella vietettyihin iltoihin. Hän sai myös ottaa osa pakanallisiin jumalanpalveluksiin aarniometsän hämärässä.

Aivan eri tavalla suhtautuu arkkiateisti ja uskonnon kritisoija Kari Enqvist. Kun hän meni tutustumaan nykyajan kirkollisiin tilaisuuksiin, hän oli aivan ymmällään. Kirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan (2012) Enqvist katselee ulkopuolelta mysteeristä pyhää eikä saa siitä otetta, vaikka kuinka yrittää. Hän arvioi uskomista fyysikon näkökulmasta, josta ei pysty näkemään ihmisen sisäiseen maailmaan.

Tänään Hesarin sunnuntai-liitteessä tomittaja Anna-Stiina Nykänen arvostelee Enkvistin otetta ja toteaa, että ”tieteellisen tarkat kuvaukset uskovaisten touhuista ovat turhauttavia”. Ne ovat  Nykäsen mielestä yhtä hölmöjä kuin jos rakkautta ja sen olemusta tutkittaessa käytäisiin läpi rakkauskirjeitä ja alleviivattaisiin epäloogisuuksia.  ”Olet ilma, jota hengitän – ilmahan on kaasu eikä ihminen!”, Nykänen kommentoi.

Näinhän se on. Jos ihminen itse ei ole mielessään valmis ottamaan vastaan sisäistä pyhyyden kokemusta, uskonnolliset seremoniat näyttävät joko huvittavilta, koska ovat vieraita omalle kokemusmaailmalle tai ärsyttäviltä, kun niiden logiikkaa ei ymmärrä.

Shamaanirummutuskin tuntuu varmaan oudolta, jos ei halua tuntea, aistia ja suhtautua hyväksyvästi rummun ääneen, sen lämpöön ja henkeen.  Sama pätee moniin muihinkin ihmisen juttuihin. Otetaanpa vaikka hevirock tai räp? Jos niihin, niiden ideaan, ei ole päässyt sisälle, ääni ja laulu kuulostavat lähinnä meteliltä tai mölinältä.

Lähtet

Donner Kai. 2012. Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-1913 ja 1914. Salakirjat. Raamatutrukikoja. Tallinna. Alkuperäispainos Otava Helsinki 1923.

Enqvist Kari 2012. Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY. Helsinki.

Louheranta Olavi. 2006. Siperiaa sanoiksi – uralilaisuutta teoiksi. Kai Donner poliittisena organisaattorina sekä tiedemiehenä antropologian näkökulmasta. Academic dissertation. Research Series in Anthropology. University of Helsinki, Finland. Helsinki University Printing House. Helsinki. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sosio/vk/louheranta/siperiaa.pdf.

Nykänen Anna-Stiina. Uskoontulo olisi toiseksi pahinta. Helsingin Sanomat. Sunnuntai C 12. 3.3.2013.

Siperialainen kylä Sajan-vuoriston kupeessa.

Siperialainen kylä Sajan-vuoriston kupeessa.