Hyvää ystävänpäivää, uralilaiset kielisukulaisemme ja Ville!

Ville Haapasalo tekee parhaillaan televisioretkeä Venäjän pohjoisille alueille. Viime keskiviikkona hän tapasi nganasaaneja, ihmisiä jotka puhuvat suomalaisten hyvin kaukaista sukukieltä (eivät tosin ohjelmassa sitä puhuneet). Ohjelma on nähtävissä toukokuun 2014 loppuun saakka Yle Areenassa.

Haapasalon nganasaaniohjelma vaikutti hiukan surulliselta, mutta samalla hupaisalta. Hupaisuushan on Haapasalon tuotemerkki. Vähemmistökansa jossain kaukana pohjoisessa, Venäjän Siperiassa, on outo ilmestys. Sen tekee kuitenkin meille läheisemmäksi juuri Ville Haapasalo, joka olemuksellaan yhdistää venäläisyyttä, suomalaisuutta ja Venäjän vähemmistökansoja, kuten samojedeja, joita nganasaanitkin ovat.

Suomen ja samojedikielten juuret johtavat yhteiseen uralilaiseen kantakieleen, jota on puhuttu n. 6000 vuotta sitten. Kulttuuriltaan ja geeniperimältään suomalais-ugrilaiset kansat eroavat toisistaan huomattavasti.

Taimurin asukkaat tervehtivät ohjelmassa Villeä traditionaalisella nganasaanien  rumpuseremonialla, joka on muinoin ollut yleistä kaikkien samojediheimojen keskuudessa. Rumpu oli shamanististen yhteisöjen olennainen elementti.

Maailmassa on 23 miljoonaa ihmistä, jotka puhuvat jotakin uralilaiseen (suomalais-ugrilaiseen) kielikuntaan kuuluvaa kieltä. Ks M.A. Castrénin seuran sivut, josta on kopioitu alla oleva kartta.

Tulee jonkin verran haikea olo, kun katselen Haapasalon retkiä maisemiin,  joissa alkuperäiskansa kärvistelee kuolonkouristuksissa. Elossa on enää alle tuhat nganasaania (kartassa yläoikealla). Kysymys on siis kuolevasta uralilaisesta kielestä.

Silti iloitsen siitä, että joku yleensä dokumentoi kuvia nykyajan nganasaaneista, niistä  muutamista, joita ohjelmassa vilahti. Yksi kalasteli  Jenisen retkellä Villen veneessä. Muut haastatellut olivatkin enemmän tai vähemmän venäläisiä. Ainakin kaikki ohjelmassa puhuivat vain venäjää, ei kukaan alkuperäiskieltä.

Olen aikaisemmin kirjoittanut samojedeista.  Mielenkiintoista on, että osa heidän muinaisesta kulttuuristaan ja uskomuksistaan näyttää säilyneen näihin päiviin saakka.  Kalastusreissussa nganasaanimies kertoo Villelle paikallisesta tavasta ripustaa liinoja tai nauhoja Jenisei-joen rannoille, jotta saataisiin kaloja.  Rannan puissa roikkuvien kankaiden tehtävä on perinteen mukaan lepyttää veden henget.

Usko korkeamman tai jonkun ihmistä suuremman voiman vaikutukseen kalastuksessa näyttää säilyneen läpi vuosituhansien. TV-ohjelmassa nykynganasaanin silmäkulmasta tosin on ehkä havaittavissa hiven huumorin pilkettä, sitä samaa, joka näkyy myös Haapasalon virttyneestä villapiposta.

Joen töyrään liinaviritykset ovat kuitenkin todellisia. Eihän siinä mitään menetäkään jos uhraa kalansaalille muutaman rätin.  Voiko tästä nyt päätellä, että nganasaanit ja yleensä Pohjois-Siperian kalastajat ovat tyhmiä, tietämättömiä ja taikauskoisia?

Eivät sen enempää kuin suomalaiset lottorivien täyttäjätkään. Jokainen joka lottoaa, tietää, että voiton matemaattisesti laskettu todennäköisyys on äärimmäisen minimaalinen ja että rahat oikeasti kannattaisi käyttää johonkin muuhun. Silti suuri osa kansalaisista lottoaa.

Ihminen kun ei ole rationaalinen ja järkevä, vaikka niin saattaa kuvitella.  Ei ollut ennen eikä ole nytkään. Hänellä on aina ollut kyky uskoa, luottaa, toivoa ja vaistota.

Kaikki hevos-, kissa- ja koiraihmiset tietävät, että myös eläin tuntee, aistii ja vaistoaa. Eläimet odottavat, ”ymmärtävät” ja suojelevat läheisiään, myös ihmisiä.

Lemmikkien kanssa elävät ovat jollakin tavalla animisteja eli ihmisiä, jotka katsovat että luontokappaleilla (puilla, kivillä, kukilla ja eläimillä) on fyysisen olomuodon lisäksi muulla tavoin aistittava olemus (ehkä sielu) ja että nimen omaan heidän kisulillaan tai hauvelillaan on ”henki”. Se on jotakin selittämätöntä tunteisiin liittyvää vaiston tapaista mielentilaa, jonka lemmikki ja hänen ihmiskaverinsa jakavat keskenään.

Henkien paljous

Samojedeilla oli aikanaan, ennen alkuperäiskulttuurien rappiota, paljon henkiä tai jumalia. Oli kaikkialla ja paikasta riippumattomia, esi-isiä edustavia, puhtaasti paikallisia henkiä ja kotien henkiä. Niitä kutsuttiin tavallisesti kotijumaliksi. Metsän henget olivat yleensä hyvänsuopia ihmiselle, mutta vedenhenget saattoivat olla ilkeämielisiäkin. Siksi niitä pelättiinkin.

Veden haltija saattoi kieltää ihmisiä saamasta kaloja. Hän oli liitossa manalan henkien kanssa ja siksi tälle piti uhrata syksyisin ja keväisin runsaasti kalaa. Riitti, kun uhrattiin vain puusta tehtyjä kalan kuvia. Näin raportoi Kai Donner 1900-luvun alussa tekemiään Siperian tutkimusmatkoja.

Nykyisin kalan kuvat ovat vaihtuneet liinoihin/nauhoihin. Kalan saaliin varmistamiseksi nganasaanit saattavat myös heittää Jenisei-jokeen onnen kolikon, kuten Haapasalon ohjelmasta näkyy.

Suomessakin senttejä ja euroja heitellään mm. Havis Amandan suihkulähteeseen Helsingissä, Tampereen keskustorin lähteeseen sekä Anttilan liukuportaiden vieressä olevaan pieneen onnen altaaseen. Muuallakin maailmassa kolikoiden heittely on suosittua onnen varmistusta.

Nykyajan ihmisessä on hyvin paljon samaa kuin esi-isissämme ja -äideissämme.

Kirja

Donner Kai. 2012. Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-1913 ja 1914. Salakirjat. Raamatutrukikoja. Tallinna. Alkuperäispainos Otava Helsinki 1923.

Jenisein yläjuoksu Krasnojarskin kaupungissa.

Jenisein yläjuoksu Krasnojarskin kaupungissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s