Tag Archive | integratiivinen lääketiede

Vastakkainasettelu väistyy – yhdistävä lääketiede herää

Yhdistävä lääketiede – integroiva lääketiede (integrative medicine) on suhteellisen uusi lähestymistapa hoitamiseen ja parantamiseen. Siinä yhdistetään tavanomaista, käypä hoito -suositusten mukaista lääketieteellistä hoitoa ja muita näyttöön perustuvia hoitotapoja koordinoidusti potilaan parhaaksi.

Yhdistävä eli integroiva ihmisen hoitaminen tarkoittaa siis biolääketieteeseen nojaavien hoitomuotojen ja muiden toimiviksi todettujen hoitojen sekoittumista, hybridisaatiota, sekä rinnakkais- ja vuorottaiskäyttöä. Suomessa näitä ”muita”ovat:

1) virallisesti hyväksytyt hoitotavat, joita tarjoavat Valviran terveydenhuollon ammattihenkilöiden listalla olevat henkilöt, mutta joita tarjotaan niukasti julkisessa terveydenhuollossa ja joista ei automaattisesti saa sairausvakuutuskorvausta; tällaisia ovat kiropraktiikka, naprapatia, osteopatia ja hieronta;
2) hoitomuodot, joita lääkärit käyttävät muun kuin Suomessa saadun lääkärikoulutuksen perusteella (esimerkiksi funktionaalinen lääketiede) tai lääkäreiden pitkän potilaiden kanssa työskentelyn perusteella kertyneen käytännön näytön perusteella; nämä ovat hoitoja, joista ei ole RCT (Randomised Contolled Trial) -näyttöä; nämä ovat usein kiistoja herättäviä hoitomuotoja lääketiedeyhteisön keskuudessa (esimerkiksi väsymysoireyhtymän ja kilpirauhasen toimintahäiriöiden hoito;
3) hoitomuodot, joiden hyödyistä ja toimivuudesta on olemassa selkeää tutkimusnäyttöä, mutta jotka eivät siitä huolimatta kuulu vielä nykyterveydenhuollon viralliseen työkalupakkiin; tällaisia ovat esimerkiksi midfulness-meditaatio, jäsenkorjaus ja monet kehomielihoidot

Suomen terveydenhuollossa ”integraatiolla” tarkoitetaan sote-uudistuksen yhteydessä tiiviimpää terveydenhuollon ja sosiaalialan moniammatillista yhteistyötä. Suomalainen sote-integraatio ei ota kantaa erilaisiin hoitonäkemyksiin, ihmiskäsityksiin eikä käytännössä tarjottaviin hoitomuotoihin tavanomaisen hoidon tukena. Ammatillinen ja tieteellinen keskustelu erilaisten hoitonäkemysten yhdistämisestä on kuitenkin heräämässä.

Tähän vaikuttavat monet asiat, muun muassa:

1. Tavanomaisten lääketieteellisten (kuten lääkkeet ja leikkaukset) hoitomuotojen ohella myös muiden hoitomuotojen vaikutustutkimus vilkastuu ja sitä myötä tieto niiden hyödyistä lisääntyy (esim. akupunktio, kasvilääkintä, mindfulness, manipulaatiohoidot, taideterapiat).
2. Potilaskeskeisen hoidon yleistyessä terveysalan ammattiliittojen suojautuminen uusilta hoitonäkemyksiltä vaihtuu vähitellen avoimeksi kiinnostukseksi, kun potilaiden kokemukset ja edut otetaan aidosti huomioon kokonaisvaltaista hoitoa kehitettäessä.
4. Terveyspolitiikkamme alkaa painottaa entistä selkeämmin asiakaskeskeisyyttä ja hoidon monimuotoisuutta tutkimusnäytöstä tinkimättä. Kansalaisten kaipuu itsemääräämisoikeuteen myös sairauksia hoidettaessa on kansainvälinen ilmiö. Se vaikuttaa myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Potilaan asema ja hänen kanssaan työskentelyn tavat muuttuvat, ja sen seurauksena myös eri ammattilaisten tehtävät hioutuvat entistä potilaskeskeisempään suuntaan
5. Ammatilliset rajat ylittävä yhteistyö potilaskeskeisessä hoidossa lisääntyy ja arkipäiväistyy ja ammattihierarkiat madaltuvat.

Vaihtoehtoja on lähes aina

Julkista keskustelua hieman hämmentää käsitteiden käytön epätarkkuus ja hämäryys. Vaihtoehtohoidot esimerkiksi mielletään Suomessa varsin laajasti (esimerkiksi suurimmissa sanomalehdissä) vältettäviksi ja potentiaalisesti vaarallisiksi hoidoiksi riippumatta siitä mitä ”vaihtoehto”-käsitteellä tarkoitetaan. Hoitamisen vaihtoehtoja on kuitenkin aina käytettävissä. Harvoissa tapauksissa on olemassa vain yksi ainoa oikea hoitotapa.

Puhe vaihtoehtohoidoista tai joskus jopa ”uskomushoidoista” antaa ymmärtää, että kaikki muu kuin käypä hoito -suositusten mukainen hoitaminen olisi vain uskomuksiin nojaava ja siten tehotonta. Näin ei tietenkään ole, vaan todellisuus on paljon vivahteikkaampi. Tämän todistaa sekä laaja tieteellinen tutkimusnäyttö että hoitamisen käytäntö.

Integroivan hoitamisen malleja, joihin sisältyy myös täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja, on sovellettu länsimaiden terveydenhuollossa jo parikymmentä vuotta vaihtelevasti eri maissa.

Miten yhdistävä lääketiede syntyi?

Alun perin yhdistävän/integroivan hoitamisen taustalla oli potilaiden halu saada kokonaisvaltaista hoitoa sen sijaan, että hoidossa keskityttäisiin kehon eri järjestelmiin erillisinä yksiköinä. Integrointiin havahduttiin myös sen vuoksi, että kaikkialla läntisissä maissa, joissa hallitseva hoitoideologia nojaa teknologisen biolääketieteen ajattelutapaan, suuri osa väestöstä hakee vaivoihinsa apua kokonaisvaltaisesti ihmistä hoitavista suuntauksista, esimerkiksi CAM-hoidoista (Complementary and Alternative Medicine, täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot).

Euroopassa ja Yhdysvalloissa yli kolmannes väestöstä käyttää tällaisia hoitoja, ja Australiassa lähes 70 % ihmisistä on käyttänyt vähintään yhtä täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen muotoa viimeksi kuluneen vuoden aikana (Lim ym. 2017).
Tuoreimman tutkimuksen mukaan Suomessa käyttäjiä on 35, 3 % (Kemppainen ym 2017).

Lim ja tutkijaryhmä (2017) on laatinut ensimmäisen systemaattisen kirjallisuuskatsauksen, jossa tarkastellaan yhdistävän lääketieteen erilaisten järjestelmien ja mallien eroja kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa.
Katsauksessa tarkasteltiin CAM-hoitojen ja tavanomaisten lääketieteellisten hoitojen yhdistelmiä eri maissa ja eri terveydenhuoltojärjestelmissä.

Yhdistävä lääketiede yleistyy

Tutkijat toteavat, että kiinnostus yhdistävää lääketiedettä kohtaan on kasvussa eri puolilla maailmaa, mikä näkyy erityisesti täydentäviä hoitoja tarjoavien lääkärien määrän nousussa. Kanadassa ja Englannissa kasvu on 16 %, Australiassa 30–40 %, Alankomaissa 47 % ja Saksassa 85 %.

Suomessa tästä ei ole tietoa, mutta meilläkin on lääkäreitä, jotka ovat uudistaneet hoitonäkemystään tavanomaista biolääketieteellistä katsantoa laajemmaksi. Myös sairaanhoitajien joukossa saattaa olla paljonkin CAM-hoitoihin myönteisesti suhtautuvia. On näyttöä siitä, että hoitotyö turhauttaa, jos työtä koskevat ohjeet ja säännöt rajoittavat potilaskeskeistä, yksilöllistä työotetta.

Samalla, kun integroivaa/yhdistävää hoitamista on ryhdytty harjoittamaan laajemmin, sen parhaista malleista keskustellaan kirjallisuudessa. Keskustelu on laahannut jonkin verran käytäntöä jäljessä, sillä uudenlaisten hoitopalvelujen tarjonta perusterveydenhuollossa ja sairaalajärjestelmissä on lisääntynyt käytännön tarpeiden sanelemana. Palveluiden kehitys on perustunut pitkälti asiakkaiden toiveisiin.

Käytännössä terveyttä edistävien ja sairauksia ehkäisevien ja yhteisöllisten (ryhmät, perhe, asuinyhteisöt) hoitomuotojen saatavuus on usein heikko, ja tavanomaiset lääketieteelliset hoidot asetetaan muunlaisten (tavanomaista hoitoa täydentävien) hoitojen edelle silloinkin, kun olisi mahdollista tarjota vähemmän invasiivisia (kehoon kajoavia) hoitoja.

Harvoissa tutkimuksissa on kuvattu, miten integroivia hoitopalveluita tuotetaan ja millaisia organisaatiomalleja on käytössä. Lim ja tutkijaryhmä (2017) tekivät katsauksen 45:stä ennakkoon sovitut valintakriteerit täyttävästä tutkimuksesta. Ne jaettiin teoriaan ja käytäntöön painottuviin tutkimuksiin. Tarkoitus oli:
• kuvailla erilaisten yhdistävän lääketieteen mallien piirteitä,
• kuvailla näitä malleja niiden teoreettisten ja käytännön kehysten mukaan,
• luokitella käytännön mallit valittujen teoreettisten mallien pohjalta kehitetyn koodausmenetelmän avulla ja
• kuvata avainkäsitteitä, joilla selitetään eri malleista rakentuvia kokonaisia järjestelmiä.

Erilaisia malleja

Tutkijaryhmä päätyi tutkimusaineistonsa nojalla jakamaan integroivan hoidon toteutumisen kolmeen järjestelmien pääryhmään:
• riippumattomiin
• riippuvaisiin ja
• yhdistäviin järjestelmiin (kuvio).
Lisäksi erottui viisi päämallia: rinnakkaiselo, täydentävä, yhteistoiminen, yhteistyöpohjainen ja potilaskeskeinen hoito.

Lim et al intergoiva

Yhdistävän lääketieteen kolme järjestelmää ja viisi yleistä toimintamallia. (Lim et al. 2017).

Riippumattomat järjestelmät. Rinnakkaiselo on riippumattomissa järjestelmissä selkein piirre. Vuorovaikutus eri hoitosuuntausten välillä on hyvin vähäistä. Tavanomaisia ja muita hoitomuotoja käytetään erillisinä. Ne toimivat rinnakkain, mutta ”kaukana toisistaan”. Rinnakkaiselon mallissa hoitosuuntausten välillä vallitsee epäluottamukseen pohjautuva käsitteellinen ristiriita.

Haasteena on tiedonkulku eri suuntausten edustajien välillä. Useimmat käytännön hoitomallit Limin tutkijaryhmän (2017) mukaan voidaan katsoa rinnakkaiselon mallin eri muodoiksi. Analyysissä kävi ilmi, että mukana olleissa tapaustutkimuksissa täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen tarjoajat saattoivat työskennellä samoissa tiloissa tavanomaisen lääketieteen harjoittajien kanssa. Palveluita tarjottiin kuitenkin erikseen, ja lääkärin osallisuus vaihteli. Useissa tapauksissa lääkäri omisti klinikan ja vuokrasi tiloja.

Riippuvaiset järjestelmät. Näissä järjestelmissä ”toisiaan-täydentävyys” oli päämalli. Siinä määritetään integroiva lääketiede CAM-elementtien valikoivan yhdistämisen prosessiksi, mutta se perustuu tavanomaisen lääketieteen diagnoosikäytäntöihin. Niinpä CAM-palvelut ovat pitkälti riippuvaisia tavanomaisesta lääketieteestä. Kansainvälinen bioetiikkakomitea on kuvaillut riippuvaisia järjestelmiä inklusiivisiksi järjestelmiksi, joissa täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot tunnustetaan kansallisessa terveydenhuoltojärjestelmässä, vaikka niitä koskevaa lainsäädäntöä tai opetussuunnitelmaa ei ole.

Kaksi palveluiden tuottamisen mallia ovat lääkäri palveluntarjoajana sekä integrointimalli. Lääkärin toimiminen palveluntarjoajana tarkoittaa, että CAM-hoitoja tarjoaa niihin liittyvän koulutuksen saanut lääkäri. Integrointimallissa taas lääkäri antaa lähetteen CAM-hoitoihin ja toimii siten näiden kahden hoitosuuntauksen rajapintana.

Kumpikin malli (lääkäri palvelun tarjoajana ja integrointimalli) edellyttää lisäresursseja (aikaa, rahaa ja koulutusohjelmia), jotta lääkäreille voidaan tarjota CAM-koulutusta ja heille voidaan myöntää valtuudet CAM-hoitojen tarjoamiseen. Tuorein esimerkki tästä on Sveitsi, jossa elokuussa 2017 tuli voimaan laki eräiden lääkärin tarjoamien CAM-hoitojen korvaamisesta sairausvakuutuksesta. https://liinanblogi.com/2017/07/03/sveitsissa-taydentavia-hoitoja-virallistettu/

Yhdistävät järjestelmät. Nämä järjestelmät jakautuvat kolmeen hoidon päämalliin: yhteistoimiseen (cooperative), yhteistyöpohjaiseen (collaborative) ja potilaskeskeiseen (patient centered care) (Kuvio). Kaikissa niissä tiimit tai tieteenalat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Hoitosuuntauksen välillä vallitsee dynaaminen ja interaktiivinen suhde. Lähestymistapa on monitieteinen. Se mahdollistaa joustavuuden, kun palveluja kehitetään eri ympäristöjen (laitokset, kodit, työelämä jne.) ja eri ympäristöissä elävien ihmisten tarpeisiin.

Yhteistoimimallissa korostuu sitoutuminen tiimityöskentelyyn, mutta lääkärin osallisuus vaihtelee. Tutkimuksen mukaan lääkärit olivat tiiviisti mukana potilaan edunvalvojana sekä tiimin johtajana CAM-hoitoja tarjottaessa

Yhteistyömalli perustuu yhteiseen päätöksentekoon, yksimielisyyden saavuttamiseen tiimeissä, yhteistyöhön potilaiden kanssa sekä moniammatillisten tiimien osallistumiseen. Tavanomainen sekä täydentävä ja vaihtoehtoinen lääketiede sekoittuvat epähierarkkisesti. Malli eroaa yhteistyömallista sikäli, että siinä luodaan uusi rakenne, jonka tarkoituksena on päätöksenteko ja yksimielisyyden saavuttaminen.

Yhteistyömalli edellytti lääkäreiltä erityistä kiinnostusta. Yhdessä analysoidussa tutkimuksessa kävi ilmi, että lääkärit eivät juurikaan arvostaneet täydentävää ja vaihtoehtoista hoitamista, mutta olivat silti kiinnostuneita sitä koskevasta koulutuksesta. Lääkäreistä 71 % uskoi, että tehokkaampi integrointi parantaisi potilastyytyväisyyttä.

Potilaskeskeinen malli on yhteistyömallia edistyksellisempi versio, joissa potilas on tiiviimmin mukana hoidon suunnittelussa. Se on rakenteeltaan vähemmän ammattilaiskeskeinen, ja eri hoitosuuntauksien kliininen arvo tunnustetaan yhteistyömallia suuremmassa määrin.

Kun potilaasta tulee henkilö

Potilaskeskeistä mallia edustavat esimerkiksi erilliset yhdistävän lääketieteen klinikat. Huomattavin ero muihin malleihin on tavanomaisesta lääketieteestä poikkeavan hoitofilosofian ja diagnoosimenetelmien tunnustaminen.

Tavanomaista lääketieteellistä ja CAM:ia harjoitetaan itsenäisesti, mutta ne integroituvat, koska kaikki hoito on potilaskeskeistä.

Terveyspalveluiden käyttäjät päättävät integroinnin tason. Lääketieteellisen pluralismin, potilaskeskeisen hoidon ja aidon integroinnin suhde on tässä mallissa olennaista.

Evidence based practice Lim et al

Potilaskeskeisen hoidon periaatteita. (Lim et al. 2017)

Katsauksen perusteella kirjoittajat suosittelevat potilaskeskeisen hoidon mallia. Siinä tunnustetaan erilaisten hoitonäkemysten arvo, helpotetaan tiimien välistä yhteistyötä ja asetetaan potilas etusijalle.

– Keskittyminen kunnioittavaan tiedonvaihtoon eri hoitonäkemysten välillä, lääkäreiden CAM-hoitoja koskevaan koulutukseen ja ohjeistukseen, CAM-palveluiden tarjoajien pätevyyteen, hoidon tarjoajien yksilöllisiin piirteisiin sekä ammattilaisten väliseen viestintään, luottamukseen ja yhteistyöhön parantaisi todennäköisesti lopputuloksia ja olisi onnistuneen integroinnin kannalta tärkeää, Lim tutkimusryhmineen (2017) toteaa.

Yhdistävän lääketieteen hoitomalleihin vaikuttavat hyvin paljon instituutioissa vallitseva kulttuuri, hoitojärjestelmän rakenne ja rahoitus sekä eri lääketieteen suuntausten väliset kliiniset kiistat tai ristiriidat.

Siksi yhdistävää lääketiedettä täytyy tutkia eri ympäristöissä keskittyen siihen, miten potilaskeskeistä hoitoa on paras tarjota ja miten filosofisista eroista päästään yli. Muutoin yhdistävän lääketieteen käytäntöjen kehittäminen on haastavaa.

Lähteitä

Lim EJ, Vardy JL, Oh BS, Dhillon HM. 2017. A Scoping Review on Models of Integrative Medicine: What Is Known from the Existing Literature? The Journal of Alternative and Complementary Medicine Volume 23, Number 1, 2017, pp. 8–17

National Institutes of Health. National Center for Complementary and Integrative Health. Complementary, alternative, or integrative health: what’s in a name? https://nccih .nih.gov/health/integrative-health. Katsottu 8.11.2017.

Kemppainen ym. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public
Health. DOI: 10.1177/1403494817733869

Antroposofisessa sairaalassa

Mistelipensaita Havenhöhen sairaalan pihapuissa.

Kävin antroposofisessa sairaalassa Berliinissä – vieraana, en potilaana. Mitä näin? En kovin paljon, mutta sitäkin kiinnostavampaa. Osallistuin toukokuun alussa tutkijatapaamiseen World Congress – Integrative Medicine and Health 2017 Berliinissä 3.-5.5.2017. Muutaman tunnin vierailu Havenhöhen antroposofiseen klinikkaan toteutettiin pre-conference -ohjelmana eli konferenssin esiohjelmana halukkaille.  

Antropo-sofia on suomeksi ihmis-viisaus. Mutta mitä on antroposofinen lääketiede? Ennen sairaalavierailua tutustuin hieman antroposofiseen terveysnäkemykseen.  Luin aluksi tutkija ja yliopistonopettaja, LKT Raimo Puustisen artikkelin “From physical bodies to astral bodies – theoretical problems in anthroposophic medicine” http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/fct.12094/abstract

Voi kauhistus, tämmöiseenkö olen sotkeutunut!  Kirjoituksessaan Puustinen suhtautuu hyvin kielteisesti Rudolf Steinerin aloitteesta kehitettyyn antroposofiseen lääketieteeseen ja pukee negatiivisen asenteensa suosituksen muotoon: “Politicians making decisions on spending public money on anthroposophic medicine should be fully aware of its theoretical basis,which is incompatible with contemporary scientific thinking.” Julkisen terveydenhuollon rahoituksesta päättävien poliitikkojen pitäisi siis hänen mukaansa resursseja jaellessaan olla tietoisia siitä, että antroposofisen lääketieteen teoreettinen pohja on yhteensopimaton nykyisen tieteellisen ajattelun kanssa.

Nykyinen valtavirtalääketiede nojaakin ajatteluun,  jossa fysiikasta, kemiasta ja biologiasta saatava tieto on parasta ja oikeastaan ainoaa todellista ja oikeaa. Tästä seuraa, että ihminen nähdään lähinnä biologisena koneena ja lääketieteellinen hoito koneen korjaamisena. Tämä mielessäni ja Puustisen tieteellisessä lehdessä julkaistu teksti laukussani köröttelen bussissa  puolisen tuntia  ja astun ennakko-odotuksia täynnä Havenhöhen pihamaalle.

No jopas jotakin! Ensimmäiseksi silmiini osuu mistelipensaita, jotka kasvavat puiden oksilla pallomaisina muodostelmina. Nuohan ovat juuri niitä, joista saatavaa ainetta antroposofisessa lääketieteessä käytetään. http://www.antroposofinenlaaketiede.fi/Mistelihoito/kaytto.html

Entisiä natsien rakennuksia

Jännittää. Nousemme 1930-luvulla valmistuneeseen hallintorakennukseen.  Havenhöhen laaja sairaala-alue ja sen rakennukset olivat 1930-40 -luvulla natsiarmeijan käytössä. Nyt jo hirvittää.

Sitten muistan oman maani sotahistorian pian itsenäistymisen jälkeen vuonna 1918 ja jatkosodan v. 1942-44 Neuvostoliittoa vastaan yhdessä Saksan kanssa! Tiedä vaikka täälläkin olisi marssinut suomalaisia.  Jokaisen maan ja kansan on myönnettävä oman historiansa tosiasiat, ja elettävä eteenpäin uusin periaattein, annettava anteeksi, opittava historiastaan ja muutettava toimintaansa paremmaksi.   

Puustinen antaa artikkelissaan kuvan, että antroposofinen terveysajattelu olisi nykyään täsmälleen samaa kuin sen kehittäjän Rudolf Steinerin aikoihin 1920-luvulla.  Pitäisikö minun nyt siis odottaa astuvani natsiajan sairaalaan ja vielä sitäkin varhaisemmalle ajalle, 1920-luvun steinerilaiseen maailmaan? En ajattele niin.  Jos ajattelisin, voisin  yhtä hyvin kysyä, että onko nykypsykiatria lääketieteeseen soveltumatonta sen vuoksi, että psykiatrit tekivät jokunen vuosikymmen sitten lobotomialeikkauksia potilaittensa auttamiseksi. Haluan tietää, mitä antroposofinen lääketiedenäkemys tarkoittaa käytännön elämässä nykyisin. 

En ole antroposofi, enkä tunne sen filosofiaa riittäväksi ottaakseni kantaa sen tieto-oppiin. Mutta nyt avaan silmäni ja korvani ottamaan vastaan käytännön tietoa ja kokemuksia Havenhöhen klinikan nykypäivästä.  

Professori Harald Matthes pitää sairaalan esittelyluennon. Havenhöhen antroposofinen hoitofilosofia tiivistyy siihe, että täällä  sovelletaan sekä tavanomaista biolääketietellistä hoitoa että sen lisänä ja täydennyksenä (ei siis vaihtoehtona)  antroposofiseen maailmankuvaan liittyviä hoitomuotoja. Niissä mieli, spirituaalisuus ja kokemuksellisuus nähdään tärkeiksi. Ymmärrän sen hoitosuuntaukseksi, joka käyttää koululääketieteen ulkopuolellakin olevia hoitomuotoja. Koululääketiede = tavanomainen länsimainen biolääketieteeseen nojaava hoitoajattelu, joka hallitsee lääketieteen opetusta yliopistoissa, mm. Suomessa.

Otan luentodioista kuvia, mutta ne jäävät huoneen valaistusolosuhteiden, ehkä kuvaustaitojenikin vuoksi hieman harmaiksi ja epäselviksi. Harmi.  Minulla on kyllä käytössäni kännykkäkameraa parempi,  hyvin zuumaava ja harrastajakuvaajan näkökulmasta laadukas Lumix-kamera. Kamera-katastrofista lisää kirjoituksen loppupuolella.

Antroposofisen lääketieteen ihmiskäsitys ja siinä käytettävät termit.

Antroposofian käyttämien käsitteiden selitykset eli antroposofisen lääketieteen mukainen lähestymistapa ihmisen hoitamiseen.

Kuvissa yllä esitetyt antroposofiset käsitteet voisi ehkä suomentaa näin (nämä ovat omia käännöksiäni,  antroposofit itse  saattavat tulkita ne toisin):

Physical body – fyysinen keho eli konkreettinen lihallinen ruumis; Life functionelinvoima- ja toiminnot eli kasvu ja kehon itseparanemiskyky; Soul – sielu eli psyyke, joka sisältää tietoisuuden, tuntemukset, halut, vaistot ja pyrkimykset; Spirit  henki eli itsetietoisuus, rationaalinen ajattelu, vapaa tahto, ”minä”, itsekontrolli,  moraali, selviytyminen, merkitykset ja spirituaalisuus.

Sairaala kuuluu viralliseen terveydenhuoltojärjestelmään Saksassa ja se saa julkista, yhteiskunnan rahoitusta verovaroista sekä  pakollisesta sairausvakuutuksesta kuten muutkin maan sairaalat. Noin 15 % Saksan sairaaloista tarjoaa potilailleen täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja eli CAM-hoitoja. CAM=Complementary and Alternative Medicine.  (kuvat alla). 

Antroposofisella lääketieteellä on omat erityiset lääkkeelliset ja ei-lääkkeelliset hoitonsa tavanomaisten, virallisen nykyterveydenhuollon tarjoaminen hoitotapojen lisänä. Havenhöhen sairaalan kotisivut http://www.havelhoehe.de/startseite.html

Harald Matthes.

Harald Matthesin  luennon jälkeen esittäytyy kokki, joka vastaa siitä, että potilaille tarjotut ateria ovat ravitsevia. Ruokaa pidetään täällä yhtenä hoitomuotona. Noin puolet keittiön käyttämistä ruoka-aineista on biologisesti viljeltyjä. Lihan käyttöä on vähennetty. Nyt sitä tarjotaan noin kolme kertaa viikossa, mikä saksalaisessa ruokakulttuurissa vaikuttaa melko vähäiseltä.

Sairaalassa on useita osastoja, kuten kardiologinen (sydänsairaudet) osasto, syöpäosasto ja psykofyysisten sairauksien osasto. Me vieraat saimme valita, mihin halusimme tutustua. Valitsin jälkimmäisen.

Kävelen psykofyysiseen taloon

Kävelemme rauhallisesti kymmenisen minuuttia vehreää puistotietä useiden rakennusten ohi psykofyysisen osaston taloon. Saamme kuulla, että  siellä hoidetaan muun muassa kipupotilaita, mielenterveyspotilaita ja narkomaaneja (joita varten on oma erillinen yksikkönsä). Lapsille on myös oma yksikkönsä. Hoitohenkilökuntaan kuuluu lääkäreitä, sairaanhoitajia,  psykoterapeutteja ja muita koulutetuja terapeutteja (fysio, taide, musiikki, eurytmia =antroposofinen liike/tanssiterapian muoto).

Asiakkaat viipyvät klinikalla yleensä kahdesta viikosta kuukauteen ja heitä hoidetaan ”multimodaalisesti” eli monin menetelmin. Jotkut käyvät useammankin hoitojakson.  Kokemukselliset hoidot (esim. musiikki ryhmässä) yhdistetään tarvittaessa lääke- ja muihin tavanomaisiin hoitomuotoihin.  Potilailla on myös mahdollisuus olla eläinten kanssa. Niillä on oma aitauksensa ja tilansa sairaala-alueella. Aromaterapia erilaisin eteerisin öljyin (esim. laventeli, rosmariin) kylpyinä tai hierontoina kuuluvat myös hoitorepertuaariin, samoin kuin hengitys- ja erilaiset lihasrentoutusharjoitukset, terveyskasvatus, selkäkoulu, mindfulness-harjoitukset ym.

Ajatuksena on, että vaivoista vapautuakseen potilaan on tarpeen rauhoittaa ja tasapainottaa kehoa ja mieltään. Traumat, stressi ja hektinen elämäntapa altistavat psykosomaattiselle oireilulle.  Apu suunnitellaan asiakaslähtöisesti ja yksilöllisesti. ”Yhden koon sukkahousut” – mallia ei käytetä, koska ihmiset, asiakkaat ovat niin erilaisia – yksilöitä. Käytännössä monipuolisuus on järjestetty niin, että osastolla on viikko-ohjelma, jossa on aikataulu erilaisille  ryhmämuotoisille hoitotavoille. Lisäksi yksilöterapiat suunnitellaan erikseen.

Käymme katsomassa aromaterapia-huonetta, jossa hoidettava makaa ammeessa (nyt ei ollut potilasta), johon valutetaan tarkasti annosteltu määrä jotakin eteeristä öljyä. Hoitokokemuksesta keskusteleminen on osa hoitoprosessia. 

Tulee mieleen, että Havenhöhen klinikka on tavallisen sairaalan ja sanatorion/parantola-kylpylän luovalla tavalla toteutettu yhdistelmä.

Musiikkia mielelle

Tutustumme musiikkiterapiahuoneeseen ja terapeuttiin, Stefan Kühneen. 

Musiikkiterapeutti Stefan Kühne.

Kymmenien instrumenttien keskellä viihtyisässä musisointitilassa  musiikkiterapeutti  kertoo, kuinka asiakkaiden ajattelu- ja reagointitavassa tapahtuu terapian edetessä pikku hiljaa muutoksia.

Musiikin avulla ihminen voi löytää uusia sisäisiä puolia itsestään. Hän eheytyy ja vahvistuu ja alkaa paremmin tajuta omaa elämäänsä ympäröivän elämiskirjon joukossa. Mekin soitamme hiukan ryhmässä. Virkistävää.

Havenhöhe soittimia 3

Havenhöhe soittimia 2

Ollaan jo poistumassa rakennuksesta, kun yhtäkkiä huomaan unohtaneeni muistivihkoni musiikkihuoneeseen. Palaan hakemaan sitä, ja ajattelen reippaasti juoksemalla saavani vierailuryhmän kiinni. Mutta ulos päästyäni huomaan porukan hävinneen, enkä tiedä mihin suuntaan tästä lähetä.

Heitän mielessäni arpaa kulkusuunnasta, mutta jään haahuilemaan pihamaalle  (parempi olisi keskittyä). Hermostun (ihan turhaan). ”Ne ei varmaankaan odota, vaan bussi lähtee heti takaisin”, ajattelen (eikä lähde). ”Nyt pitää kiireesti päästä päärakennukselle” (miksi kiirehtiä?). Pysäytän eteen tupsahtaneen taksikuskin ja kysyn voisiko hän ajaa määränpäähän (ei voi, ei puhu englantia). Hermostun lisää (?). Sitten melko uusi, hieno kamerani tipahtaa katukiveykselle (turhaa hätiköintiä). Suutun itselleni (aika vaativaa! parempi vain tarkkailla tilannetta tyynesti). Raivostun kokeiltuni kameraani – se on mennyt täysin mykäksi, ei suostu edes käynnistymään (rauhallisesti, hyvä nainen). Kiukuttaa,  kun mietin etten tulevassa kongressissakaan voi ottaa kuvia (höh, onhan kännykkä). Huokaan syvään ja sanon ”Danke und Auf Wiedersehen” eli ”Kiitos ja Näkemiin” (pettymystä ilmassa). Pyörin harmissani pihalla ja ajattelen palata takaisiin psykofyysiseen taloon pyytämään apua (luovu jo itseriittoisuudesta). Silloin huomaan siinä lähellä metsikön reunassa kolme nuorta miestä (toivo herää).

Kysyn heiltä, mihin suuntaan pitää lähteä. Yksi tarjoutuu saattamaan ja toinenkin tulee sitten kaveriksi. Oikaisemme kapeaa mutkaista metsäpolkua ja siinä matkalla jaamme kokemuksiamme toisen saattajan kanssa. Hän on klinikalla alkoholiongelman vuoksi, ja kertoo saaneensa paljon apua ja jatkaa pian kotiin päästyään yksilöllistä psykoterapiaa. Kiitän saattomiehiä ja toivotan paranemista. Kuvaa en auttavaisesta kaverista voinut ottaa muistoksi, kun se hieno Lumixini oli juuri sanonut sopimuksen irti. 

Taisinpa tutustua antroposofisen sairaalaan lisäksi myös omiin reaktiohini.  Opettavaista.

Vierailu tarjosi valaisevan aloituksen kansainväliselle tutkijakongressille, jonka teema oli erilaisten, monista perinteistä ja terveydenhuoltojärjestelmistä juontuvien auttamisen muotojen yhdistelmäkäyttö ja sen vaikutukset.  Suomeksi voitaisiin puhua yhdistelmälääketieteestä tai yhdistävästä lääketieteestä. Kongressin sivut https://www.ecim-iccmr.org/2017/.

Ps. Kamera on nyt (13.5.2017) Puolassa korjattavana. Palannee sieltä entistä ehompana. Ei löytynyt Suomesta korjaajaa.

Jenni Oxfordista, terve! Uusi näkemys väsymysoireyhtymään.

Hilly ja Jenni aloittamassa esitystään Helsingörin kongressissa syyskuussa 2015.

Hilly ja Jenni aloittamassa esitystään Helsingörin Integrative Medicine -kongressissa syyskuussa 2015.

Kongressikokemuksia Tanskasta 2

Jenni Mair, väsymysoireyhtymästä (CFS) kauan kärsinyt nuori nainen, tukiryhmä ja tutkijat esittelivät uutta parantumisen mallia Helsingörin kongressissa.  Mallia on kehitetty kaksi vuotta Southamptonin yliopistossa Englannin Kansallisen Terveyden Tutkimuksen Instituutin kanssa. Tuloksia on odotettavissa tieteellisissä julkaisuissa ensi vuonna.

Jenni Mair on mukana Iso-Britannian National Health Servicen ja yliopistojen tutkimushankkeessa väsymysoireyhtymän hoidon kehittämiseksi.

Jenni Mair on mukana Iso-Britannian National Health Servicen ja yliopistojen tutkimushankkeessa väsymysoireyhtymän hoidon kehittämiseksi.

Tässä kuvaan, miten Jenni, väsymysoireyhtymästä 15-vuotiaasta saakka kärsinyt nuori nainen kehittämishanketta kuvaili esityksessään ja kahdenkeskisessä keskustelussamme.

-Parantuakseni minun oli löydettävä toivo, mielikuva ja oma ääni.

– Tukiryhmässä aloin ymmärtää, että paraneminen on mahdollista. Minulle ja minun kaltaisilleni oli aikaisemmin terveydenhuollossa koko ajan muistutettu, että olimme surkeassa kunnossa. Emme edes tienneet, mitä on olla terve.

Jenni Mair

Jenni Mair

– Kun kerroin lääkärilleni, että aion osallistua vertaistukiryhmään, jossa on mukana sekä sairaita ja jo tervehtyneitä ihmisiä sekä tukihenkilöitä mm. NLP-terapeutti, niin lääkärini tokaisi: ”Voithan sinä sinne mennä, mutta ei siitä mitään apua ole!”

-Menin kuitenkin. Olin sairastanut niin kauan, olin jo melkein kadottanut toivon. Täysin poikkeavaa verrattuna aikaisempaan terveydenhuollosta saamaani apuun oli se, että tukiryhmässä emme olleet hoidon kohteita ja potilaita, vaan aktiivisia kukin omalla tavallamme. Me johdimme omaa paranemisprosessiamme. Kaikki ryhmän jäsenet tulivat autetuiksi jollakin tavalla; toisilla toipuminen alkoi nopeasti, toisilla hitaammin. Kaikki olemme erilaisia, Jenni kertoo.

– Jotta pystyin hahmottamaan mielikuvani terveenä olemisesta (joka oli vuosien varrella kadonnut) ja löytääkseni  oman ääneni paranemiselle, tarvitsin ensimmäiseksi toivoa. Kun toivon kautta aloin uskoa ja luottaa muutokseen, pystyin ryhmän ja fasilitaattoreiden avulla luomaan omia mielikuvia terveydestä ja paranemisesta. Niitä kehitettiin ja hyödynnettiin paranemisen edetessä. Fasilitaattorit tukivat ja kannustivat.

Kun nämä uudet ”terveyskuvat” alkoivat hahmottua mielessä vanhojen ”sairauskuvien” tilalle, aloin nähdä itseni ”jo tervehtyneenä”. Tämä loi peilinomaisesti minulle visiota tulevaisuudesta, jossa ei ollut sairautta eikä toivottomuutta, Jenni kertoo ja sanoo nyt olevansa melko hyvässä kunnossa.

Osallistuvaa ja osallistavaa tutkimusta

Kehittämishankkeen erityispiirre on, että Jennin ryhmässä mukana oleva tutkija ei asemoi itseään ulkopuoliseksi, ns. objektiiviseksi tarkkailijaksi. Tutkija ja fasilitaattorit osallistuvat ryhmään kokevina ja tuntevina partnereina, ei niinkään ohjaajina tai asiantuntijoina. Asiantuntijoita ovat ryhmän jäsenet itse.

Kysymys on siis itseparannuksesta, jota tuetaan ulkopuolelta.

Sekä toivo ja mielikuvat tarvittiin, jotta Jenni pystyi löytämään oman äänensä tervehtymisessä. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen ihmisen paranemisprosessi on erilainen. Kukaan ulkopuolinen – ammattilainenkaan – ei voi kertoa, mitä yksilö tarvitsee parantuakseen vaivasta, jota ei oikein edes osata diagnosoida. Ulkopuoliset voivat tukea ja kannustaa sekä antaa virikkeitä, tarjota näkökulmia ja mahdollisuuksia, mutta uuden ajattelun mukaan potilas itse ohjaa toipumistaan.

Jennin ja tutkijoiden kuvausten perusteella sain vaikutelman, että hankkeen tulokset ovat hyviä (tutkimusraportteja aletaan julkaista vuonna 2016). Tutkimus ei perustuu biolääketieteeseen, vaan tutkimusotteeseen, jossa sovelletaan osallistuvia/osallistavia menetelmiä ja fenomenologista tutkimusparadigmaa.

Kehittämishanke on mainio esimerkki siitä, että parantamisen/paranemisen tutkimusta voidaan tehdä monin eri tavoin säilyttäen totuuteen pyrkimisen periaate. Kemiallisten ja fysiologisten mittausten ohella tieteellistä näyttöä eri hoitomuotojen hyödyistä saadaan käytäntöjä ja hoitoprosesseja tutkimalla kvalitatiivisesti eli laadullisin menetelmin. Ei ole olemassa yhtä oikeaa, parasta tai pätevintä paranemistutkimuksen muotoa. Tutkimus on kuin musiikki – polyfonista, moniäänistä ja monivivahteista.

Jos aikanaan julkaistavat tulokset Southamptonin CFS-tutkimuksesta osoittautuvat hyviksi, itseparantaminen ja ryhmätoiminta otettaneen myös vakavien sairauksien hoitoon yhdeksi hoitomuodoksi, millä saattaa olla kauaskantoisia vaikutuksia näyttöön perustuvan hoitamisen käytäntöihin Suomessakin.

Entä Suomessa?

Suomessa saattaa olla 10 000 – 40 000 ihmistä, joilla on väsymysoireyhtymä eli vaiva, joka ei kuuluu mihinkään lääketieteen erikoisalaan ja jota on vaikea diagnosoida. Tällainen yli kuusi kuukautta kestänyt väsymys ei johdu somaattisesta tai psykiatrisesta sairaudesta eikä parane levolla. Valtaosa potilaista lienee ilman diagnoosia ja asianmukaista hoitoa. Potilas on väliinputoaja.

Näin toteavat emeritusprofessorit Olli Ruuskanen ja Raimo Salokangas tuoreessa Duodecim-lehden pääkirjoituksessa. Kirjoittajat vaativat Suomeen perustettavaksi väsymysoireyhtymään erikoistuneita osaamiskeskuksia, joissa hoitotiimiin kuuluvat lääkäri, psykiatri ja psykologi.

Potilaat ansaitsevat parempaa, mitä meillä nyt on tarjolla, kirjoittajat toteavat. Lisäisin vielä tuohon hoitotiimiin kokemusasiantuntijat, joiden äänen kuuluminen on ehkä olennaisin asia löydettäessä mahdollisimman tehokkaita ja näyttöön perustuvia tapoja auttaa.

Olen kuvannut äskettäin julkaistussa kirjassani yhden suomalaisen väsymysoireyhtymäpotilaan tarinan. Kun terveydenhuoltojärjestelmän tarjoama apu ei ollut riittävää, hän etsi apua sen ulkopuolelta: joogasta, täydentävistä kehomielihoidoista, kuten energiahoidoista. Kertomus muistuttaa englantilaisen Jennin prosessia siinä, että myös suomalaismies hyötyi tukiryhmästä.

Paranemisprosessissa toteutuivat yhdistävän terveysnäkemyksen (integrative health approach) periaatteet eli potilaat käyttivät sekä virallisen terveydenhuollon palveluja että epävirallisiksi (vielä nykyään) luokiteltuja avun muotoja.

Duodecimin kirjoitus

Ruuskanen Olli ja Salokangas Raimo K.R. (2015) Krooninen väsymysoireyhtymä. Pääkirjoitus. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 131 (17):1532-4.

Tutkimus on niin kuin se tulkitaan

Yritys.

Yritys.

Laki on niin kuin se luetaan ja tutkimus niin kuin se tulkitaan.

Kaksi täydentävien hoitojen käyttäjiä koskevaa tutkimusta antavat aivan erilaisen kuvan siitä, miksi näitä epävirallisia hoitomuotoja käytetään. Nehän ovat hyvin suosittuja sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Käyttäjien määrä vaihtelee maittain 30 – 60 %. Minäkin käytän niitä silloin tällöin, kuten noin joka kolmas suomalainen.

Ensimmäisen esimerkkitutkimuksen mukaan suomalaiset aikuiset, jotka uskovat vaihtoehtohoitoihin (=täydentäviin hoitoihin) ovat muita taipuvaisempia luottamaan intuitioon analyyttisen ajattelun sijaan.  Lisäksi heidän ajattelussaan on ydintiedon sekaannus, mikä ilmenee kategoriavirheenä (=sotketaan asioita keskenään). Kyselytutkimus tehtiin 1092 satunnaisesti valitulle suomalaiselle aikuiselle.

Tällaisia tuloksia sai psykologian tutkija ja dosentti Marjaana Lindeman (2011). Tuloksista hän päättelee, että jos totuus-valhe –ongelmia ratkaistaan intuition avulla ilman tietoista loogista päättelyä, intuitio voi vääristää maallikoiden arviointia ja johtaa siten harhaan. Intuitiiviseen ajatteluun, joka on ihmisen kehityksessä varhaisempaa kuin looginen päättely, voi Lindemanin mukaan liittyä kategoriavirhe  eli esimerkiksi se, että biologiset  ja mentaaliset ominaisuudet sekoitetaan keskenään (esim. että parantava energia siirtyy mielen kautta). Tämä vaara koskee juuri täydentäviä hoitoja (Lindeman 2011).

Toisessa, meta-etnografisessa tutkimuksessa (Franzel ym. 2013) selvitettiin 30 eri tutkimuksen tuloksia analysoimalla, miten ihmiset perustelevat täydentävien hoitojen käyttöään. Tutkimuksen näkökulma oli yksilöllinen/henkilökohtainen lääketiede. Tällä viitataan nykyisen geenitutkimuksen aikakaudella yleensä ihmisen molekyylibiologisiin erityispiirteisiin, kuten biomarkkereihin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos puhuu yksilöllisestä lääketieteestä ja Tekes henkilökohtaisesta lääketieteestä.

Franzelin ym (2013) meta-analyysissa tarkasteltiin yksilöllisen lääketieteen ilmiötä potilaan näkökulmasta. Aikasempien tutkimusten perustella tiedetään, että potilaat odottavat yksilöllistä hoitosuhdetta ja henkilökohtaista lääkärin ja potilaan välistä interaktiota. Tiedetään myös, että näitä he  saavat juuri täydentävistä hoidoista.  Siksi analyysin kohteeksi valikoituivat täydentävien hoitojen käyttöä koskevat tutkimukset. Tulosten mukaan potilaiden käsitykset poikkeavat vallitsevasta geneettisen lääketieteen ”yksilöllisyyden” ideasta, jossa ei oteta lainkaan huomioon potilaan tarpeita.

CAM figure


Kuvio: Potilaiden tulkinnat ja odotukset yksilöllisestä/henkilökohtaisesta lääketieteestä. Lähde: Franzel ym. 2013.

Kuviossa (ylhäältä oikealle) näkyy, mitä asioita potilaat pitivät tärkeinä: Henkilökohtaiseen kasvuun (personal growth)kuuluvat emotionaalinen sairauden käsittely, elämänkulun ja sairaushistorian arviointi, yhteyksien ymmärtäminen sairauden eri puolien välillä ja transformaatio eli henkilökohtainen muutos. Holismi (holism) eli kokonaisvaltaisuus tarkoittaa ihmisen kunnioittamista kokonaisena, ei vain sairaana kätenä, verisuonina tai mielenä. Itse-aktivointi (self-activation) on itsemääräämisoikeutta ja potilaan omien parantavien voimien tukemista   Hyvinvoinnilla (well-being)viitataan fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen terveyteen. Integroitu hoito (integrative care) on yksilöllisesti räätälöityä hoitoa sekä perinteisten että täydentävien hoitojen yhdistämistä. Allianssi (alliance)hoitavan henkilön kanssa tarkoittaa riittävän ajan antamista potilaalle ja vastavuoroista hoitosuhdetta.

Tutkijat tulkitsevat, että tällainen humanistinen individualisaation käsitteistö olisi hyvä ottaa mukaan yksilöllisen lääketieteen ajatteluun, joka nyt nojautuu puhtaasti biologis-kemialliseen malliin. (Franzel ym 2013)

Mitä tutkimukset kertovat tukiojoiden suhtautumisesta?

Lindeman (2011) tulkitsee tuloksiaan niin, että täydentävien hoitojen käyttöön liittyy irrationaalisia syitä, intuitiota ja paranormaaleja uskomuksia. Näin ne sijoittuvat totuus – valhe –akselilla valheen puolelle ja voivat siksi johtaa ihmisiä  harhaan. Ne näyttäytyvät uhkana ja vaarana terveyspalveluiden käyttäjille. (En kuitenkaan ole kokenut niitä uhkana enkä vaarana, vaan päinvastoin tukena ja vahvistuksena terveyteni puolesta. Onko minua siis johdettu harhaan?)

Franzelin ym (2013) päätelmät taas painottavat täydentävien hoitojen positiivisia puolia, joista valtavirta-lääketieteen olisi syytä ottaa oppia. Ne näyttäytyvät mahdollisuutena, kehityksenä ja terveydenhuollon omanatuntona. (Näin minustakin tuntuu.)

Kovin eri tavoin voidaan tutkimuksissa tulkita sama ilmiö. Kysymyksenasettelu, tutkimuksen tavoitteet  ja menetelmät nimittäin vaikuttavat tulosten tulkintaan. Ihmistieteissä totuus-valhe -akseli on suhteellinen ja muuttuva.

Kirjoitukset

Lindeman M 2011. Biases in intuitive reasoning and belief in complementary and alternative medicine. Psychology and Health 26 (3): 371-382.

Franzel B, Schwiegershausen M, Heusser P and Berger B 2013 Individualised medicine from the perspectives of patients using complementary therapies: a meta-ethnography approach BMC Complementary and Alternative Medicine 2013, 13:124. http://www.biomedcentral.com/1472-6882/13/124

Koivunlehdet kellastuneet