Hesari kirjoitti tänään plasebovaikutuksista. Muutama päivä sitten totesin, että osuvampaa olisi puhua kokemusvaikutuksista. Tätä vaikutusta, kutsuttiinpa sitä kummalla nimellä tahansa, on kaikessa hoitamisessa ja sitä on viime vuosina alettu julkisessakin keskustelussa tulkita aiempaa myönteisemmin. Hienoa, että biolääketieteellinen katsanto parantumiseen saa rinnalleen laajemman, humanistisemman terveyskäsityksen ja parannusnäkemyksen.
Alkaa olla jo yleisesti tiedossa oleva fakta, että kokemuksilla, tunteilla, mielikuvilla ja tilannetekijöillä on vaikutusta ihmisen hyvinvointiin, terveyteen ja paranemisprosesseihin.
Plasebovaikutus on positiivista kokemusvaikutusta. Negatiivinen kokemusvaikutus eli nosebovaikutus on kielteistä ja se voi estää paranemista tai pahentaa sairausprosessia.
Vähättelevässä tai halventavassa mielessä heitetyt tuohtumukset “Sehän on vain plaseboa!” tai “Ei tuo mitään oikeasti vaikuta, sehän on pelkää plaseboa!” ovat jo mennen talven lumia. Tutkimus ei tue näitä väitteitä.
Plasebo ja vaikutukset sekoittuvat
Hesarin kirjoitus on hyvä ja asiallinen. Siinä mainitaan tärkeä seikka: “ARKIKESKUSTELUISSA plasebo ja plasebovaikutus menevät edelleen keskenään sekaisin. Ensimmäinen on kalkkitabletti, toinen kehon käynnistämä oireidenlievitysmekanismi.” Siis kyse on prosessista, jonka käynnistää ihmisen henkilökohtainen, yksilöllinen kokemus.
Haluaisin hiukan täydentää muutamia Hesarin jutun teemoja.
Ensiksi, kirjoitus keskittyi plasebo- eli hyviin kokemusvaikutuksiin pääasiassa lääkärin työssä, ja siinä nostettiin samojen vaikutusten oletetut haitalliset seuraamukset eräiden muiden hoitajien työssä. Toiseksi, siinä ei pohdittu erilaisten kokemusvaikutusten, joita voidaan, jos niin halutaan kutsua erilaisiksi plasebovaikutuksiksi, merkitystä terveydenhuoltojärjestelmässä.
Lääketieteelliset hoidot vastaavat vain pienestä osasta kansanterveyttä, vaikka ovat tietysti äärimmäisen tärkeitä meille kaikille. Ihmiset parantuvat pikku vaivoista useimmiten itsestään. Parantuminen alkaa usein, kuten jutussakin kerrotaan, jo ennen kuin potilas astuu lääkärin vastaanotolle. Melkein jokainen on kokenut, että vaiva jonka takia lääkäriin on hakeutunut, helpotta ainakin hiukan heti kun alkaa kertoa siitä auttajalleen. Sama ilmiö tapahtuu myös muiden auttajien suhteen, kuten Pekka Louhiala haastattelussa toteaa:
”Kyseessä ei välttämättä ole edes lääkäri. Se voi olla myös sairaanhoitaja, ystävä tai joku muu luotettava henkilö, joka ottaa taakan kantaakseen.”
Pääsy lääkärin luo valittamaan ongelmistaan, on nykyjärjestelmässä melko hankalaa, jollet käytä yksityisiä lääkäripalveluja. Julkisella puolella vain jos ongelmasi ovat perusterveydenhuollon “portinvartijoiden” mielestä tarpeeksi vakavia, pääset juttelemaan. Lisäksi ikävässä tapauksessa vastaasi saattaa sattua lääkäri, joka ei ongelmaasi ota omakseen tai edes hahmota, koska se ei ehkä ole lääketieteellinen, vaan liittyy ei-lääketieteellisiin elämänkokemuksiisi. Tällaisissa tapauksissa saatat jäädä ilman ymmärtäjää.
Tutkimusten mukaan moni siirtyy silloin johonkin muualle, josta kuulija ja ymmärtäjä löytyy ja parantavaa myötätuntoa on tarjolla. Tämä on tutkimusten mukaan usein tie hakeutua ns. vaihtoehtoisten hoitojen pariin. Virallisesti, kansainvälisessä tieteellisessä kirjallisuudessa käytetty termi on täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot (Complementary and Alternative Medicine = CAM). Käytän termiä täydentävät hoidot, koska tutkimusten mukaan ihmiset, jotka tällaisia hoitoja läntisessä maailmassa käyttävät, käyttävät niitä joustavasti rinnakkain tavanomaisten terveyspalveluiden kanssa. Ei ole näyttöä, että “vaihtoehtoinen” käyttö olisi yleistä. (Tarkemmin kirjassa Aarva P. Täydentävät hoidot, Viisas Elämä 2019).
Nyt kun plasebo- eli myönteisten kokemusvaikutusten hyödyt on yleisesti tunnustettu ja tunnistettu, seuraavaksi olisi tärkeää selvittä, miten nämä myönteiset vaikutukset eli hyödyt näkyvät täydentävien hoitojen käyttäjille, joita Suomessakin on selvitysten mukaan, tutkimusmetodista riippuen noin 20-60 prosenttia aikuisväestöstä. Tämä on iso väestön osa, joten terveyspolitiikasta päättävien olisi kansantaloudellisestikin tärkeää tietää nykyistä enemmän ja tarkemmin, mitä hyötyä ja/tai mitä haittaa tavanomaisen terveyspalvelujärjestelmän ulkopuolella käytettävistä auttamisen muodoista on kansalaisille.
Mediakeskustelu Suomessa, varsinkin Ylessä ja Hesarissa ja erityisesti iltapäivälehdissä on näihin päiviin saakka keskittynyt pääasiassa täydentävien hoitojen oletettuihin haittoihin. Ihmettelen, miksi on näin. Tässä Hesarin jutussa kuitenkin todetaan asiallisesti, että näiden hoitojen plasebovaikutus voi parantaa oloa. Tosin samassa yhteydessä juttu nostaa esiin vaarat.
On todennäköistä, että osa täydentävien hoitojen – kuten myös lääketieteellistenkin hoitojen – vaikutuksista perustuu oloa parantaviin myönteisiin kokemuksiin, mutta on asiatonta väittää, että kaikki vaikutukset perustuisivat niihin.
Osa noista täydentävien hoitojen vaikutuksista ilmeisesti on jotakin muuta, esimerkiksi kosketuksen, manipulaation, liikkeen, aktiivisesti tuotettujen mielikuvien, joidenkin luonnonaineiden tai muiden ei-lääketieteellisten tekijöiden tuottamia fysiologisia tai psykologia vaikutuksia. Monista hoitomuodoista tällaisia vaikutuksia tutkimusten perusteella tiedetäänkin olevan, mutta paljon on tutkimatta. On hyvä muistaa, että osa lääkäreistä kansainvälisesti, mutta myös Suomessa, käyttää itse tai suosittelee potilailleen täydentäviä hoitoja.
Seuraava Hesarissa esitetty väitekokonaisuus hämmentää:
Sinällään plasebovaikutuksen käynnistyminen vaihtoehtohoidon avulla ei ole vaarallista, ja hoitokertojen tuottama plasebovaikutus voi parantaa oloa.
Vaarallisia vaihtoehtohoidoista tulee, jos potilas jättää niiden takia tarpeellisen hoidon pois. Silloin taudit saattavat jäädä hoitamatta.
”Näin käy, jos esimerkiksi jättää pitkäaikaistaudin lääkityksen pois ja korvaa sen vaihtoehtohoidolla. Pitkällä aikavälillä siinä tulee ongelmia”, Louhiala sanoo. (Lihavoinnit minun).
Herää kysymys: Onko niin, että täydentävien hoitojen ainoa todennettu vaara on se, että käyttäjät eivät mene ajoissa lääkäriin? Onko tämä vaara todennettu?
Arvailuja vai tietoa?
Selvitettyäni tutkimuksista täydentävien hoitojen käyttöä ja sen syitä, joudun tekemään päätelmän, että yllä esitetty vaarallisuuden maalailu perustuu pääasiassa uskomuksiin ja arvailuihin. Mielestäni ennen arvailuihin ryhtymistä, olisi tutkimuksista otettava selvää, onko ongelma todellinen. Tämä on myös tutkivan journalismin tehtävä, johon terveystoimittajat ehkä tarttuvat jatkossa.
On kysyttävä, jättävätkö täydentävien hoitojen käyttäjät todellisessa elämässä, kuten Pekka Louhiala haastattelussa vihjaa mahdollisuutena (jos on jotakin, niin siitä seuraa jotakin), lääketieteelliset hoidot käyttämättä. Tuore suomalaistutkimus osoittaa, että näin ei ole: ” CAM-hoitojen ja valtavirtalääketieteen käyttö eivät olleet tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä toisiinsa eli CAM-hoidot eivät vähentäneet valtavirtalääketieteen käyttöä. Vastaajat hakivat apua laajasti eri hoitomuodoista.”
Lisää aiheesta myös jutussa Kokemusvaikutukset tärkeitä parantujalle, jossa on linkit kolmeen Turun yliopiston Kummastus-blogissa julkaistuun kirjoitukseeni kokemuksen merkityksestä parantumisessa ja terveyden edistämisessä.