Vietämme päivän Moskovassa. Viiden hengen ryhmämme matkustaa erittäin vanhalla ja rähjäisellä Mersu-taksilla Leningradin asemalta Punaisella torille.
Kuskina on gruusialainen kaveri, joka on asunut vuosia sitten Suomen lähellä Petroskoissa. Tai niin hän ainakin kertoi. Asemalla asiakkaita odottelevista taksinkuljettajista suurin osa vaikuttaa ulkomuodon perusteella enemmän kaukaasialaisilta kuin venäläisiltä. Meidän gruusialaiskuljettajallamme ja minulla on yksi yhteinen piirre, kummankin venäjän kielen ääntämyksessä on omanlaisensa aksentti. Hyvin ymmärrämme toisiamme.
Punaiselta torilta hyppäämme kiertoajelubussiin, joka esittelee ”pikakelauksella” meille Moskovan keskustan historialliset kohteet, kuten Kremlin komeat kirkko- ja hallintorakennukset nähtynä Moskova-joen toiselta puolen, Kristus Vapahtajan Katedraali, Venäjän Valtionkirjasto, Bolshoi Teatteri, Vasili Autuaan kirkko Punaisen torin laidalla, Maneesin aukio ja nykyisin näyttelytilana toimiva Maneesi, Duuman rakennus (joka tosin ei ole historiallinen), KGB:n talo Ljubjankan aukiolla ja Karl Marxin patsas Teatteriaukiolla.
Kiertoajelun jälkeen seurailemme illan laskeutumista yhdellä keskustan valaistuista kävelykaduista, käymme syömässä venäläistyylisessä, oikeastaan neuvostotyylisessä ravintolassa Varenitshnaja (Вареничная).
Sieltä palaamme metrolla Leningradin asemalle. Juna Helsinkiin lähteen klo 23.10. Aamulla olen jo Suomessa.
Moskova – Tampere rata on tuttu. Asuessani milleniumin vaihteessa muutaman vuoden Moskovassa (olin töissä EU:n ja Venäjän yhteisissä terveysprojekteissa), matkustin useimmiten lomille kotiin junalla. Raiteilla on leppoisampaa matkustaa kuin lentäen – ja ekologisempaa myös.
Kotimatkalla muistelen, että ensimmäisen kerran matkustin Siperiassa junalla vapaa-ajalla (ei töissä) seitsemän vuotta sitten. Paljon on Siperia noista ajoista muuttunut. Asemilla ei enää tungeksi lähikylien kaalipiirakoiden, vatrushkoiden, lihan, marjojen, omatekoisten mehujen ja makeiden leivonnaisten myyjiä, kuten vuonna 2012, ks. https://liinanblogi.com/2012/09/07/uralin-yli-huomaamatta/.
Isoilla asemilla asemalaiturien kioskit ovat korvanneet kotikeittiöissä valmistettujen ruokatavaroiden myynnin. Junan ravintola on ”länsimaisempi” ja samalla tunnelmaltaan viileämpi. Liekö tämä kehitystä vai muuta muutosta. En osaa sanoa.
Tarjoilija pyysi minua kirjoittamaan ”otziv”in, arvion junaravintolan palveluista. Kehuin palvelua kahdella kielellä, englanniksi ja venäjäksi, mutta totesin kuitenkin, että jotakin vanhasta nostalgiasta on hävinnyt uuden teho- ja teknokehityksen myötä.
Elämänmoto ja kulttuuri ovat muuttuneet. Kymmenisen vuotta sitten kävin Tjumenissa (Siperiassa) työmatkoilla useita kertoja. Neuvostoliitto oli romahtanut kymmenisen vuotta sitten, ja katse suunnattiin länteen ja ”kehitykseen”. Kukaan ei puhunut muinaisesta, Siperian kaukaisen historian kulttuureista.
Nyt Tjumenin asemalla myydään shamaanirumpua soittavan hymyilevän naisen kuvia jääkaappimagneetissa!
Ei Stalin näköjään muinaista kansanperinnettä saanut tuhotuksi, vaikka kovasti yritti. Sama koski eri uskontojakin, kuten Burjatian buddhalaisuutta. Ja ortodoksisuushan on nykyisin oikeastaan valtiollinen, putinilainen uskonto Venäjällä. Sorretusta asemastaan se on noussut mahtiasemaan Venäjällä.
Trans-Siperian matkassa minulla on muisteltavaa ja mietiskeltävää vielä pitkäksi aikaa. Luulen, että Siperiaan palaan vielä joskus uudestaan. Ja sitten ehkä oleilen samassa paikassa pidemmän aikaa.
Kiitokset matkaseurasta Markku, Jorma, Heikki sekä Paavo, organisaattori, matkan johtaja ja Carelian Wild Guys -luotsaaja.