Sosiaali- ja terveysministeriö selvittää vaihtoehtohoitoja

Peruspalveluministeri Annika Saarikko on käynnistänyt vaihtoehtohoitoja koskevan lainsäädännön valmistelun. Hän on  antanut sosiaali- ja terveysministeriön (STM) virkamiehille (Kari Paaso ja Katri Makkonen) tehtäväksi vaihtoehtohoitoja koskevan lakivalmistelun käynnistämisen seuraavaa hallituskautta varten. STM:n tiedote vaihtoehtohoitojen sääntelystä 17.10.2018.

Iso ja merkittävä hanke

Vaihtoehtohoitoja koskevan sääntelyn kehittäminen vaatii laajaa asiantuntemusta, aikaa ja yhteistyötä eri toimijoiden kanssa, tiedotteessa todetaan.

Sääntely koskee merkittävää osa kansalaisista, sillä täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen käyttäjiä on paljon. Laskentatavasta ja tutkimusmetodista riippuen käyttäjiä on 20-65 prosenttia Suomen aikuisväestöstä (Aarva 2018, Vuolanto ym. 2018). Kyseessä on hanke, joka edellyttää muutoksia myös moneen muuhun jo voimassa olevaan lakiin. Uuden lain on tarkoitus sisältää muun muassa:

  • vaihtoehtohoitojen määritelmän
  • säännöksen lain soveltamisalasta
  • yleisiä velvoitteita vaihtoehtohoitoja ammattimaisesti antaville
  • markkinointia ja valvontaa koskevia säännöksiä
  • säädökset hoitoa antavien rekisteröinnistä. 

Nämä ovat tärkeitä kokonaisuuksia, jotka hyvin ja viisaasti säädeltyinä suojaavat niin asiakkaita kuin ammattimaisia hoitajiakin. Pohdin lyhyesti näitä kokonaisuuksia.

Määritelmä ja soveltamisala

Tiedotteessa ”vaihtoehtohoidoilla tarkoitetaan viralliseen terveydenhuoltoon kuulumattomia hoitoja, joita voivat antaa niin terveydenhuollon ammattihenkilöt kuin alan ulkopuolella toimivat henkilöt”.

Tätä nykyä termien käytössä on kohtalaisen paljon epäselvyyttä, mikä vaikeuttaa eri osapuolien välistä asiallista keskustelua. Esimerkiksi ”uskomushoito” -termi pitänee virallisissa yhteyksissä hylätä, sillä tiedeyhteisössä termiä ei käytetä (Vuolanto ym. 2018).

Sitä ei myöskään (tietääkseni) käytetä minkään valtion terveyspoliittisissa asiakirjoissa.Yhdysvaltain kansallisen terveysinstituutin Täydentävän ja yhdistävän terveyden osasto, NCCIH) puhuu täydentävistä ja yhdistävistä terveysnäkemyksistä.

Kansainvälisesti käytetään enimmäkseen termejä Complementary and Alternative Medicine (CAM) ja Complementary and Integrative Health Approaches.

Keihin tai millaisiin palveluihin lakia sitten sovellettaisiin? Erilaisiin tuotekauppiaisiin, joita nyt säädellään muilla kuin terveydenhuollon lainsäädännöllä? Ainoastaan koulutettuihin, reskisteröityihin hoitajiinko?

Soveltamisalaa määriteltäessä on otettava kantaa esimerkiksi toimijoihin, jotka tarjoavat terveyspalveluina  joogaa, mindfulnessia ja muita meditaation muotoja tai vyöhyketerapiaa kivunlievitykseen tai terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi joko lääketieteellistä hoitoa täydentämään tai itsenäisesti. Edellä mainittujen menetelmien vaikutuksista on olemassa kohtuullisen paljon tutkimusnäyttöä, jota tässä ei ole mahdollista yksityiskohtaisesti avata, mutta NCCIH:n sivujen kautta tutkimustietoa löytyy. Samoin Cochranesta.

Velvoitteet ammattimaisesti toimiville ja markkinointisäädökset

Suomessa saa vapaasti harjoittaa sellaisia ammatteja, jotka eivät ole vaaraksi ihmisille. Kuitenkaan miten tahansa palveluja ei saa markkinoida. Tätä puolta joudutaan tarkentamaan sen jälkeen kun on määritelty, mitkä kaikki hoitomuodot kuuluvat täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen alaan.

Oman kysymyksensä muodostavat kiropraktikot, naprapaatit ja  osteopaatit. Nämä ovat virallisesti hyväksyttyjä ammattinimikkeitä. Myös akupunktio on virallista.  Kuitenkin monissa yhteyksissä niistä puhutaan vaihtoehtohoitoina tai jopa ”uskomushoitoina”. Tästä kirjoitin kaksi vuotta sitten.

Sääntelyn tarve oli esillä jo kymmenisen vuotta sitten, johon myös STM:n tiedote yllä viittaa.  Tuossa vuoden 2009 työryhmäraportissa ehdotettiin myös monia asioita, joita tiedote ei mainitse, kuten täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja koskevan tutkimuksen tietopankin perustamista. Ehdotus ei ole edennyt toteutukseen. Tutkimus on edelleen yksittäisten tutkijoiden ja pääasiassa  eri säätiöiden rahoituksen varassa. Ruotsissa ja Norjassa toimii alan tutkimuskeskukset.

Merkillepantavaa on myös, että kymmenen vuoden takainen työryhmä ei antanut yksimielistä lausuntoa, eikä kaikkien osapuolien näkemyksiä otettu lopullisessa raportissa likimainkaan tasapuolisesti huomioon. Tämän paljasti sääntelyprosessista tehty pro gradu -tutkielma (Joutsijärvi 2014), josta kirjoitin viime tammikuussa.

Palaan tähän aihepiiriin vielä uudestaan. Helsingin Sanomien pääkirjoitus 20.10.2018 On jo aika laittaa uskomushoidot lailla kuriin kutsuu kommentoimaan. Hienoa on, että syntyy vapaata ja asiallista keskustelua teemasta, joka on monella tavalla ristiriitainen ja herättää paikoin voimakkaitakin tunnereaktioita.

Päivitys 23.10.2018

Lähetin eilen illalla  Helsingin Sanomiin tekstin julkaistavaksi Mielipide-sivuilla. Sieltä kolmen asiantuntijan (professori emerita, dosentti ja farmasian tohtori) laatima  kommenttipuheenvuoro uskomushoitopääkirjoitukseen on laajemman lukijakunnan luettavissa kuin tästä blogista.

Uskon, että sananvapaus toimii ja Hesari julkaisee tämän, pääkirjotuksensa tietoja täsmentävän kommentin, joka on tärkeä myös  STM:n lainvalmistelutyötä ajatelleen. Odotellaan.

Päivitys 29.10. 2018

Kirjoitus julkaistiin 29.10.2018 Hesarin paperilehdessä otsikolla Hoitojen hyödyistä on saatava luotettavaa tietoa. Digilehdessä otsikko on  hieman pitempi.

Viitteet

Aarva P. Miksi täydentäviä terveysnäkemyksiä tarvitaan? Kirjassa (Aarva P, Kortejärvi H, Sarvela K. toim.) Inhimillisyyden vallankumous – Iloa ja toivoa terveydenhoitoon. Basam Books. Helsinki 2018, s. 33-36.

Joutsijärvi J. Terveyskulttuurin määrittelemätön toiseus. Epävirallisen terveydenhoidon määrittelykamppailu suomalaisessa lakisääntelytarvekeskustelussa.  Turun yliopisto 2014)

Vuolanto P, Sorsa M, Aarva P Helin K. Katsaus suomalaiseen CAM-tutkimukseen. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 2018:55: 240–256. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti, 55(3). https://doi.org/10.23990/sa.74424