Tabut ja stigmat hälvenevät – myös tutkimuksessa

Parisen viikkoa sitten  kerroin yliluonnollisten kokemusten tabumaisuudesta ja stigmatisoitumisesta ja Jeena Ranckenin väitöskirjasta. Tavallisesta poikkeavat kokemukset ovat varsin yleisiä, mutta niistä puhuminen on leimaantunut tabuksi.

Nyt pohdin toista tabua eli ”sosiaalisesti kiellettyä aihetta”. Se nousi mieleeni viime perjantaina Turun yliopistossa väitelleen Levente  Mórón tutkimustyöstä , joka käsitteli muuttuneita tajunnantiloja virtuaalitodellisuutena. Tutkimuksessaan hän viittasi myös  psykedeeleihin eli aineisiin (kuten ayahuasca ja psilosybiini), jotka aiheuttavat tuollaisia tiloja. Tutkija päätteli, että spirituaalisissa yhteyksissä, esim. erilaisissa rituaaleissa niiden käyttö voisi olla turvallista.

Psykedeelien hoitokäyttöä käsittelevässä HS:n taannoisessa jutussa Robin Carhart-Harris toteaa, että psykedeeleillä, jotka aiheuttavat muuntuneita tajunnantiloja, voi olla myönteisiä vaikutuksia vaikean masennuksen hoidossa HS 25.9.2017. HS:n mainitsema psykedeeli on sienestä eristetty psilosybiini, jota koskeva alkuperäinen tutkimus on julkaistu Lancetissa kesällä 2016.

Mórón väitöskirjan, HS:n ja Lancetin jutut sekä muutamia muita aiheeseen liittyneitä tutkimusartikkeleita  luettuani huomasin itsessäni kummallista hämmennystä.

Pari tuttavaani kertoi jo muutama vuosi sitten,  että psykedeelit saattavat auttaa masennuksen hoidossa. He vihjasivat, että voisin kirjoittaa blogissani myös tästä aiheesta, koska olen kirjoittanut myös masennuslääkkeistä ja niiden tutkimuksesta. En tarttunut vinkkiin.

Ajattelin, että  on vaarallista edes harkita ”huumeiden” käyttöä hoidossa tai terveyden edistämisessä. Tuumailin, että eihän niistä ole tehty mitään tutkimuksia, joten tehoa ei voida osoittaa. Sitä paitsi ne ovat vaarallisia. Joten luokittelin huhaaksi.

Olin ennakkoluuloinen.

Pidin pinttyneesti kiinni käsityksistäni näiden, jo hyvin kauan käytettyjen luonnonvalmisteiden todennäköisistä vaaroista. Niitä varmasti onkin, mutta asialla on toinenkin puoli. Se parantava ja eheyttävä.

Jouduin muuttamaan käsityksiäni. Voi niinkin sano, että sain mahdollisuuden uudistaa ajatteluani ja päivittää mielipiteitäni. Höllensin jäykkiä asenteitani tutkittuja psykedeelejä kohtaan.

Miksi jähmetymme?

Syy siihen, että pysyin niin pitkään psykedeelivastustajan poterossani, on se, että en ollut tutustunut aiheeseen. En ollut lukenut hoitotutkimuksia. Ja kun koko ympäröivä mielipideilmastokin on ollut niitä vastaan, olin minäkin. En kuunnellut niitä muutamia poikkeussuomalaisia, jotka olivat asiaan perehtyneet.

Hämmentäähän tämmöinen. Omiin rajoituksiinsa havahtuminen ei ole miellyttävää.  Toisaalta, vaikka se ei puolustuksekseni riitäkkään, taidan olla aika tyypillinen tapaus.

Maailmassa on niin paljon julkaistu tutkimuksia, että on hyvin hankala seurata edes oman ydinosaamisalueensa tutkimusta niin että tietäisi kaikki tehdyt tutkimukset, saatikka että pystyisi seuraamaan lisäksi muuta tutkimusta, kuten psilosybiini- tai muuta psykedeelitutkimusta.

Ja kun ei tunne tutkimusta, niin tulee helposti päätelleeksi, että ”no eihän niistä ole tutkimuksia, joten niiden täytyy olla hyödyttömiä”. ”Kannattaako perinnehuumeita  ylipäänsä tutkia, nehän voivat olla haitallisia”, tuumailin.

Ennakkoluulojen tihentymä

Samanlaisesta ennakkoluulojen tihentymästä on kysymys myön muiden täydentävien ja uusien hoitonäkemysten,  kuten kehomielihoitojen,  tabuluonteisuudessa. Jos terveysalan tutkijat ja muut ammattilaiset eivät edes halua perehehtyä aiheeseen tai heillä ei ole aikaa lukea laajaa alan tutkimuskirjallisuutta, heillä ei voi olla tietoa täydentävistä hoidoista.

Outoa on, että jotkut tutkijoista kuitenkin estoitta ja perehtymättä alan tutkimukseen  heittävät toteamuksena toteennäyttämättömiä väitteitä, että täydentävät hoitomuodot ylipäänsä ovat hyödyttömiä, koska niitä ei ole tutkittu. Tällaisessa väitteessä on kaksoisvirhepäätelmä. Ensiksikin, lukuisia täydentäviä hoitomuotoja on tutkittu (mutta Suomessa todella vähän) ja toiseksi, lukuisista hoitomuodoista on vertailevien hoitotutkimusten osoittamaa näyttöä.

Tähän kun lisätään ”puhtaaseen biolääketieteeseen” uskovien arvoarvostelma, että täydentäviä hoitoja ei kannata tutkia, koska niiden taustateoria ei ole järkevä (=biolääketieteellinen), niin tiedeyhteisössä  voi kehkeytyä vähitellen itse itseään ruokkiva täydentäviin hoitoihin liittyvä ”tutkimusstigma”. Se tarkoittaa, että on syntynyt ilmapiiri, jossa on sosiaalisesti häpeällistä tutkia muita hoitomuotoja kuin ”järkeviksi” jo etukäteisarvioissa määriteltyjä.

Näin Suomessa on päässyt käymään parinkymmenen viime vuoden aikana. Kun vielä 1990-luvun alkupuolella sosiaali- ja terveysministeriö teki aiheesta väestökyselyjä ja muita selvityksiä, nyt ministeriö vaikenee.

Tutkijayhteisössä sen sijaan keskustellaan jo jonkin verran asiallisesti terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavista hoidosta ja terveyden edistämisestä. Täydentävät hoidot ja niiden melko laaja suosio ovat näet empiirisiä tosiasioita, faktoja, joita tieteentekijöiden ei pidä ohittaa ja sivuuttaa vain siksi, että he mahdollisesti itse henkilökohtaisesti kokevat aiheen kiusalliseksi.

Tosiasioita on tutkittava.

Terveydenhuollossa hiljaista

”Postmodernia (jälkimodernia) ristiriitaa” kuvastaa se, että aikana, jolloin terveysteknologian kehitys on huimasti parantanut lääketieteellisiä hoitoja, varsinkin erikoissairaanhoidossa, niin samaan aikaan terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavien hoitopalveluiden käyttäjien määrää näyttää lisääntyvän.

Ristiriitaisuus ja tabuluonteisuus näkyy siinä, että tällaisten hoitomuotojen käyttäjien ei ole sosiaalisesti suotavaa puhua asiasta julkisissa ja virallisissa yhteyksissä. Kuitenkin käyttäjiä on vähintään kolmannes suomalaisista. Silti  terveydenhuollon sisällä täydentävistä hoidoista vaietaan. Siellä on hiljaista.  Ne ovat siellä näkymättömiä, tabu. Ollaan niin kuin tällaisia hoitomuotoja ei olisi olemassakaan.

Käyttäjätkään eivät stigman (häpeäleiman) pelossa uskalla kertoa lääkäreille tai muulle hoitohenkilökunnalle, että ovat saaneet niistä apua. Myöskään haitoista ei rohjeta puhua. Vain pieni osa käyttäjistä keskustelee  terveydenhuoltohenkilöstön kanssa tällaisten hoitojen käytöstään.

Biolääketieteen ajattelutavasta (=biologia, fysiikka ja kemia ovat ensisijaisia tuotettaessa tietoa ihmisestä ja terveydestä) poikkeavissa hoitosuuntauksissa, varsinkin kehomielihoidoissa, ei  ole kyse mistään yliluonnollisista kokemuksista, mutta useimmiten kylläkin kokemuksista ja kokemusvaikutuksista eli siitä että itse hoitokokemus tuottaa potilaalle/asiakkaalle helpottavia, auttavia ja parantavia vaikutuksia. Juuri nämä kokemusvaikutukset ovat osoittautuneet ihmisiä auttaviksi, tukeviksi ja parantaviksi.

Vaikutuksia kehon tuolla puolen

Joskus täydentävät kehomielihoidot ovat luonteeltaan ”uushenkisiä”.  Asiakas voi aistia yliluonnollisia kokemuksia muistuttavia piirteitä, esimerkiksi sellaisia, että hoidon  koetaan vaikuttavan muualla kuin biologisessa kehossa. (Kuva alla)

Tässä voi olla kyse siitä, että hoito vastaa ihmisen luonnolliseen spirituaalisuuden (henkisyyden) kaipuuseen ja että hoidettava saa jonkinlaisen spirituaalisen kokemuksen, jota kuvaa egon otteen hellittäminen. Hoidettava voi kokea syvää yhteyttä sisimpäänsä ja kohota minänsä ”yläpuolelle” ja kokea rakastavaa yhteyttä kanssaihmisiin, luontoon ja maailmaan. Skeptikkojen mielestä tällainen saattaa vaikuttaa  järjettömältä, mutta  hoitoja käyttävien elämismaailmassa se on todellista ja kokemus voi muuttaa ihmisiä.

Tällaisesta oman sisäisen mailman ”laajenemisesta” juuri puhuu HS:n jutussa tutkija Robin Carhart-Harris. Hänen tutkimuksensa psykedeeli psilosybiinin myönteisistä vaikutuksista masennuksen hoidossa kertoo, että psilosybiinin avulla vaikeasti masentunut voi valvotussa turvallisessa hoitotilanteessa kohdata tunnepitoisen, unenomaisen, emotionaalisesti huojentavan kokemuksen, jolla voi olla pitkäaikaisia hyviä vaikutuksia.

Kokemusvaikutukset ovat tärkeitä

Tässäkin on siis kysymys kokemuksesta ja kokemusvaikutuksesta. Parantavan kokemuksen voi tosin saada myös ilman aineitakin luotettavassa, turvallisessa ja asiantuntevassa hoitoympäristössä.

Väärinkäsitysten välttämiseksi painotan, että myönteisistä kokemusvaikutuksista puhuessani en vähättele tai vastusta kirurgiaa, huipputeknologiaa soveltavaa parannustyötä tai tarpeellisia lääkkeitä. En vastusta biolääketieteellistä hoitoa ja tutkimusta enkä viittaa kiintaalla kliinisille sokkoistetuille kokeille. Päinvastoin, arvostan niitä.

Itse asiassa, kun nyt luen  edellisen kirjoittamani kappaleen, alan keskustella itseni kanssa ja  kysyä: ”Pelkäänkö juuri stigmatisoitumista, kun erikseen,  oikein varta vasten yllä todistelen, että en kannata ´väärää oppia´, vaan olen oikeaoppisten biolääketieteilijöiden  rintamassa?”

No, en minä pelkää,  kun ei ole mitään pelättävää eikä menetettävää. Todistelen niitä lukijoita varten, jotka eivät ole lukeneet aikaisempia juttujani. Todistelen, jotta ajatukseni ymmärrettäisiin niin kuin toivon niitä ymmärrettävän.  Kokemusta ei voi irrottaa mistään hoito- ja terveyden edistämisen menetelmästä. Toisissa sen näkyvä vaikutus vain voi olla suurempi kuin toisissa.  Molempia, sekä hoitokokemuksellisuutta että kokemuksesta riippumatonta parantamista ja auttamista tarvitaan.

Ne jotka ovat lukeneet muita juttujani, ymmärtävät jo, että nimen omaan kannatan tuota ”oikeaa oppia” eli biolääketiedettä, mutta sen ohella ja  lisäksi kaipaan laajempaa näkemystä, joka ulottuu myös ihmisen hoitokokemusten ottamiseen todesta eli niiden hyväksymiseen tutkittaviksi faktoiksi. Kaiken ei näet tarvitse olla aivokuvannettavissa ollakseen totta. Kaipaan vahvempaa monipuolista ja monitieiteistä otetta terveystutkimukseen.

Kokemukset vaikuttavat eri tavalla ja ihmisyyden eri tasolla kuin esimerkiksi kirurginen operaatio tai antibiootti. Mutta myös kirurgisiin hoitoihin liittyy kokemusvaikutusta. Sitä kutsutaan joskus plaseboksi tai noseboksi (hyvenne- tai pahennevaikutukseksi).

Terveydessä ja sairaudessa fysiikka, kemia ja biologia voivat olla ja ovatkin yhtä aikaa voimassa yksilöllisten kokemusten kanssa.  Mitään hoitomuotoja ei ole syytä asettaa toisilleen vastakkaisiksi, vaan rinnakkaisiksi,  koska ihmisten arjessa, elävässä todellisuudessa tarvitaan mahdollisimman monipuolisia tapoja auttaa ihmisiä. Sekä että -ajattelu tarkoittaa, että otetaan hyvä käyttöön sieltä, missä sitä on.  Ja tutkitaan, missä se kulloinkin on.

Saako tabuaiheita tutkia?

Ristiriitaisuus ja tabumaisuus Suomessa näkyvät erityisesti tutkimuksessa. Täydentävien hoitojen ja terveysnäkemysten tutkimuksen vähäisyys – voisi melkein sanoa, että olemattomuus – saattaa johtua tutkijoiden maineen menetyksen pelosta, joskus myös työpaikan menetyksen uhasta. Sosiaalisesti kielletyn aiheen tutkijalta voi mennä sekä maine että työpaikka, jos  hän ei saa rahoitusta ”stigmatisoituneelle” tutkimushankkeelleen.  Pelko taas johtaa itsesensuuriin eli vapaaehtoiseen tabuaiheiden vieroksuntaan.

Myös tutkimusrahoituksen puutteella on tässä osuutensa. Vakinaisessa työsuhteessa olevia täydentävien hoitojen tutkijoita ei ole yhdessäkään suomalaisessa yliopistossa. On ymmärrettävää, että tutkijat eivät halua stigmatisoitua, vaan haluavat, että heidän tutkimuksiaan rahoitetaan julkisin tai yksityisin, kuten säätiöiden apurahoin. Leipä on välttämätön tutkijankin ruokapöydässä.

No mutta…

Ehkä tässä kuitenkin tulin  hieman liioitelleeksi. Juurihan tuossa HS:n jutussa mainittiin, että Suomessakin psykiatrian ylilääkäri Jesper Ekelund  ja aivotutkija Mona Moisala  etsivät ryhmälleen rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen. Toivotan menetystä haussa.

Edellisessä blogijutussani sitä paitsi  kerroin, että kaksi väitöskirjatutkijaa on  aloittanut tutkimuksen CAM-alalla (CAM=Complementary and Alternative Medicine). Pientä elpymistä tutkimusrintamalla on muutenkin havaittavissa, sillä aiheesta kiinnostuneita nuoria tutkijoita on paljon.

Myönnettävä on, että tutkijayhteisössä CAM-tutkimuksen esille nostaminen on ollut haastavaa, mutta en kuitenkaan ole itse kokenut stigmatisoitumista tai syrjimistä tiedeyhteisössä. Sen sijaan julkisuudessa on ollut pari merkityksetöntä mollausyritystä, jonka panen toimittajien tietämättömyyden piikkiin.

Satavuotias Suomemme on hyvä maa. Täällä voi vapaasti tutkia, jos onnistuu järjestämään tutkimusrahoitusta. Täällä voi kirjoittaa myös marginaalisina pidetyistä tutkimusteemoista.

Tässä kaksi tuoretta kirjoitusta:

Complementary Medicine Research lehdessä syyskuussa 2017 julkaistu  Zimmerman P,  Aarva P, Sorsa M: The Situation of Complementary and Alternative Medicine / Integrative Medicine in Finland: Genuine Research Is Needed) Linkki

Allergia ja Astma -lehden paperiversiossa syyskuussa 2017 ( 3/2017) julkaistu  Aarva P. Täydentävät hoidot – turhia vai hyödyllisiä   Tiivistetty versio.

Täyspitkä versio lähdeviitteinen luettavissa täällä:  https://liinanblogi.com/2017/09/25/taydentavat-hoidot-turhia-vai-hyodyllisia/