Terveisiä Afrikasta

Benin, osa 1.

Hikisen yön jälkeen suihku olisi maistunut, mutta hanasta ei tule vettä. Sähkö on ollut poissa pian kaksi päivää.

Tähän tottuu samoin kuin jatkuvaan yli 30 asteen kuumuuteen. Grand Popossa, Beninissä Länsi-Afrikan aurinko kypsyttää muhkeat kookospähkinät, upeat papaijat ja makoisat mangot, mutta myös polttaa, jos ei suojaudu kunnolla.

Tulin Afrikkaan tutustumaan itseeni – siihen puoleen minusta, jonka luulen kyllä tuntevani, mutta joka onkin vieras, outo, käsittämätön. Se on salattu, intuitiivinen ja myyttinen minä, joka elää samassa kehossa sen toisen, julkisen, rationaalisen, luokittelevan ja ilmiöitä arvioivan persoonani kanssa.

Villa Karo (http://www.villakaro.org/) on viisitoista vuotta sitten kirjailija ja Afrikan tuntija Juha Vakkurin aloitteesta perustettu suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus. Siellä vierailee vuosittain kolmisenkymmentä stipendiaattia: taiteilijaa, tutkijaa, kirjoittajaa ja muuta Afrikasta kiinnostunutta ihmistä. Hyppelin ilosta, kun viime lokakuussa sain tietää, että pääsen tänne.

Kuumuus, vesi- ja sähkökatkokset ovat pikku juttuja sen rinnalla, että voin rauhassa tutustua beniniläiseen elämänmenoon. Afrikassa on yli 50 hyvin erilaista valtiota, joten stipendiviikkojen kokemuksella en voi sanoa ”Afrikasta yleensä” mitään muuta kuin yleisiä klisheitä, samoin kuin puhuttaessa ”Euroopasta yleensä”. Suomi, Ranska, Puola ja Kreikka ovat hyvin erilaisia. Niin ovat Benin, Egypti, Namibia ja Etelä-Afrikkakin.

Benin, entinen Dahomey (vuoteen 1972), on orjakaupan keskus Afrikassa. Orjakaupasta (1400 luvulta 1800-luvun lopulle) kehittyi kannattavaa liiketoimintaa, jonka uhriksi arvioidaan joutuneen kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Orjien jälkeläiset ovat länsimaalaistamispyrkimyksistä huolimatta säilyttäneet omaa perintöään. Tämä näkyy erityisesti Haitissa ja Brasiliassa, mutta myös muualla Etelä- ja Pohjois-Amerikassa.

Moni ei ehkä tule ajatelleeksi, että salsan ja samban juurimusiikki juontuu juuri Beninin ja afrikkalaisen voodoo-musiikin rytmeihin. Grand Popota monine pikku kylineen pidetääm voodoo-uskonnon pääkaupunkina.

Köyhän Beninin yhteiskunta on varsin vakaa. Ei ole menossa sotia eikä mellakoita. Juuri nyt on käynnissä presidentin vaalikampanjointi. Kandidaatteja on yli kolmekymmentä, joista vain muutamalla lienee todelliset mahdollisuuden tulla valituksi.

Endokas Pascal Irénée  Koupakin vaalitilaisuudessa on hyvä meininki. Yleisö osallistuu ohjelmaan vähän kuin Englannin parlamentissa, mutta täällä kannanotot raikuvat äänekkäämpinä, riehakkaampina ja iloisempina. Ihmiset ovat pukeutuneet juhlavasti ja värikkäästi. Kuosien monivivahteisuus kiinnittää erityisesti huomiota. Ei kukaan, itseäni lukuun ottamatta, ole sonnustautunut yksiväriseen asuun.

Olen tilaisuuden ainoa valkoihoinen. Istun vaalishown loppuun saakka ja kuuntelen ehdokkaan puheen, vaikka en siitä sanaakaan ymmärrä.  Taputan muiden mukana. Poikkeava ulkonäköni vetää TV-kameran eteeni. Taisin joutua johonkin Beninin uutislähetykseen. Myös lapset tuijottavat avoimen kiinnostuneesti minua.

Toista viikkoa on kulunut ihmetellessä ja totutellessa. Ympäristö, ihmiset, ilmasto ja ruoka – kaikki poikkeavat totutusta.  Kirjoittelen kokemastani sen mukaan miten kuumuus ja sähkökatkokset sallivat. Villa Karon mokkula toimii hitaanlaisesti ja vaihtelevaisesti silloinkin kun on sähköä. Nettiin ei pääse läheskään joka päivä.

Täällä vietän hidasta elämää huhtikuun alkuun saakka.