Nykyajan shamaanirumpuja Helsingin Musiikkitalossa.
Jos alan ajatella ja analysoida, pidänkö tästä vai en, menen metaforisesti myttyyn. Liika ajattelu vie tilaa olemiselta ja syväkuulemiselta. Nyt haluan vain olla ja vastaanottaa ei-ennestään-niin-tuttua äänimaisemaa.
Istun Susanna Mälkin johtamassa konsertissa, jossa nuoret soittajat esittävät uutta musiikkia. Jätän ennakko-odotukset narikkaan ja lähden musiikkimatkalle johonkin toiseen maailmaan.
Sinne minut vie Mälkin tahtipuikko.
Kun annan musiikin sujahtaa sisään koko ihon laajuudelta, korvieni lisäksi myös keho ja sydän alkavat kuulla. Niissä resonoi uusi aika. Tällaista en voi vastaanottaa vanhoilla ottimilla ja entisellä tulkintakehikolla. Mukaan tulee asenne nimeltään ”olemalla kuuntelu”.
Mielikuvani ja kehotuntemukseni konsertista voi ymmärtää vaikka musiikilliseksi shamaanimatkaksi. Vahvimmat kokemukset nousivat Veli-Matti Puumalan, Jukka Tiensuun ja Anthony Cheungin sävellyksistä.
Puumalan teoksen Mure suurkaupungin melu muuttuu kuulokuvien taiteeksi. Alussa jytisee. Kaivinkone jyrää kahta suurta katukiveä ja myllää maata. Ryske ja rytinä kattavat tilan. Ukkonenkin paukkuu.
Mitä nyt tapahtuu? Tuntuu, että pitäisi päästä pakoon. Piiloon jonnekin. Pelottavaa, vaikka äänet vievätkin mukanaan.
Sitten pamahtaa niin lujaa, että kaikki särkyy. Kaikki. Elämä ja unelmat. Sinne menivät! Ei jää mitään muuta kuin tyhjä odotus.
Odotellaan.
Rumpuvispilät alkavat sutia sadetta päälleni. Hitaasti, hyvin hitaasti vihertää. Elämä tulee paloittain takaisin, mutta kulkee uusissa uomissa. Kaukana ojan takana, metsän reunassa kävellä lömpsöttelee eläin. Karhu kurkistelee peloissaan liian lähellä ihmisasutusta. Mälkkikö sen siihen toi, mietin arkitajunnassani.
Puhaltimista pääsee hirmupitkä TRÖÖ…ÖT, joka johtaa tunneliin. Huojuen astelen sitä pitkin johonkin. En tiedä minne. Etenen, ja tunnen kuinka kummia tapahtuu ja ihmeitä ilmenee. Päädyn sanattomien tarinoiden maahan. Siellä on kaikkea, mitä vaan ihminen tarvitsee ja hoksaa toivoa. Asiat saavat yhtäkkiä käänteen parempaan. Ei, vaan täydellisyyteen.
Mälkki viuhtoo tahtia määrätietoisesti eteenpäin. Hus, hus, menkää nyt vaan luottavaisesti, hän tuntuu sanovan taikapuikollaan. Niinpä nyt mennään iloisesti ja vauhdilla kilkatuksen, kalkatuksen, suhinan, rätinän ja viuhinan tahdissa. Tunneli muuttuu avaraksi. Siitä tulee maisema, erikoinen ilmiö, jossa välähtelee välillä ihmisnaamojakin. Kylläpäs on eriksummallista. Mutta ihanuudesta on lopulta poistuttava.
Tunnelin ulostulossa miehet tekevät halkotöitä. Pinoja nousee. Elämän energia virtaa. Alkaa kukoistus.
Mutta AAH ja plim plim. Siinä kohtaa teos päättyy.
Haluaisin jatkaa matka edelleen…
Orkesteri jaettiin kahtia Jukka Tiensuun Mood: stereophonic music esitystä varten.
Onneksi tulee Tiensuun Mood: Stereophonic Music, joka vie luolaan. Sammal tuoksuu ja vettä tipahtelee. Kun toisella puolella kuuluu ääntä, toinen puoli vastaa siihen. Mälkki huitoo vuorotelleen oikealle ja vasemmalle. Ja sitten kumpaankin suuntaan yhtä aikaa.
Aikansa keskusteltuaan, väiteltyään, jopa riideltyään, musiikillinen maailmankaikkeus muuttuu utuiseksi perusharmoniaksi. Se on kevyttä, ilmavaa ja aitoa. Kuin lintujen viserrystä.
Kappale päättyy katharsikseen: oman pääni sekamelskan puhdistavaan hyväksymiseen.
Konsertin lopuksi Anthny Cheungin sävellys Dystemporal voitelee musiikillisen leivän annoksella rumpujen voimaääniä, mausteena seireenisointuja. Istun silmät kiinni ja kuulen kaunista ja voimakasta naisen laulua. Kirkkaita, selkeitä ja sielukkaita vokaaleja leijuu ilmassa. Nautin.
Avaan silmäni ja huomaan että lavalla ei ole yhtään laulajaa. Ääni tulee puhaltimista ja viuluista.
Susanna Mälkki on shamaani!
Konsertti
SibA-Juilliard, Musiikkitalo 24.8.2013. Susanna Mälkki, kapellimestari, Sibelius-Akatemia & Juilliard School of Music.
Konsertin arvostelu 26.8. 2013 Hesarissa
Halkopinot Musiikkitalon seinustalla.