Jäämeri, Varangin vuono illalla.
Pohjoinen keskustelee hyytävästi. Mutta jos lapaset ja myssy eivät unohtuneet kotiin, äänen kyllä kuulee. Vilunväreet vaimenevat Jäämeren ilmaa hengittäessä.
Annan pohjoisen hetkien liukua vapaasti, vilkkaasti tai verkkaisesti lävitseni. Ihan kuten ne itse haluavat. Annan ajalle paikan pysähtyä matkallaan minuuden tuolle puolen. Ehkä se pysähtyy tähän. Hetken autuudeksi.
Tällä tavoin hengitän pohjoista ulottuvuutta Jäämeren rannalla.
Aamun varjo Varangin vuonon yllä.
Kävelen Kirkenesin keskustasta kapeaa katua ylös talojen täyttämää rinnettä. Pohjoisen ihmiset ovat sitkeää ja joustavaa kansaa. Kerrotaan, että 1940-luvun alussa sotapommitusten aikana suuri osa kirkkoniemeläisiä kieltäytyi noudattamasta evakuointikäskyä. Eivät lähteneet kaupungista, vaan piiloutuivat perheineen vanhaan kaivoskuiluun. Ja selviytyivät.
Taloja rinteessä.
Nousen ylös jyrkkää mäkeä korkealle ja katselen sieltä kauniisti vuonoa reunustavaa kaupunkia. Kylmän henki on täällä totuuden henki. Sen kanssa voi elää hyvin, kun kunnioittaa sään vaihteluja.
Omakotitaloja kauniilla paikalla.
On niin monta tapaa olla onnellinen. Pohjoisessa yhtä hyvin kuin etelässä on mahdollista olla tasapainossa itsensä ja elämänsä kanssa. Kun täältä rinteestä katselee alas vuonoon, käsittää, että viimainen aamu merkitsee esteettistä iloa.
Kirkenes. Kirkkoniemi.