Käkkyräkoivuja Kaamasen tiellä.
Ivalossa pyryttää. Edessä 250 kilometrin automatka Norjan puolelle Kirkenesiin. Kierrämme Inarijärven länsipuolelta, rajaa kohti. Ajamme Kaamasentietä ja käännymme Sevettijärventielle ja siitä edelleen pohjoiseen.
Maasto muuttuu sitä käkkyräpuisemmaksi ja matalakasvustoisemmaksi mitä pohjoisemmaksi mennään.
Suomen Pohjois-Lappi ja Finnmarkin alue Norjassa. Kirkenes yläoikealla, Ivalo alhalla.
Ivalolainen autokuski kertoilee, että hirvet vaeltavat ilman kanssallistunteita. Kylmimpänä aikana ne hiippailevat Suomen puolelle etelään ja taas kun tulee lämpimämpää ne palaavat takaisin pohjoiselle puolen rajaa. Välillä ne menevät Venäjälle. Eläimet eivät kunnioita ihmisten karttoihinsa piirtämiä rajoja.
Täällä on ammuttu karhujakin. Inarissa viime vuonna kuulema kymmenen.
Lunta, tummansävyisiä puita, vaaroja ja taivasta.
Maisema iskostuu tajuntaan. Valkoista, paljon valkoista lunta. Matalat puut ja pensaikot luovat grafiikan tunnun talviseen luontoon. Musta-harmaa-valkoisuus on kaunista. Taiteilija nimeltään Luonto osaa laatia sellaisia grafiikan lehtiä eteemme, että silmät uppoavat vaaran rinteeseen. Kyseessä on kokemustila, jota ei oikein pysty sanoin kuvailemaan. En pysty tallentamaan sitä kamerallanikaan.
Se on liian ulottuvainen kameran linssiin. Ei mahdu siihen. On niin aavaa, aukeaa ja avaraa keskellä vaaroja ja tuntureita.
Huokailen ihastuksesta. Tilanne on varmaankin toinen, jos täällä kulkee joka päivä. Päivittäisiin näkymiin kun yleensä tottuu. Mutta kun tulee Etelä-Suomen kaupungista, niin maisema oikein kolahtaa verkkokalvolle ja saa aikaan hermoverkoissa impulssien kiihkeän liikkeen. Esteettisen mielihyvän hormonit erittyvät. Koko keho virkistyy.
Näätämön kosken kohdalla Altan risteyksessä.
Ohitamme Näätämön kosken ja Altan tienristyksen ja jatkamme Kirkenesiin. Kaupunki tunnetaan kolmesta asiasta. Ne ovat 1.Venäjän läheisyys, 2.Viime sodan tapahtumat ja 3.Rautamalmi.
Kirkenes Jäämeren rannalla Varangin vuonon poukamassa.
Kirkenes, suomeksi Kirkkoniemi ja pohjoissaameksi Girkonjárga sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Venäjän rajalta.
Toisessa maailmansodassa kaupunki pommitettiin raunioiksi. Jäljelle jäi paikallisen asukkaan kertoman mukaan vain 14 taloa. Sodan aikana täällä oli paljon saksalaisia sotilaita ja täällä syntyikin eniten lapsia, joiden isä oli saksalainen.
Katja Ketun osittain tositarinoihin perustuva romaani Kätilö sijoittuu näihin maisemiin. Se kertoo rehevästi ja rankasti nuoren naisen kokemuksia sodan aikana Suomen ja Norjan Lapissa (Petsamo kuului tuolloin Suomelle). SS-upseerin ja kätilön väliselle suuren rakkauden draamalle rakentuu jännitystarina sodan melskeissä selviytymisestä.
Kirjailijan mukaansa imevä kieli, jonka kaikkia pohjoisen murreilmauksia en edes ymmärrä, upottaa raskaiden, mutta inhimillisten tapahtumien pyörteisiin. Välillä tulee ihan fyysisesti paha olo kauheuksista, joita Katja Kettu kuvaa. Mutta kirjan välittämät tunnelmat ja mielenliikkeet johtavat kuitenkin jonkinlaiseeen katarsikseen, sisäiseen puhdistumiseen.
Se kai kirjallisuuden, kuten muunkin taiteen tehtävä onkin.
Kaivosteollisuus on nykyisin Kirkenesille tärkeä elinkeino. Rautamalmia läydettiin jo 1800-luvun lopulla. Ensimmäinen kaivos avattiin 1906. Se suljettiin 1990-luvulla, mutta avattiin taas 2006 ja se toimii edelleen. Kaivos tarjoaa työtä. Täällä työttömyysprosentti on alle 2.
Muualta tulleita työntekijöitä onkin paljon 3500 asukkaan kaupungissa, joka kuuluu Etelä-Varangin 10 000 asukkaan kuntaan.
Kaupungissa tuntuu luottamus tulevaisuuteen.
Kirja
Katja Kettu Kätilö. WSOY. Helsinki 2011.
Laulu
Juha Wat Vainio laulaa hupaisasti vuonna 1981 Kaamasen tiestä laulussa “Matkalla pohjoiseen”. http://www.youtube.com/watch?v=lypXYe_GMuA