Rautalanka-aita lumessa.
Silloin, kun tunnen hallitsevani elämääni, en pidä vastoinkäymisiä voittamattomina, vaan pikemminkin haasteina. Mutta kun kadotan sen, pienetkin hankaluudet sekoittavat arkeani.
Sisäinen järjestykseni horjuu. Ennakointikyky heikkenee. Pelottaa ja hermostuttaa. En pysty hillitsemään tunteitani. En ole oman elämäni herra.
Olen voimaton, surkea ja masentunut.
Heikot hallinnan varustukset minulla on myös, jos en yrityksistä huolimatta pysty laihtumaan tai lopettamaan tupakointia. Ja vielä heikommat, jos juon liikaa ja sotken raha-asiani. Köyhänä olen huono hallitsija.
Tällainen kuva syntyy elämän hallinnasta, jos sillä tarkoitetaan yksinomaan “asioidensa järjestykseen laittamista”, ulkokohtaista elämän säätelyä. Silloin rationaalinen harkinta nousee tärkeämmäksi kuin intuitio ja elämän aistiminen.
Kahleeton ja kahlittu
Olemme kyllä vapaita yksilöitä, mutta elämme maailmassa, jossa jaetaan entistä yhdenmukaisempia normeja elämänohjeiksi. Periaatteessa voimme vapaasti muokata elämämme sellaiseksi kuin haluamme. Mutta vain periaatteessa. Voimme määrätä siitä vain rajallisesti.
Koko termi elämän hallinta kalskahtaa jotenkin normatiiviselta, rationaaliselta ja kylmän harkitsevalta. Toisaalta termillä voidaan tarkoittaa hyvin ei asioita. Ihmiset tulkitsevat sen kukin omista lähtökohdistaan.
Mutta entäpä jos elämänhallinnan tavoittelulla ei tuetakaan pelkästään hyvää ihmisessä? Jos liiallinen rationaalinen harkinta onkin kahlitsevaa? Jos pitää koko ajan käyttäytyä hyvin, hillitä ja hallita, se voi johtaa ylettömään itsetarkkailuun. Vapaus ja keveys katoavat ja yllätyksistä tulee uhka. On oltava varuillaan, “ettei mitään vaan sattuisi”.
Varmistaakseen hallintansa ihminen sitten pystyttää itselleen henkiset panssarit. Hän ei edes halua kurkkia rakentamiensa suojausten toiselle puolen, sinne elämän, ajatusten ja tunteiden viidakkoon, jossa sattuu ja tapahtuu. Vahvat psykologiset minän muurit ympärillä suojaavat poikkeavilta ajatuksilta ja mielipieiltä. On helpompaa “olla oikeassa”. Kuitenkin ne myös rajoittavat.
Nimittäin, jos ei tiedä olevansa vankilassa, ei ole tarvetta paeta. Kun pysyttelee koko ajan kaltereiden takana, jotka on itselleen rakentanut, ei voi tietää, mitä on vapaus. Totutut ajattelu- ja reagointitavat ja käyttäytymiskaavat ovat osa maailmankuvaa. Siksi “elämänsä hallitsija” ärsyntyy vapailta vaikuttavista ihmisistä. Poikkeavat, oudot ja kummalliset näyttävät elävän väärin.
Tshekkiläinen, Yhdysvaltoihin emigroitunut elokuvaohjaaja Milosh Forman totesi taannoin, että kun “vankila” eli entisen Tshekkoslovakian kaikkea kontrolloiva, mutta samalla arkielämän turvaa tarjoava sosialistinen järjestelmä kaatui, ihmiset joutuivat “vapauteen” eli markkinavoimien viidakkoon. Pian huomattiin, että viidakossa vallitsevat julmat, vahvimpien lait. Niinpä moni olisi mieluusti palannut takaisin rajoittavaan, mutta turvalliseen yhteisöön, suojamuurien sisään.
Formanin esimerkki osoittaa, että tasapainon löytäminen rajoitusten ja vapauden välillä on poliitikoille ja muille päättäjille haasteellinen tehtävä.
Ajatusten hallinta
Yhtä haasteellinen se on yksityisen ihmisen mielellekin. Yritäpä vaikka istua paikallasi puoli tuntia ja olla ajattelematta mitään. Monelle tehtävä on mahdoton. Ajatuksia ja mielikuvia pulpahtelee ihan omassa tahdissaan, vaikka kuinka yrittää hallita ja hillitä.
Kun ihminen ei pysty hallitsemaan edes ajatuksiaan, niin miten sitten elämäänsä!
Elämänsä hallitsemisessa onkin ehkä kysymys enemmän itsensä hyväksymisestä, rakastamisesta ja ymmärtämisestä kuin kontrolloinnista ja tiukoista oikean ja väärän säännöistä. Ymmärryksen kasvaessa lisääntyy kyky tehdä hyviä, omia valintoja. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on ilmenee siinä, että tuntee elävänsä omanlaistaan elämää (“hallitsee” sitä), jolloin ei tarvitse ulkokohtaista ohjeistusta.
Taju omasta paikasta maailmassa lisää myös laajakatseisuutta. Silloin alkaa nähdä kauas omien rajojensa ulkopuolelle ja kaikenlaiset mielen muurit madaltuvat. Eikä ole tarvetta tehdä suurta eroa “minän” ja muiden välillä. Ihmisethän ovat monessa suhteessa aika samanlaisia. Hengittävät samaa ihmisyyden ilmaa.
On myös hyvä pitää mielessä, että yhtäältä pakonomainen yritys hallita ja hillitä ajatteluaan ja tunteitaan ja toisaalta harkitseva elämänsä suunnittelu (opiskelussa, työssä, vapaa-ajalla) ovat kaksi eri asiaa. “Antaa mennä” -periaate on vastakohta elämänsä liialliselle kontrolloinnille. Kumpikin ovat yhtä ankeita vaihtoehtoja.
Kultainen keskitie lienee tässäkin paikallaan.
Mitä paremmin on sinut henkilön kanssa, jonka nahkaa, luita ja tunteita kantaa, sitä enemmän hallinnan ja vapauden välinen dynamiikka lahjoittaa elämänvoimaa. Hallinta ja hallitsemattomuus ovat ihmisyyden kaksi puolta. Tunnistan kummankin itsessäni.