”Pysymme terveenä niin kauan kuin pidämme mysteeristä kiinni.” Näin yllättävästi väitti 1900-luvun alussa Gilbert Keith Chesterton (1874-1936), brittiläinen älykkö, kirjoittaja ja yhteiskunnallinen keskustelija.
”Joka tuhoaa mysteerin, levittää sairautta. Tavallinen ihminen on aina pysynyt järjissään, koska tavallinen ihminen on aina ollut mystikko. Hän on hyväksynyt hämärän. Hänellä on aina ollut toinen jalka maassa ja toinen satumaassa”, hän sanoo Antti Nylénin suomentamassa kirjassa Oikea oppi.
Jos järjelle antaa pikkusormen, niin se voi viedä koko käden! Paha järki. Hyvä tunne. Näinkö? No ei. Kumpaakin tarvitaan, mutta liiallinen rationaalisuus kaventaa ihmistä. Enkä viittaa nyt mittanauhalla tai kiloin mitattavaan naiseen tai mieheen. Elämä kun ei ole looginen, ihmisen hallittavissa oleva kokonaisuus, vaan täynnä yllätyksiä ja käänteitä.
Kuka hallitsee elämäänsä?
Psykologiassa puhutaan paljon elämän hallinnasta ja tarpeesta oppia elämänhallintataitoja. On kirjoja, kursseja ja oppaita ajan ja tunteiden hallintaan, asioiden priorisointiin ja ajattelun selkeyttämiseen. Sana hallinta viittaa kontrolliin ja järjestyksen pitoon. Suomen hallitus ja valtiovalta! Onko siis niin, että elämäänsä on pidettävä järjestyksessä ja kontrollissa, jos aikoo hallita sitä?
Väkisinkin tulee ikävällä tavalla mieleen, että epäonnistunut ja vastoinkäymisiä, kuolemaa, onnettomuuksia ja tuskaa kohdannut ei osaa hallita itseään. Ja että rationaalisena olentona hänen kuitenkin pitäisi osata. Rationaalisuuden julkilausumaton normisto, joka mm. julkisuuden menestytarinoiden kauttaa tuottaa entistä yhdenmukaisempia “hyvän elämän” malleja, voi joskus tuntua ankarana vaatimuksena itselle.
Silloin, kun tunnen hallitsevani elämääni, en pidä vastoinkäymisiä voittamattomina. Mutta kun kadotan jostain syystä elämänhallintani, pienetkin hankaluudet sekoittavat maailmani. Sisäinen järjestykseni horjuu. Ennakointikykyni heikkenee. Muutun elämäänsä hallitsevan ideaaliyksilön vastakohdaksi: pelokkaaksi, voimattomaksi, sairaaksi, surkeaksi ja syrjäänvetäytyväksi tai masentuneeksi. Minulla on huonot hallinnan varustukset. Itselleni asettamani tavoitteet näyttävät saavuttamattomilta: En rikastu, laihdu, liiku enkä kiinteydy. Elän epäsosialisesti ilman kavereita. Suren ja sotken elämääni.
Millaista apua tarvitsen tähän pulmaan? Järjen käyttöä? Tunteiden ymmärtämistä? Rahaa? Lisää ihmisiä ympärilleni? Ehkä kaikkia näitä, mutta ennen kaikkea jotakin muuta kuin ”hallitsemistekniikoita”. Tarvitsen tajua elämän virrasta. Siitä että voin nauttia virran viemisestä, mutta samalla aktiivisesti luoda todellisuuttani, havainnoida, kokea ja toimia. Tarvitsen avaruutta sieluuni. Ehkä avaran sielun anarkiaakin. Ja henkeä, myyttejä, mystiikkaa! Ylevyyttä!
Transsendenssi – arjen hetkellinen autuus
Kun nousen – symbolisesti, mielessäni – ulos arjen ankaruudesta, koen transsendenssin, siirtymisen toisenlaiseen olotilaan, mielentilaan. Se nostaa katsannon sellaiselle tasolle, jossa ei tarvitse pyrkiä ja hallita. Voin kokea enemmän. Voin kokea ylevyyttä, valoa ja armoa vaikeidenkin asioiden keskellä. Voin kohota, vaikka olen alamaissa.
Ortodoksiset kirkkokynttilät VanhanValamon luostarikirkossa.
Huumehuuruinen vankilakundi, joka on murhannut ihmisiä, tulee uskoon. Hän alkaa nähdä maailmansa toisin ja kokee armon. Kohoaa. Ja muuttuu sisäisesti, vaikka pysyykin samana ihmisenä. Sisäinen uudistuminen johtaa lähes aina myös arkisen toiminnan muuttumiseen.
Samantyyppisestä mielen ilmiöstä on kysymys myös syvässä taidekokemuksessa. Koskettava musiikki, elokuva, maalaus, teatteriesitys, runo, romaani tms. voi tuntua eheyttävänä ja siinä voi aistia oman voimansa lisääntyvän. En tarkoita vain korkeakulttuuria, vaan kaikkea kauneuden kokemista. Sitä sisäistä avartumisen ilmiötä, jota voi aistia luonnon taideteoksen edessä merellä, vuorilla tai metsässä yhtä hyvin kuin oopperassa. Myös meditaatiossa voi kokea samaa.
Kalevan kirkko, Tampere.
Siihen pyritään myös monissa uskonnollisissa rituaaleissa. Ortodoksit käyttävät laulua, suitsukkeita kynttilöitä ja ikoneja virittämään ihmisen transsendenssin kokemusta. Luterilaiset ovat enemmänkin insinööriuskovaisia ja tukeutuvat karumpiin kirkollisiin muotoihin. Shamanismissa luontokokemus on tärkeää. Kukin tavallaan.
Tätä eheyttävää vaikutusta ei voi mitenkään mitata. Eikä voi yksityiskohtaisesti selittää mitä se on. Ja kuitenkin se on totta. Kohoamisen, ylevöitymisen, kokonaisuuteen sulautumisen tuntemista. Transsendenssia.
Shamaanin rituaaliesineitä hoitohuoneessa. Kyzil, Tuva.
Tervejärkistä
Olemme tottuneet ajattelemaan, että järjellisyys on selittämättömän, mystisen ja pyhän vastakohta. Chesterton kääntää tyylinsä mukaisesti uskomuksen päälaelleen ja väittää: ”Runous on tervejärkistä, koska se lipuu huoletta äärettömällä merenaavalla; järki taas pyrkii ylittämään meren, muuttamaan sen äärelliseksi. Seurauksena on mielen voipumus… Kaiken hyväksyminen on hyvää harjoitusta. Kaiken ymmärtäminen on rasite.”
Chestertonin kirja pursuaa tällaisia räväköitä, ajatuksia herättäviä kommentteja. Joskus ne tosin osuvat ohi maalinkin. Sanataituruudellaan hän osaa kiintoisasti sekoittaa puuron niin, että järkevyys muuttuu typeryydeksi ja runo tervejärkisyydeksi. Chesterton pyrkii teoksellaan puolustamaan satuja, runoutta, mystiikkaa ja ennen kaikkea katolista kristinuskoa, jota pitää mystisyyden ylimpänä muotona.
Mystisessä kokemuksessa voi tuntea samanaikaisesti monia totuuksia. Voi uskoa kohtaloon ja yhtä aikaa tajuta vapaan tahdon voiman ja merkityksen. Voi sulkea silmänsä ja istua pienen ja kuitenkin mittaamattoman äärettömyyden syleilyssä ja saada siitä kannattelua ja energiaa. Kokemuksen jälkiruoaksi saatetaankin tarjota luovia yllätyksiä.
Mystiikkaa ja mystisiä kokemuksista on turha kammoksua tai pelätä. Nehän pitävät ihmisen järjissään. Ei niitä tarvitse palvoakaan. Voi vain vastaanottaa, ja pitää jalat tukevasti maan kamaralla.
Kirja
Chesterton GK (2012) Oikea oppi. Suom. Antti Nylén. Savukeidas. AS Pakett. Tallinna.