17. päivä. Herään varhain junassa, joka jytkyttää kohti länttä.
Haikeus hiipii iholle. Paluumatka Siperiasta on alkanut ja edessä tuttu kolmen vuorokauden junassa hytkyminen Moskovaan. Hyvästelen vielä mielessäni Hakasian, Tuvan ja Krasnojarskin.
Tutkin aikataulua, jonka matkanjohtaja Sirpa on teipannut kahden suomalaishytin väliseen seinän. Siitä näkee millä pysäkillä juna seisoo niin pitkään, että voimme käydä ulkona ja ruokaostoksilla.
Pysähdymme jaloittelemaan Mariinskin asemalla ennen aamukuutta. Seuraavana on Taigan kaupunki. Liekö se saanut nimensä siitä, että sijaitsee taigan keskellä. Valkearunkoista koivumetsää vilahtelee ohi peninkulmittain. Taigassa on taikaa.
Taigan asemalla käyn kahvilla asemakuppilassa, jossa Anna ja Tatjana myyvät piirakoita ja kaikenlaista evästä Moskovaan matkaajille. Nyt on puoli tuntia aikaa jaloitella, venytellä jäseniä, haukata raitista ilmaa ja jutella kahvilanpitäjien kanssa. Pyydän touhukkailta ja puheliailta naisilta lupaa kuvata.
Heistä idea on hyvä ja he pyytävät, että lähettäisin heille kuvat Suomeen tultuani. Mutta he eivät muista sähköpostiosoitettaan, vaan pyytävät minua etsimään osoitteen venäläisen ”koulukaverit”-sivuston kautta. Lupaan etsiä osoitteet netistä. Näkemiin ja hyvää matkaa. Kiitos ja mukavaa päivän jatkoa Taigassa.
Käväisen tutustumassa aseman seisontavessaan. Se on vanhan venäläisen “reikä lattiassa” -perinteen mukaisesti rakennettu moderi kaakelivessa. Mielenkiintoinen ilmestys. Ja erittäin siisti.
Palaan vaunuun. Pikku pojat hyppivät ja yrittävät puhua englantia. Ovat kovasti innoissaan Suomi-esitteestä ja vaihtavat keskenään mielipiteitä Suomesta. Heilläkin on edessään matka Moskovaan. Kavereiden on vaikea pysyä paikoillaan.
Sulattelen kokemaani
Makailen lavitsallani ja sulattelen näkemääni ja kokemaani. Siperia on erilainen kuin kuvittelin sen olevan, rikkaampi, monipuolisempi ja moniulotteisempi. Me saimme matkallamme välähdyksen pienen pienestä osasta Siperiaa. Koko itäinen ja pohjoinen Siperianmaa on vielä tuntematon. Kuten myös Altai, jonne aion tehdä seuraavan matkani, mikäli minulle sellainen mahdollisuus tarjoutuu.
Altaita on tutkinut 1800-ja 1900-lukujen vaihteessa ihailemani pastori Johannes Granön maantieteilijäpoika. Aluksi luen hänen kirjansa ”Altai. Vaellusvuosina nähtyä ja elettyä ”, joka odottaa yöpöydälläni. Sitten alan hahmotella Altain reissua ensi kevääksi tai alkukesäksi.
Siitä tulvahtaakin muistiin ikivanha iskelmä ”Yö Altailla”, joka alkaa näin:
Nuo Altain huiput siintelee tasolla pilvien
ja vuoripuro solisee alla vanhain pyökkien.
Ah, aurinkoiset hetket vuoritiellä,
rintehillä ikivuorten mykkien…
YouTubessa on useita versioita tästä kappaleesta, mm.Teijo Joutselan ja Humppa-Veikkojen esitys vuodelta 1979 ja Pirkka-Pekka Peteliuksen huumoriversio 80-luvulta. Pistän linkin 30-luvun versioon, jossa soittaa legendaarinen Dallapé. Äänitteeseen on liitetty videokuvia Altailta. http://www.youtube.com/watch?v=Ur8zP5svuik
Arvelen, että minun Siperiani ei pääty tähän matkaan, sillä Siperialla on vielä paljon opetettavaa.
Kirja
Granö J G (1993) Altai. Vaellusvuosina nähtyä ja elettyä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tammer-Paino. Tampere. Julkaistu ensi kerran kaksiosaisena vuosina 1919 ja 1921.