18. päivä. Oppia ikä kaikki.
Ennen nukkumaan menoa eilen illalla kirjoittelen hetken läppärillä, jonka jätän junan käytävän pistokkeeseen latautumaan.
Läppäri latautuu käytävän pistorasiassa.
Tottuneesti kiipeän yläpetilleni ja käyn rauhallisena levolle. Näen unta Sajanin vuoristosta. Leijailen keveästi ja vuoret liikkuvat kanssani.
Unen vuoristo.
Hyvin nukutun junayön jälkeen kapuan alas katselemaan usvaista uuteen päivään heräävää maisemaa.
Menen käytävään. Tympääntyneen näköinen vaunuemäntä seisoo käytävän päässä. Sydän hyppää kurkkuun, kun pelästyn pahanpäiväisesti. Läppäri on kadonnut. Tuijotan ällistyneenä pistorasiaa. Se on tyhjä.
Tyhjä pistorasia.
Joku on vienyt koneeni. Ei voi olla totta! Kaikki muistiinpanot hävinneet, kaikki kamerasta siirretyt matkakuvat kadonneet.
Syvä apeus tulvii mieleen. Alan syytellä itseäni. Päänsisäinen puhe velloo: ”Mitäs jätit sen siihen yöksi. Ei olisi pitänyt. Tuon siitä saa kun on tyhmän luottavainen ja leväperäinen. Olet sentään matkustanut Venäjällä ennenkin, mutta olennaiset asiat eivät ole näköjään uponneet kaaliisi. Typerästä päästä kärsii koko ruumis.”
Läppäri on vain tavara
Yritän miettiä järkevästi. Läppärihän on vain tavara, eikä mihinkään tavaraan kannattaisi kiintyä niin paljon, että sen menettäminen tekee onnettomaksi. Nyt tämä vekotin näyttää kuitenkin merkitsevän minulle enemmän, koska olen tallentanut siihen Siperian kokemuksiani. Tuntuu kuin minusta itsestäni olisi ryöstetty jotakin, viety osa kokemaani.
Olen siis kiintynyt omiin, läppäriin tallentamiini kokemuksiin. Outoa, koska kokijahan olen minä itse eikä näkemääni ja tuntemaani mikään voi viedä minulta. Nehän ovat sisälläni. Läppärissä ovat vain kopiot.
Taitaa olla niin, että enemmän kuin suren itse koneen katoamista pelästyn menettäneeni kuvia, joita oli tarkoitus julkaista blogissani. Tästä puolestaan voi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että näytän olevan kovasti kiintynyt ottamiini valokuviin ja muistiinpanoihini. Ja blogiini! Voi hyvänen aika.
No, nyt koneen katoaminen opettaa, että mikään ei ole pysyvää. Eikä mihinkään kannata kiintyä liikaa. Ei edes Siperian hienoihin kokemuksiin. Ne säilyvät juuri niin kauan kuin niiden kuulukin säilyä.
Silti suren.
Jään odottamaan, mitä muuta matkailu, bloggailu ja elämä minulle opettavat. Olen eka luokalla elämän koulussa.
Mutta…
Haahuilen pää painuksissa käytävällä ja mietin, onkohan koneeni jonkin suljetun hytinoven takana odottamassa Moskovan pimeitä markkinoita vai jo uuden omistajan huomassa jossain muussa kaupungissa, jossa yöllä pysähdyimme.
Väsyneen ja tympääntyneen oloinen vaunuemäntä luutii junan eteisen lattiaa. Kysäisen naiselta, oliko hän ehkä nähnyt läppäriäni. Hyvin tiedän, ettei hänen tehtäviinsä kuuluu kenenkään latauksessa olevien kännyköiden ja koneiden vahtiminen. Varsinkaan tuon – väsyneen.
Emäntä katsoo minua alta kulmain jotenkin murhaavasti ja sanoo: ”Kyllä, olen nähnyt. Otin sen lukkojen taakse suojaan. Täältähän varastetaan vanhoja kännykän räysköjäkin, saati sitten uusia tietokoneita. Varkaat liikkuvat varsinkin öisin”.
…se löytyy!
Hyppään vaunuemännän kaulaan. Halaan matkakokemuksieni pelastajaa. Ja tuikkaan tuhannen ruplan setelin naisen kouraan. Hän ei katsokaan yhtään murhaavasti eikä vaikuta uupuneelta. Ilme muuttuu aurinkoiseksi, leveäksi hymyksi. Kas vain. Hän ei näytäkään enää yhtään tympääntyneeltä. Niinpä. Näkökulma muuttaa tulkintaa!
Kumpikin loistamme aidosti iloa ja hyvää mieltä. Nyt aamiaisleivät maistuvat.
Aamiainen junassa.
Saavumme pian Jekaterinburgiin. Hymyilen asemalaiturilla touhuaville pojille. Tämä on hyvä päivä.
Poikia asemalaiturilla.
Illan suussa pistäydymme junan ravintolassa. Siellä on aika hiljaista. Yksi venäläinen istuu puhumassa kännykkäänsä. Valitsemme ruoka-annokset ja Hakasian pikkuruisen tasavallan kunniaksi ja kiitokseksi hienoista kokemuksista tilaamme Abakan-merkkistä olutta. Myös siperialainen ruukku maistuu.
“Venäjä” puhuu kännykkään.
Silliä venäläisittäin ja Abakan-olutta.
Siperialainen maukas ruukkuruoka.