Kärjistäen voisi väittää, että virallisen terveydenhuollon kommunikointitapa on virallista terveyskieltä. Se nojaa tieteeseen, ennen muuta teknis-luonnontieteellisiin tosiasioihin. Täydentäviä hoitoja käyttävien ihmisten ja instituutioiden kieli muistuttaa enemmän runoutta. Se on epävirallista terveyskieltä. Siinä nojataan vertauksiin, viittauksiin ja symboleihin. Ihminen ja hänen oireensa nähdään osana hänen elinympäristöään ja joskus jopa osana maailmankaikkeutta.
Kaksi erilaista kieltä. Jännää.
Tieteellistä raporttia ei voi kirjoittaa runokielellä. Myöskään runosta ei saa tiedettä muutoin kuin pilkkomalla runon osiinsa sanojen rytmiikan, värin ja soinnin mukaan. Pilkottu, analysoitu runo ei kuitenkaan enää ole merkitykseltään alkuperäinen, koska runon mieli on sen kokonaisuudessa ja siitä nousevissa lukijan mielteissä ja kokemuksissa.
Psykosomaattisissa kysymyksissä terveydenhuoltojärjestelmä on haasteen edessä juuri siksi, että oireiden taustalla ja jopa pääosassa ovat tunteet ja kokeminen. Monet fyysisetkin sairaudet ovat syvästi ja monin tavoin yhteydessä tunne- ja kokemusmaailmaan.
Olisi upeaa, jos tieteen ja runouden voisi yhdistää. Utopiaako?