Sade on lakannut. Illan viileys lepää pilvitaivaan alla. Katselen isosta kivestä nousevaa pihlajaa. Se on kasvanut siinä, pellon keskellä, niin kauan kuin muistan. Säröt kivessä ovat venyneet onkaloiksi puun levittää juuriaan ja vahvaa runkoa. Luonto on kekseliäs.
Suuntan metsikköön, Kukkuramäen ylänteelle tervehtimään luonnonhenkiä.
Ne asustavat puissa, pensaissa, mättäissä, ruohossa ja kivissä.
Onko tuolla ylhäällä Pääsiäissaarilta Urjalan perukoille tipahtanut patsas?
Vai karhun pää?
Sehän on naamakivi. Kivikasvo. Kukkuramäen suojelushenki. Voimakivi. Kiipeän kivelle ja tunnen sen lämmön. Siitä huokuu myötätuntoa, varmuutta, avoimuttaa ja lujuutta. Se maadoittaa, auttaa pysymään omassa voimassani. Imen voimakiven henkeä sieluuni ja avaudun luonnon parantaville energioille.
Katsahdan alas ja näen sammaltähdet.
Tuiki tuiki tähtönen. Vihertähdet pehmentävät ja keventävät kulkijan askelta taikametsässä.
Väsymys häviää.
Asettaudun tuttavaksi omaan elämääni. Taivaalta, puiden välistä valo virtaa juuri tähän, sieluuni, sisimpääni. Anomatta antaa lahjan, osan itsestään.
Tuuli tuulee leppeästi. Heiluttaa heinänkorsia, kevyttä kasvustoa, elämän voimaa, kesän henkäystä.
Kiitos, Kukkuramäki ja Urjalan taika! 