Eilen Aamulehdessä lukija kertoi kirjoituksessa “Masennuslääkket vievät sekaisin” huolensa lääkkeiden haitoista. Myös Hesari kirjoitti masennuksesta ja psykoterapian yleistymisestä Kelan ryhdyttyä korvaamaan enemmän terapioita ja illalla vielä televisiosta tuli huumorisävyinen sarja terapiateemalla. 
Masennus on pinnalla. Lääkkeitä varmasti tarvitaan, kun mieli on niin sairas, että se vaikeuttaa kohtuuttomasti ihmisen elämää. Kärsimystä pitääkin lievittää, mutta lääke ei läheskään aina ole paras ratkaisu.
Minullekin tarjottiin mielialalääkkeitä. Tässä tositarinani.
Kiinnostavat työt yhdistyneenä ylikuumentuneeseen suorituspakkoon johtivat viitisen vuotta sitten epämääräiseen huonoon oloon, väsymykseen, ahdistukseen ja riittämättömyyden tunteeseen. Tajusin, että itseäni tehokkaana ja aikaansaavana pitämäni keski-ikäinen nainen tarvitsee apua. Menin psykiatrille keskustelemaan tilanteestani ja saamaan neuvoja.
Kerroin lyhyesti tilanteeni ja pohdiskelin siinä psykoterapian tarvettani. ”Auttajani” ei kuullut minua, vaikka oli kuuntelevinaan. Niin hän vartin kestäneen konsultaation päätteeksi määräsi tukun lääkkeitä: yhtä otettavaksi aamuisin, toista päivällä ja kolmatta illalla todeten, että lääkkeitä pitäisi syödä ainakin vuoden. Huh! Kauhistuin. En halunnut lääkitystä.
Vastustelin ja jankkasin terapiasta, mutta hän vain totesi, että terapia-asiasta puhuttaisiin vasta kun on katsottu ovatko lääkkeet vaikuttaneet. Järkytyin. En silloin tuntenut vielä alan ”käypä hoito” –suosituksia. Enkä huonossa mielentilassani hahmottanut, että voisin tietysti milloin tahansa aloittaa itse maksamani terapian, kunhan vain löytäisin sopivan terapeutin ja tarpeeksi rahaa.
Sisäinen ääneni kuitenkin kuiskasi, että nyt tässä on jotakin vialla. Niinpä heitin reseptin roskikseen ja peruin psykiatrin ohjelmoiman kontrollivastaanoton. Siinä oli määrä katsoa ovatko lääkkeet vaikuttaneet. En kerta kaikkiaan tuntenut tarvetta syödä lääkkeitä, vaikka tarvitsin kyllä apua. Mutta jotakin muuta kuin lääkkeitä.
Paljonkohan mahtaa olla kaltaisiani, jotka kuitenkin syövät lääkkeitä – tarpeettomasti? Ja paljonko niitä jotka popsivat pillereitä vuosikausia perusteettomasti? Melkein kaikilla lääkkeillä on sivuvaikutuksia, joskus haitallisiakin. Niin myös psyyken lääkkeillä.
Tätä asiaa eikä todellista lääkityksen tarvettani puntaroitu psykiatrini vastaanotolla ollenkaan.Toivon ja uskonkin, että minulle osunut lääkäri oli poikkeus. Tiedän myös, että on ihmisiä, jotka todella tarvitsevat pitkäaikaista lääkitystä. Oma tapaukseni ei sitä vaatinut, vaikka lääkärini siiihen suuntaan yritti ohjata.
Enkelten Koti
Terveyskeskuksessakin yritin puhua pulmastani, mutta siellä keskityttiin korkeaan kolesteroliin ja sepelvaltimotaudin riskiin. Makoilin kotona sängyn pohjalla surkeana. Sitten löysin yhden psykoterapeutti-tuttavan, jonka luona kävin muutamia kertoja ja siitä oli apua. Enkelten Koti –koulu tuli vastaani lehtijutusta, jossa kerrottiin enkelikursseista lomakeskuksessa, jossa olin lapsena ollut ja viihtynyt.
Päädyin ihan fiilispohjalta Enkelten Kotiin ”terapeuttinen energiaparantaja” – koulutukseen. Nelivuotiseen ohjelmaan kuului ryhmämuotoista terapiaa, psykodraamaa ja muuta kokemuksellista ”hoitoa” neljänä viikon jaksona vuosittain. Lisäksi opiskeltiin energiahoitamista.
Valoa ikkunassa.
Minua onnisti. Tunnen tervehtyneeni ilman pillerin pilleriä ja samalla maailmankuvani on laajentunut. Olen myös omaksunut pyhyyden elämääni.
Vaikka en allekirjoita edelleenkään enkä voinut omaksua kaikkia koulussa ehdotettuja näkökulmia, koska pidin joitakin niistä perusteettomina, jopa täydellisenä hölynpölynä, tajusin, että minun ei tarvitsekaan ymmärtää eikä olla samaa mieltä kaikesta. Koulukin hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Keskinäinen kunnioitus toimi.
Myönnän, että saatan vaikuttaa omituiselta, kun kannatan tieteellisesti perustelemattomiakin täydentävia hoitoja ja samanaikaisesti arvostan terveystieteellistä tutkimusta, kuten lääketieteen, hoitotieteen ja psykologian saavutuksia.
Olen mieluummin omituinen ja onnellinen kuin yksiviivainen, rajoittunut ja epärehellinen itselleni.
Kaikesta hoitamisesta ja parantamisesta ei ole eikä niistä voi saadakaan tutkimustuloksia. Kaikkea ei ole mahdollista tutkia. Suurin osa elämisestämme sujuu joka tapauksessa ilman tutkimuksiakin. Tämä ei tarkoita tiedevastaisuutta. Yhtä ikävää kuin on tieteen vastustaminen sillä perusteella, että sitä syytetään kovaksi, kylmäksi ja kliiniseksi, on myös tieteen ihannointi sillä perusteella, että se nostetaan ainoaksi totuudeksi ja perusteluksi.
Mitään kokonaisselitystä elämästä ei ole olemassa, ei tieteellistä, ei taiteellista eikä uskonnollista.
Ihminen – ihmenen
Tärkeintä on oivallus, että ihminen on ihme itsessään, ihmenen kuten Tero Tähtinen toteaa ja tarkentaa: ”Sekä kristinusko että moderni tiede ovat kumpikin hukanneet tämän suuren ja jokaisen intuitiivisesti tunnistaman totuuden. Tämä johtuu sitä, että ne ovat perustuksiltaan yhteneväisiä, totaalisia mielen monokulttuureja, jotka pyrkivät absoluuttiseen kokonaisselitykseen ja kieltävät raivokkaasti kaikenlaiset ihmeet, mysteerit, epäloogisuudet, selittämättömyydet ja ristiriidat.” (Tähtinen 2011,189).
Tähtinen pohtii näitä asioita nuoren miehen ponnekkuudella älykkäästi ja oivaltavasti. Kannattaa lukea.
Tuntuu siltä, että lisääntynyt masentuneisuus voisi liittyä myös siihen, että pyhyyttä ja ihmisen ihmettä ei oikein pidetä aikuismaisina ja varteenotettavina. Ne siirretään sivuun, taka-alalle. Silloin ihminen typistyy. Kuitenkin hänelle luontaisesti inhimillisenä ihmeenä kuuluu laajentua ja syventyä. Sitä myötä hän eheytyy ja tervehtyy. Ja levittää ihmeen valoa ympärilleen. Tätä on joidenkin vaikea ymmärtää.
Vaikeista asioista on aina paljon ja toisistaan poikkeavia mielipiteitä. Tyypillistä on myös, että eri ryhmittymät asettautuvat puolustus- ja taisteluasemiin luomalla omia käsitejärjestelmiään ja kieliään. Masennukseen suhtautumisessa ja hoidossa vallalla näyttää olevan ”ensin pillerit ja vasta sitten terapia” -ajattelu. Kovin paljon keskustelua ei myöskään käydä muista tukemismuodoista.
Monen lajin masennus
Masennusta on monta lajia, sekä fysiolologisperäistä että muuta, sellaista, joka liittyy elämäntilanteisiin tai -tulkintohin. Minun masennukseni saattoi olla uupumusta ja elämisen angstia. Alakuloa, jota kutsun eksistentiaaliseksi tuskaksi. Se pulpahtelee esiin edelleen silloin tällöin. Otan sen vastaan osana itseäni, sillä se muistuttaa minua pyyhyyden, taiteen, luonnon ja shamanoinnin kaipuustani.
Arvostamani professori Johannes Lehtonen, johon olen viitannut blogissani ennenkin, puhuu molekulaarisesta psykoterapiasta eli terapiasta, joka voi vaikuttaa aivojen välittäjäaineiden toiminaan. Tähän viittaavat myös meditaatio- ja joogatutkimukset. Säännöllisesti harjoitetulla meditaatiolla on vaikutuksia aivojen tilaan ja joogan on osoitettu lievittävän stressiä. (Näistä enemmän blogijutuissa Meditatio yleistyy sekä Jooga ja terveys).
“Yksinkertaistettu näkemys ihmisestä ja hänen mielestään vain joko biologis-kemiallisena tai vain psykososiaalisena olentona ei ole enää perusteltu psykoterapiankaan näkökulmasta. Molemmat näkemykset ovat tosia. Suurin haaste on niiden yhdistämisessä”, Lehtonen (2011, 157) kirjoittaa. Lisäisin tähän vielä, että suuri haaste on lisäksi ihmisen henkisen, spirituaalisen puolen yhdistäminen edellä mainittuihin. Tällä en tarkoita vain kristillistä valtionuskontoamme, vaan laajempaa jumaluuden ja pyyhyyden kokemista ja omaksumista todeksi tämän materiaalisen maailman keskellä.
Lähteitä
Lehtonen J (2011). Tietoisuuden ruumiillisuus. Mieli, aivot ja olemassaolon tunne.Bookwell. Porvoo.
Tähtinen T (2011) Katmandun unet. Savukeidas. Turku.
©Liina Keskimäki