Tag Archive | Ville Pöntynen

Potilaan ääntä on kuunneltava

Viime aikoina on julkisuuteen tullut useita lääkäreiden viranomaisilta saamia huomautuksia ja ammatinharjoittamisen rajoituksia. Savon Sanomat kommentoi pääkirjoituksessaan  8.11.2017 lääkäri Ville Pöntysen ja Lääkärikeskus Lupauksen tapausta. http://www.savonsanomat.fi/paakirjoitukset/Arveluttavaa-hoitoa-tieteen-harmaalla-alueella/1066597

Lääkäreihin kohdistuneissa kurinpitotoimissa on vedottu potilasturvallisuuteen.  Ne heijastavat myös laajempia yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten potilaiden kokemuksiin ja terveydenhuollon potilaskeskeisyyteen liittyvää hämmennystä.

Savon Sanomien pääkirjoituskin viittaa potilaan kokemukseen: ”Ihmisen omaa kokemusta ei voikaan kyseenalaistaa. Vastuullisessa lääkinnässä se ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa”.  

Jos ihminen nähdään mekaanisena biolääketieteellisten toimenpiteiden kohteena, kokemus voidaan helposti erottaa tutkimuksesta ja jopa hoidosta. Tutkimusnäyttö yksittäisen hoitomuodon vaikutuksista voidaankin saada mm. laboratoriokokein kuulematta potilaita itseään. Ongelmaksi voi muodostua se, että potilaan ääni häviää tutkimusnäytön varjoon. Samalla voi unohtua hoitamisen syy: ihmisen kärsimys ja avun tarve.

Terveydenhuollossa kärsimystä pitää aina pyrkiä lievittämään. Potilaan kokemus palautteena hoidosta on otettava tosissaan. Se on tärkeää palveluiden laatua arvioitaessa.

Tiukka biolääketieteeseen nojaava katsanto eli se, että keho nähdään omana biologisena yksikkönään ja biolääketieteellisen hoidon kohteena ja mieli siitä ikään kuin erillään, ei ole enää riittävä. Tarvitaan laaja-alaisempaa, monimuotoisempaa hoitamista, jossa potilas kohdataan psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena ja hänen kokemuksensa on keskiössä.

Kun potilaskeskeisyys ei toteudu virallisessa terveydenhuollossa, ihmiset hakevat apua muualta.  Tuoreen tutkimuksen mukaan 35,3 prosenttia suomalaista käyttää täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja. Tarvitsisiko heidän niitä käyttää, jos he saisivat kaipaamaansa apua terveydenhuollosta?

Mistä syystä näin suuri osa kansalaisista turvautuu epävirallisiin hoitoihin ja kokee vielä saavansa niistä apua? Vastaukseksi ei riitä tiedon puute, internet tai kansalaisten typeryys. Asiaa pitäisi tutkia potilaiden näkökulmasta. Virallisuuden ja epävirallisuuden rajat ovat liukuvia ja muuttuvia. Kansalaiset muuttavat niitä omalla toiminnallaan. Tutkijat ja terveyspoliitikot tulevat sitten perässä.

Terveydessä ja sairaudessa fysiikka, kemia ja biologia ovat yhtä aikaa voimassa yksilöllisten kokemusten kanssa.  Elävässä todellisuudessa tarvitaan mahdollisimman monipuolisia tapoja auttaa ihmisiä. ”Hyvä” on otettava käyttöön sieltä, missä sitä on.  Ja tutkittava, missä se kulloinkin on.

Pauliina Aarva, tutkija, terveyden edistämisen dosentti, Tampere

Lähde

Laura Kemppainen, Teemu Kemppainen, Jutta Reippainen, Suvi T. Salmenniemi, Pia H. Vuolanto. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public Health. Online before print, October 4, 2017 . https://doi.org/10.1177/1403494817733869

*          *         *         *

Jatkan vielä hiukan tästä teemasta ja erityisesti tieteellisestä tutkimuksesta ja funktionaalisen lääketieteen asemasta Suomessa.

Myös Turun Sanomat kommentoi 9.11.2017  Pöntysen tapausta ja siihen liittyen kilpirauhassairauksien hoitomuotoja. En ota, enkä voikaan ottaa kantaa näiden yksittäisten sairauksien hoitamiseen, koska en tunne asiaa.  Sen sijaan tarkastelen koko jupakkaa laajemmasta eli koko terveydenhuoltojärjestelmän ja siinä sovellettavan hoitoideologian näkökulmasta. Ideologialla tarkoitan tässä yhteisön tajuntaan vahvasti juurtuneita käsityksiä siitä, millainen hoitaminen on hyvää ja oikeaa.

Kiinnostavaa on kysymys siitä, kuka ja millaisin perustein on oikeutettu yhteiskunnassamme päättämään, mikä ja millainen ihmisen vaivojen ja sairauksien hoitaminen tai terveyden edistäminen on oikeaa ja tieteellisesti hyväksi todistettua.

Tutkimuksen ristiriitaisuus

Tieteellinen tutkimus ei anna yksiselitteisä vastauksia, vaan viitteitä todellisuuden luonteesta. Yleensä on olemassa suurempi tai pienempi joukko toimivia, siis käypäisiä hoitomuotoja. Tällaisen valikoiman kokonaisuus antaa kuvan jonkin vaivan tai sairauden luonteesta ja sen hoitotavoista. Toimivien ratkaisuvaihtoehtojen joukko on kuin kartta hoitomahdollisuuksista. Suuri ratkaisumahdollisuuksien määrä auttaa näkemään hoitamisen maiseman paremmin kuin jos maisemaa katsottaisiin vain yhdestä näkökulmasta, tässä tapauksessa esimerkiksi vain kliinisten kontrolloitujen hoitokokeiden näkökulmasta. (Tarkennan, että kannatan voimakkaasti RCT-tutkimusta, mutta samanaikaisesti kannatan myös muiden terveystutkimuksen teoreettisten lähestymistapojen ja metodien huomattavasti nykyistä laajempaa käyttöä akateemisessa tutkimuksessa).

Tieteellisen tutkimuksen tulokset eivät ole sama asia kuin potilaan auttaminen. Tiede tuottaa lähes aina ristiriitaisia tuloksia ja niiden kanssa käytännön elämässä on vain koetettava tulla toimeen.

Nykyaikaisessa terveystutkimuksessa (kuten lääketieteessä, terveyspsykologiassa, kansanterveystieteissä, hoitotieteessä, ravitsemustieteessä, lääketieteellisessä antropologiassa jne.) tuotetut tutkimustulokset – kuten laajasti tiedetään – ovat  siis enemmän tai vähemmän ristiriitaisia. Näin ollen tärkeintä onkin tutkimustulosten mosaiikkista kehkeytyvä kokonaiskuva ja tämän hyödyntäminen käytännön hoitamisessa.

Tulee etsimättä mieleen kysymys: ”Onkohan nyt jämähdetty johonkin ajattelutapaan niin, ettei uskalleta katsoa laatikon ulkopuolelle?” Tällainen jämähtämisongelmahan on yleistä silloin, kun tieteissä vakiintunutta tilannetta (status quo) pidetään ainoana mahdollisuutena eikä suostuta näkemään ajattelun, teorioiden ja tutkimusmetodien puutteellisuuksia.

Tiede uusiutuu – hitaasti, mutta vramasti

Jos tiede ei kykene uusiutumaan, uusiutuminen alkaa purkautua tieteen ulkopuolisia kanavia pitkin. Maailmassa kun mikään ei ole kiveen hakattua, pysyvää, vaan kaikki muuttuu koko ajan – halusimme sitä tai emme.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa, että Turun Sanomien kirjoituksessa 9.11. 2017 Lääkäriliiton tuore toiminnanjohtaja Kati Myllymäki täräyttää: ”Lääketiede on tiedettä eikä mielipideasia.”

Tiede tosiaan on tiedettä – tai ainakin sen pitäisi olla. Kirjallisuustiede, tilastotiede, historiatiede ja biologiatiede ovat todellakin tiedettä, eivät mielipideasia. Niin on lääketiedekin. Sen sijaan lääkärin, kirjailijan, tilastojen laatijan, historian ja biologian opettajan työ ei ole tiedettä, vaan käytäntöä. Kukin e.m. ammattilainen soveltaa omassa toiminnassaan tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta myös työssä pitkän ajan kuluessa kollektiivisesti kertynyttä käytännön kokemuksen tuomaa näyttöä.

Hoitokiistoissa näyttää olevan kysymys siitä, mitä tieteellisiä faktoja pidetään relevantteina (asiaankuuluvina ja pätevinä) ja millä perustein, mitä käytäntöön perustuvaa evidenssiä (todistusvoimaa) hyväksytään ja kuka näistä päättää. Vallanjakokysymys on ilmeinen.

Kun vielä huomataan, että lääketieteitä ei ole vain yksi, vaan monia, ymmärrämme, että kyse on myös eri lääketieteiden välisistä kiistoista.  On olemassa esimerkiksi bio-, käyttäytymis–, liikunta-, elämäntapa- ja musiikkilääketiedettä yms. Lisäksi on runsaasti  muita lääketieteen suuntauksia, kuten yhdistävä (integrative)  laajennettu (extended), funktionaalinen (functional) lääketiede,  yrttilääketiede (herbal medicine), kiinalainen ja antroposofinen lääketiede. Uusin tulokas lienee narratiivinen lääketiede, jolla on jo omia koulutusohjelmiaan ainakin USA:ssa.

Funktionaaliseen lääketieteeseen, joka  tässä Pöntys-kiistassakin on noussut esiin, suhtaudutaan ristiriitaisesti tavanomaista (koulu)lääketiedettä edustavien tutkijoiden ja käytännön lääkäreiden piirissä Suomessa. Koululääketiedettä, joka on vahvasti biolääketieteellisesti orientoitunut, opetetaan tuleville lääkäreille yliopistojen  lääketieteellisissä tiedekunnissa.

Mitä on funktionaalinen lääketiede?

Suomessa toimii alan yhdistys, joka nettisivuillaan kertoo seuraavaa:

”Funktionaalinen lääketiede on terveydenhoidon alue, joka painottaa kehon oikean ja optimaalisen toiminnan merkitystä terveyden palauttamisessa ja sairauksien hoitamisessa. Siinä yhdistetään ja käytetään tietoa monelta eri tieteen alalta kuten lääketieteen eri osa-alueet, esim. sisätaudit, neurologia ja immunologia, biokemia, kasvitiede, ravintotiede, kliininen ekologia, toksikologia eli myrkkyoppi, genetiikka eli perinnöllisyysoppi ja fysiologia.

Funktionaalisen lääketieteen periaatteen mukaan elimistö hakeutuu parantuessaan kohti sisäistä tasapainoa, siksi sairaudet nähdään myös häiriöinä yksilön ja hänen ympäristönsä välillä. Tähän pyritään vaikuttamaan kokonaisvaltaisesti niin että saavutettaisiin jälleen tasapainotila.” Aiheesta lisää täältä Linkki http://fms.fi/funktionaalinen-laaketiede/

Minun on vaikea ymmärtää, mikä tuossa on epätieteellistä tai -ammatillista. Kysymys näyttäisi olevan siitä, että ihmistä ja hänen ongelmiaan, vaivojaan ja sairauksiaan tarkastellaan funktionaalisessa hoitamisessa eri tavalla kuin koululääketieteessä.  Funktionaalista suuntausta edustavat lääkärit näyttävät yllä olevan sitaatin perusteella arvostavan monitieteisyyttä  ja pitävän  johtavana ajatuksena terveyden edistämistä ja ihmisen oman paranemiskyvyn tukemista.

Hienoa. Potilaskeskeistä. Tasapainottavaa.

Juuri näitä tarvitaan enemmän kaikkien lääkäreiden, sote-keskusten ja ylipäänsä  ihmistä hoitavien työotteessa. Funktionaaliset hoitotavat eivät näytä olevan ristiriidassa biolääketieteellisten hoitomuotojen kanssa, vaan voivat toimia rinnakkain. ”Sekä että” auttaa ihmistä enemmän kuin ”joko tai”.

Päivitys 16.11.2017:  Jos olet kiinnostunut meneillään olevasta kilpirauhaskiistasta eli lääkehoitoa koskevasta oppiriidasta, tietoa saat Christer Sundqvistin kokoamasta media-aineistosta ja muusta julkaistusta materiaalista. Koosteessa on mukana myös  viitteitä tieteellisiin tutkimusartikkeleihin. Linkki  http://turpaduunari.fi/missa-mennaan-kilpirauhaskiistassa/

Pisarakaari