Lähdemme Pekingistä kiinalaisella aamujunalla klo 7.25 kohti Mongoliaa ja sen pääkaupunkia Ulan Batoria (mongoliaksi Ulaan Baatar).
Mongolia on iso ja harvaan asuttu paimentolaisuudesta ja hevosistaan tunnettu maa. Ja tietysti Tsingis- kaanista, hurjasta mongolijohtajasta, josta esimerkiksi Frederik lauloi hiittibiisissään. Tsingis-kaani hallitsi Mongoliaa 1200-luvun alussa. Hänen pojanpojastaan Kublaista tuli Mongolian suurkaani vuonna 1260, jonka jälkeen mongolit valloittivat laajoja maa-alueita muun muassa Kiinasta ja tunkeutuivat Eurooppaankin. Imperiumi kukoisti 1600-luvulle saakka.
Sitten koitti Kiinan vallan aika. Vuonna 1912 Ulko-Mongolia (Khalha-Mongolia) julistautui itsenäiseksi ja vuonna1924 perustettiin Mongolian kansantasavalta.
Mongolia ei ole enää sosialistinen kansantasavalta, vaan sitä ohjaa markkinatalous kuten lähes kaikkia maailman valtioita. Pääkaupunki Ulan Bator (artikkelikuva) sijaitsee vuorten ympäröimässä ”kattilassa”. Siellä tutustumme maan buddhalaiseen historiaan, vaikka ilmapiiri kaupungissa vaikuttaa kyllä enemmän maallistuneelta kuin uskonnolliselta.
Toisaalta tuntuu myös siltä, että buddhalaisuus olisi palannut markkinatalouden hävittämän marxilais-leniniläisen ideologian paikalle. Buddhalaisuus rantautui Mongoliaan Intiasta jo pari tuhatta vuotta siten. Sosialismin aikana (1924 –1990-luvun alkupuoli) buddhalaistemppelit, luostarit ja opinahjot toimivat enimmäkseen näkymättömissä, jopa maan alla. Sosialistinen hallinto ei niitä kuitenkaan kyennyt kokonaan hävittämään. Nyt buddhalaisuus on hallitseva uskonnollinen suuntaus Mongolissa.
Kuvia Ulan Batorin buddhalaisesta museosta ja temppelistä
Rukousmyllyrivistö. 
Jorma pyörittää rukousmyllyjä. 
Buddhalaisuuden museo Ulan Batorissa. 
Rukoushetki buddhalaisessa temppelissä Ulan Batorissa. 
Valtavan kokoinen patsas buddhalaisessa temppelissä Ulan Batorissa 
Vähän pelottava irvistys.
Kaupunkia esittelevä nuori opasnainen kertoilee buddhalaistemppelistä ja -museosta ja muistuttaa painokkaasti, että hän itse ei ole uskovainen.
Nainen rukoilee tai pyytää jotakin toivomustolpan juurella. Se seisoo lähellä buddhalaista temppeliä. Ehkä kaikki eivät halua temppeliin, vaan valitsevat yksinkertaisen tolpan.
Kysyn oppaalta, onko massaa edelleen shamanismin harjoittajia, sillä muinainen shamanismi oli yleistä paimentolaisten keskuudessa keskisessä Aasiassa. Hän alkaa kertoa tädistään, shamaanista, joka on auttanut ”näkijänä” ja opastajana monia, esimerkiksi nuoria heidän vielä epävarmalla elämänpolullaan. Opasneitonen on itsekin saanut apua shamaanitädiltään. Ilmeisesti perinne elää vahvana buddhalaisuuden rinnalla Mongoliassa.
Perinteiseen mongolialaiseen shamanismiin ei voi tutustua Ulan Batorissa, vaan sitä varten pitäisi matkustaa useita satoja kilometrejä paimentolaisalueille. Nyt ei siihen aika riitä. Ehkä seuraavalla kerralla.
Pian matka jatkuu Burjatian pääkaupunkiin, Ulan Udeen. Sitä ennen käväisemme vielä Mongolian dinosaurusmuseossa.
Dinosaurusmuseossa
Ulan Batorin dinosaurusmuseossa tutustumme alueelta löytyneisiin luurankoihin. Täkäläisen lajikkeen nimi on tarbosaurus.
Tuo kertomus budhalaisuuden säilymisestä todistaa ettei sitä jotakin meissä kukaan ulkopuolinen kýkene tuhoamaan järjestelmästä riippumatta.
Tuo kertomuksesi budhalaisuudesta on lohdullinen. On järjestelmä vaikka kuinka totalitaarinen, se ei kykene tukahduttamaan sitä jotain mikä elää ihmisen sielussa. Odotan mielenkiinnolla havaintojasi junamatkasta.