Kokemuksen paikka tieteessä

Penkkiurheilu, konsertit, taidenäyttelyt ja viihde herättävät meissä elämyksiä, tunteita ja fiiliksiä. Ihminen on kokeva olento.

Edellisessä postauksessani kerroin kummallisten (yliluonnollisten) kokemusten tutkimuksesta. Tässä kirjoituksessa pohdin, millainen rooli inhimillisellä kokemuksella ylipäänsä on tutkimuksen kohteena. Inspiroiduin aiheesta luettuani kasvatusfilosofi  Jani Kukkolan artikkelin, jossa hän tiivistää ydinasiat kokemuksen tutkimuksesta tieteenfilosofian näkökulmasta.  (Kukkola 2014).

Tieteessä kokemuksella on erityislaatuinen merkitys. Se on sekä suuri että pieni. Koko riippuu siitä, mistä näkökulmasta kokemusta tarkastellaan eli millaiset ovat tarkastelijan silmälasit, joiden läpi hän maailmaa ja tutkimusta katsoo. Meillä kaikilla on metaforisesti omanlaisemme silmälasit, joilla katsomme todellisuutta.   Eriväristen lasien takaa näemme asiat erivärisinä.

Itse asiassa kokemus on ihmisen olemuksen yksi perusulottuvuus. Se tuottaa kaikille inhimillisille ilmiöille merkitystä. Sitä tarvitaan sairastumisen tunnistamisessa ja se on tärkeä myös lääketieteellisiä diagnoosia tehtäessä. Lääketiede tutkimusalana on alkanut juuri kokemuksesta – niin potilaan kuin lääkärinkin. Ei se ole alkanut lääkärin pyrkimyksestä diagnosoida sairauksia tai nokkelasti luokitella ne johonkin tiettyyn ryhmään, vaan nimenomaan kokemuksen herättämästä ihmetyksestä – siitä, mitä potilas on kertonut kokevansa, kuinka hän kärsii, missä kipu ja vaiva tuntuvat.

Onko ”puhdas” kokemus tutkimuksen väärtti?

Kyllä on. Ainakin tutkijoiden mielestä. Akateemiset tutkijat ovat perustaneet Suomessa kokemuksen tutkimuksen verkoston, joka on toiminut viisitoista vuotta. Verkosto on eri yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa toimivien eri tieteenalojen tutkijoiden yhteistyöfoorumi ja se järjestää vuosittain tapahtumia tai konferensseja.

Kokemus on välitön osa ihmisen arkielämää ja sen käytäntöjä ja sellaisena ihmistieteellisen tutkimuksen merkittävä kohde. On tärkeää tehdä näkyväksi ja tuoda julki erilaisten kokemusten, kuten hoito-, sairastumis- ja parantumiskokemusten,  yksilöllinen ja yhteiskunnallinen merkitys.

Väliotsikon ”puhdasta” kokemusta ei ehkä ole olemassakaan, koska kokemus nivoutuu aina niin kokijan mieleen, kehoon kuin tilanteeseen ja ympäristöönkin. Joka tapauksessa kokemusten tieteellinen tutkimus on yksi demokraattisen päätöksenteon pohja. Se  myös lisää julkisen keskustelun avoimuutta ja monipuolisuutta erityisesti silloin, kun kyseessä on jokin vaikea, kiistanalainen tai tabunluontoinen aihe, esimerkiksi kummalliset (”yliluonnolliset”) kokemukset, tavanomaisesta poikkeavat hoitomuodot tai omallemme vieraat kulttuurit, joiden edustajia on tullut meidänkin maahamme.

Tutkijaverkosto on julkaissut useita kokoomateoksia, joissa käsitellään monipuolisesti kokemuksen tutkimusta eri tieteenaloilta. Kokemuksen tutkimus -kirjasarjan neljännessä osassa ”Annan kokemukselle mahdollisuuden”  Jani Kukkola pohtii mielenfilosofisia lähtökohtia kokemuksen tutkimukselle.

Hän väittää, että epäonnistuneen ja onnistuneen kokemuksen tutkimuksen välisessä suhteessa on kyse eräänlaisesta demarkaatiokysymyksestä eli rajanvedosta. Kyse on siitä, millaista kokemuksen tutkimuksen ylipäänsä pitäisi olla, jotta se olisi perusteltua tieteellisesti.

Jani Kukkola pohtii artikkelissaan, millainen tutkimus ylipäänsä lasketaan kokemuksen tutkimukseksi. Tätä varten on selvitettävä kokemuksen perusluonne ja se, miten tutkimuksen on siihen suhtauduttava tai miten tutkimus voi siihen suhtautua.

Kokemus ei ole erotettavissa tietoisuuden ja mielen tarkastelusta, vaan se on niille alisteinen. Mikäli tätä lähtökohtaa ei oteta vakavasti, ei voida puhua kokemuksen perustellusta tutkimuksesta.

Subjektiivinen ja objektiivinen puoli

Kokemuksen merkitystä esimerkiksi parantamisen ja hoitamisen tutkimuksessa on usein kyseenalaistettu sillä perusteella, että kokemusta on pidetty subjektiivisena näkökulmana. Sen on katsottu vähentävän tutkimuksen luotettavuutta. Tämän mukaan yksikön ensimmäisen persoonan (”minän”) näkökulma ikään kuin ei sopisi hoitamisen ja laajemmin  terveysalan tutkimukseen laisinkaan.

Ihmistieteet, joihin hoitamisenkin tutkimus lukeutuu, ovatkin – varsinkin laadullisessa, empiirisessä tutkimusorientaatiossaan – juuri kokemuksen luonteen vuoksi ongelman edessä. Jos tutkimuksen pyrkimyksenä on luonnontieteellisen tutkimuksen menetelmällisen jämäkkyyden mallintaminen ja siirtäminen ihmistieteisiin niin pitkälle kuin mahdollista, niin silloin samalla ”alimääräytyy” tutkimuskohteen (kokemuksen) olemus ja sen erityislaatuisuus.

Toisin sanoen tällainen (luonnontieteellinen) tutkimusote ei kuvaa riittävän tarkasti sitä todellisuuden osaa tai aluetta (kokemusta), jota tutkimuksen pitäisi koskea. Jani Kukkola väittää, että erilaiset reduktionistiset (isommat kokonaisuudet palautuvat pienempiin) lähtöoletukset, kuten toisinaan perusteeton naturalismi tai kielellinen reduktionismi ovat pulmallisia. Hän väittää myös, että ongelman ydin on nimenomaan tutkimuksen lähtökohtaisessa maailmankuvassa, siis oikeastaan metafyysisissä (fyysisen todellisuuden ylittävä oleminen) ja tieto-opillisissa oletuksissa, joilla määritellään alkuoletukset sille, mitä on olemassa ja miten saamme tästä (olemassa olevasta) tietoa.

Kokemukselle annettava sen ensisijaisuus

Hyvän kokemuksen tutkimuksen keskeinen lähtökohta on ottaa subjektiivinen kokemus vakavasti. Subjektiivisen kokemuksen ontologinen (olemassa olon) luonne ja tietoperusta on hyväksyttävä ja oletettava tutkimuksen lähtökohdaksi.

”Yksityiselle kokemukselle on siis annettavaa sen epistemologinen (tieto-opillinen) ensisijaisuus, tai ainakin erityisyys, suhteessa luonnontieteen kaltaiseen objektivoivaan, kolmannen persoonan näkökulmaan. Kokemuksen tutkimuksen perustava, lähtökohtainen demarkaatio (rajaaminen) palautuu siis tietoisuuden kysymykseksi.” (Kukkola 2014, 33)

Jani Kukkola on siis sitä mieltä, ja tästä on helppo olla samaa mieltä, että jos emme ota subjektiivisen näkökulman välittömyyttä ja sen tiedollisen ainutlaatuisuuden oletusta vakavasti, meidän on turha puhua onnistuneesta tai ylipäätään kokemuksen tutkimuksesta millään perustavasti mielekkäällä tavalla.

Toisin sanoen, jos tutkimuksen kohteena on kokemus/kokemukset, niin niiden varmistaminen ympäristön tai tutkittavien henkilökohtaisilla fyysisillä tai psyykkisillä piirteillä ei ole perusteltua. Jos näin tehdään, niin tutkimuksen kohde ei enää ole itse kokemus, vaan sen ulkopuoliset asian (tilanne, ympäristö, tutkittavien ominaisuudet jne.).

Nykytieteessä ja filosofiassa fysikalistinen naturalismi eli ajatus kaiken palautumisesta luonnontieteen tarkastelemaksi fysikaalisen todellisuuden kausaalisen vaikutuksen alaiseksi kohteeksi, on metafyysinen perusoletus. Näin ollen sitä – tieteellisen ajattelun näkökulmasta tämä on omituista –  ei tarvitse välttämättä enää edes perustella. Siitä on tullut suomalaisessakin tiedeyhteisössä eräänlainen dogmi, itsestään selvä ”totuus”.

Sen sijaan erityistä perustelua nykytieteessä vaatii kartesiolainen (René Descartes s. 1596 – k. 1650) dualismi, kanta jonka mukaan maailma koostuu fysikaalisesta aineksesta, joka on ulottuvaista (res extensa) ja mielen tai sielun aineksesta joka on tiedostavaa (res cogitans). Wilhelm Occamilaisen (s. noin 1285 – k. noin 1349) mukaan nimetyn säästäväisyysperiaatteen, ns. Occamin partaveiten  mukaan  useimmat naturalismiin taipuvaiset kieltävät maailman selittämisen mahdollisuuden kahdenlaisen olioluokan avulla ontologiseen säästäväisyyteen vedoten.

Jani Kukkola kysyy: ”Mutta miksi subjektiivinen tietoisuus tai subjektiivinen kokemuksellinen perspektiivi pitäisi väistämättä palauttaa luonnontieteelliseen objektivoituun episteemiseen (tietoa koskevaan) asetelmaan? Eihän luonnontieteen yksi  kauneimmista kruunuista, teoreettinen fysiikkakaan taivu tuohon ontologiseen säästäväisyyden ideaan. Olisiko meillä syytä kuitenkin ottaa subjektiivinen tietoisuus vakavasti, ja jopa niin vakavasti että se toimisi lähtökohtaehtona kaikelle onnistuneelle kokemuksen tutkimukselle? ” (Kukkola 2014, 36)

Onhan tosiasia, että kukaan toinen ei voi tietää minua paremmin, miltä minusta tuntuu olla minä ja miten minä maailman koen. Minulla on siis väistämättä jotakin sellaista kokemustietoa, jota kenelläkään toisella ei ole. Subjektiivisuus ei näin ollen olekaan pelkkää kielen tarjoama epätarkka tai vino viittaussuhde. Subjektiivisuus liittyy mentaaliseen aktiivisuuteen,  mielen toimintaan, joka ei ole palautettavissa naturalistisesti keholliseksi, esimerkiksi aivojen, toiminnaksi.

”Ei ollut niin tyhmä kuin luullaan”

Jani Kukkola toteaakin, että ”Descartes ei ollut niin tyhmä kuin mitä luullaan”. Oppikirjojen kuvaukset kartesiolaisesta dualismista sivuuttavat merkittäviä huomiota kartesiolaisen metodin luonteesta ja siitä seuraavista johtopäätöksistä. Karteesiolainen näkemys tietoisuudesta ei itse asiassa palaudu nykykäsityksen mukaiseen olkinukkeen ”kartesiolaisuudesta”, jota lähes jokainen mielenfilosofi on nykyaikaisen keskustelun puitteissa ainakin jossain määrin nälvinyt.

Kysymys on siitä, että on mahdollista ajatella minimalistisen kartesiolaisuuden linjassa näin: ”Metodisen epäilyn ajatus tarkoittaa, että tarkastelun lähtökohtana ovat välttämättömyysehdot, siis riittävät, mutta eivät kattavat tai täydelliset kuvaukset. Kriittinen metodi huolehtii siitä, että varmuuden kriteeri on niin suppea kuin vain mahdollista ja välttämätöntä. Tämän vuoksi ei olekaan syytä olettaa, että kartesiolainen subjekti olisi riittävän kattava kuvaamaan todellista empiiristä subjektia. Sen ei ole tarvekaan. Sen tehtävänä on kuvata ne välttämättömyysehdot subjektille, jotka ovat varman perustan kannalta välttämättömiä. Tämä johtaa siihen, että ainoa välitön tietoperusta on subjektissa itsessään ja vasta sen jälkeen ulkomaailmassa. Minimalistinen kartesiolaisuus ei siis johda substanssidualismiin, vaan eräänlaiseen perspektiividualismiin, ominaisuusdualismiin tai epistemologiseen dualismiin, millä nimellä nyt haluammekin sitä ilmaista. Tämä jako mielen välittömän konstitutiivisen voiman ja maailman välillä on ylittämätön eikä mikään reduktiivinen perustelu auta tekemään tätä mielen palautumattomuutta ulkomaailman ominaisuuksiin tekemättömäksi.” (Kukkola 2014, 41, lihavoinnit minun)

Kokemusten tutkimuksen kannalta kyse on siis eräänlaisista välttämättömyysehdoista tutkimuskohteen tarkastelussa tietyillä metodeilla. Kaikki tutkimusmenetelmät  pyrkivät mahdollisimman suureen tarkkuuteen ja validiuteen, ja kriittinen tarkastelu huolehtii siitä, että varmuuden kriteeri on niin suppea kuin vain suinkin mahdollista ja välttämätöntä.

Subjektiivinen näkemys eli subjektin ottaminen erityiseksi tutkimuskohteeksi ei tarkoita sitä, että se olisi riittävän kattava kuvaamaan todellista empiiristä ilmiötä tai subjektia. Sen ei ole tarvitsekaan. Se sen tehtävä on kuvata välttämättömyysehdot. Toisin sanoen välitön tietoperusta (koskien kokemuksia) on ihmisessä itsessään ja vasta sen jälkeen ulkomaailmassa.

Tämä mielellisyyden fysikalismista erillinen, kokemuksellinen ensisijaisuus ei tarkoita sitä, että tuo mieli ei pohjimmiltaan voisi perustua fysikaalisiin prosesseihin. Sen sijaan on varsin helposti osoitettavissa, että mielellisyyden maailman ja fysikaalisen maailman yhdistäminen vaatii sellaisen perusteellisen selityksen tai ymmärryksen, jota tiedeyhteisöllä ei tällä hetkellä ole, ja jota ei välttämättä koskaan tulla saavuttamaankaan.

Kirjoituksensa alaviitteessä Jani Kukkola viittaa filosofi John Fosteriin, joka osoittaa teoksessaan The Immaterial Self (1991), kuinka seuraavat maailmaa koskevat väitteet pitävät yhtä aikaa paikkansa:

1)     On olemassa mentaalinen, kokemuksellinen todellisuus/maailma.

2)     Mentaalinen todellisuus on perustava.

3)     On olemassa fysikaalinen todellisuus.

4)     Fysikaalinen todellisuus on perustava.

5)     Nämä kaksi todellisuutta ovat ontologisesti erotettavissa.

Naturalistisen reduktionismin ja mentaalisen kokemuksellisuuden perspektiivit ovat koko ajan läsnä maailmassamme. Vieläpä yhtä aikaa. Mentaalisen puolen palautumattomuutta fysikaaliseen heijastaa myös se, että arjessamme ja normaalissa kielenkäytössämme teemme jatkuvasti tällaisia erotteluja eli tarvitsemme perspektiividualistisia ilmauksia. Erottelemme fyysiset vammat ja mielisairaudet, puhumme siitä, että kehoni on väsynyt mutta mieli on onnellinen. Tällainen kielellinen dualistinen viittaus on sitä, että riippumatta siitä, onko mentaalisuuden tosiasiallinen perusta fysikaalisessa vai ei, emme voi käytännön elämässä (kuten kielessä ja ajattelussa) koskaan päästä pysyvästi eroon fysikaalisten ominaisuuksien ja mentaalisten ominaisuuksien välisestä selittämättömyyden kuilusta. (Kukkola 2014, 41).

Mieli on ”kiinni” materiassa, mutta myös siitä erillinen (riippuu näkökulmasta)

Mielen ja materiaalisen ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla ontologisesti kahtia jakautunutta, koska fysiikkakaan ei ole täydellinen, Jani Kukkola sanoo. Voimme ainakin pidättäytyä väittämästä tästä kahtiajaosta yhtään mitään ontologisesti. Kirjoittaja  osoittaa artikkelissaan, että koettu tajunnallinen tila ja sen ensisijaisuus on otettava kokemuksen tutkimuksen lähtökohdaksi.

Siteeraan tässä lopuksi vielä Jani Kukkolaa: ”Mitä voisi olla sellainen kokemuksen tutkimus joka ei nojaa kokemuksen itsensä ensisijaisuuteen, tiedolliseen auktoriteetin ja itsearvoisuuteen? Se on teoreettisesti epäkypsää ja menetelmällisesti sokeaa. Kokemuksen tiedollinen ensisijaisuus ei tarkoita, että kokemuksen kohde vastaisi maailmassa olevaa asiantilaa. Toisin sanoen, kokemuksemme voi osoittautua vääräksi, mutta se ei tee kokemuksesta itsestään mitätöntä.”

Päinvastoin, kaikki kokemuksellinen vuorovaikutustyö kuten ihmisten hoitaminen, opetus, ohjaus jne. perustuvat juuri tälle jännitteelle kokemuksen itsensä ensisijaisuudesta ja saavuttamattomuudesta, ja toisaalta sille tosiseikalle, että kokemus voi olla vääristymä asioiden tosiasiallisesta tilasta. Samalla kuitenkin tämä kokemuksen yksityisyys voi merkitä sitä, että voimme yrittää ymmärtää tuota tutkijalle ehkä  saavuttamattomissa olevaa subjektiivista kokemusta.

Kokemuksen perusteettomasti (biologiaan, yhteiskuntaan tai kieleen) redusoivat näkemykset tekevät kokemuksen tutkimuksen mielettömäksi ja tarpeettomaksi.

Tämä on aika vaarallista, koska silloin yksi ihmisyyden syvimpiä ulottuvuuksia jää kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle. Jos emme pidä kokemusta minään, saati anna sille erityistä tiedollista ja laadullista arvoa, sen tutkimisessa ei ole järkeä. Jos kokemus rinnastetaan ja palautetaan ”reaalimaailman” suhteeksi, ei ole kokemuksen kohdetta ollenkaan eli ei olisi mitään mitä tutkia. Kokemuksen tutkimus tarvitsee siis inhimillisen ensisijaisuuteensa. (Kukkola 2014, 53).

Kevennyslopuksi paalaan vielä alussa mainitsemiini silmälaseihin. Likinäköisenä tiedän, että tarvitsen kunnolliset lasit nähdäkseni hyvin ja kauas. Tai voin mennä laserleikkaukseen, jos niin haluan. Kiitos silmälääkäreiden ja optikoiden.  Voin silti käyttää myös voimakkuuksilla varustettuja aurinkolaseja tai aurinkoklipsejä tavallisten lasien päällä. Voin hassutella supervärikkäillä linsseillä. Piilolasitkin ovat tarjolla.  Kuinka paljon onkaan vaihtoehtoja! Kaikkia olen käyttänyt, paitsi leikkausta.

Suuntaan tästä hangen häikäisemälle järven jäälle nauttimaan lauantain ihanuudesta.

Lähde

Jani Kukkola. Millaisin ehdoin kokemus voi olla tutkimuskohteena mahdollinen? Teoksessa Kokemuksen Tutkimus IV. Annan kokemukselle mahdollisuuden. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi. 2014, s. 31-56.