Tag Archive | naturalismi

Aitonaturalismi on tietoisen kokemuksen hyväksymistä todeksi

Tiku ja Taku tarkkailevat aamua.

Mitähän noiden parina päivänä mökkiseinustalle ilmaantuneiden oravanpoikien päässä liikkuu? Tietävätkö ne olevansa oravia? Mitä ne mahtavat kokea oravina? Ainakin emolla, joka seurailee pienokaistensa touhuja lähipuun oksalta, on tietoinen kokemus, että näitä veijareita on syytä pitää silmällä. Hyvää äitienpäivää!

Uudessa kirjassaan Things That Bother Me. Death, Freedom, the Self, Etc. filosofi Galen Strawson pohtii muun muassa kokemusta. Käsitykseni naturalistisesta maailmankuvasta täydentyi luettuani kirjan.

Galen Strawson aloittaa toteamalla, että fysiikka kertoo meille erittäin paljon todellisuudesta siis fysikaalisen todellisuuden rakenteesta. Mutta se ei kerro eikä voikaan kertoa mitään todellisuuden perimmäisestä luonteesta, sen varsinaisesta olemuksesta, koska tämä perimmäinen luonne on paljon enemmän kuin rakenne.

Muutama kuukausi sitten postiluukustani tipahti kirja Tähtitiedettä kiireisille. Joku ystävällinen ihminen oli lähettänyt astrofyysikko Neil deGrasse Tysonin kiinnostavan, maailmankaikkeuden rakenteesta kertovan kirjan kotiini. Kirjeessä ei ollut mitään viestiä. Kiitos tuntemattomalle lähettäjälle. Tutkijan kansantajuisesti kirjoittamasta teoksesta ammensin paljon tietoa gravitaatiosta, pimeästä aineesta ja energiasta, matemaattisista laskelmista koskien maailman syntyä, galakseista ja niiden liikkeistä. Kerrassaan kiehtova lyhyt tähtitieteen oppitunti.

Teoksesta kävi ilmi Galen Strawsonin mainitsema seikka eli se, että tähtitiede ei pysty sanomaan mitään maailmankaikkeuden olemuksesta, luonteesta, vaan ainoastaan rakenteesta (mikä on tietenkin tärkeää ja kiinnostavaa). Astrofyysikko ei myöskään sano mitään maailmankaikkeuden syntyä edeltävistä hetkistä, hänen on ontologisten (olevaista koskevien) lähtöoletusten vuoksi myös vaiettava siitä, mikä aiheutti alkuräjähdyksen tai aiheuttiko mikään. Ehkä kaikkeus onkin ollut ”aina”, ajattomuudessa.

Neil deGrasse Tyson toteaa, että ”yksikään fysiikan (tunnettu) laki ei kykene millään tarkkuudella kuvailemaan maailmankaikkeuden käyttäytymistä tämän jakson aikana”. Tällä jaksolla hän viittaa ”Planckin aikakauteen” eli maailmankaikkeuden aivan alkuvaiheisiin.

Ei siis ole varmuutta mistä olemme tulleet. Jää paljon avoimia kysymyksiä. Ja hyvä niin. Joka tapauksessa voin suositella kirjaa kaikille, joita tähtitiede, galaksit ja maailman fysikaalinen puoli kiinnostavat.

On innostavaa oppia uutta ja pohdiskella olevaisuuttamme, sen luonnetta, olioiden, kuten ihmisen (ja oravan) tarkoitusta ja merkitystä osana maailmankaikkeutta. Se on kiehtovaa, vaikka vastausta ei saisikaan.

Fysiikka tarkastelee ja määrittelee matemaattisia yhtälöitä, jotka edustavat materiaalisen olevaisen rakenteellisia suhteita. Strawson kommentoi, että fysiikka on matemaattista, mutta ei siksi että tietäisimme niin paljon fysikaalisesta maailmasta, vaan koska tiedämme niin vähän.

Fysiikka on hieno tiede, vaikka monet asiat jäävätkin selittämättä. Se vaikenee siitä mikä on se, joka tuo maailmaamme mukaan elämäntunnun. Fysiikka kun ei kerro mitään reaalisesta, todellisesta elämästä. Se ei kerro todellisuuden jutuista ihmisen elämismaailman kannalta, se ei sano mitään siitä, miltä todellisuus ihmisestä tuntuu. Ei se kai kuulukaan nykyfysiikan oppialaan, joten ei se voikaan siitä mitään sanoa.

Naturalismi ja aitonaturalismi

Naturalismiksi määritellään sellainen maailmankuva tai käsitys että todellista on vain fyysinen luonto ja  että kaikki ilmiöt ovat tieteellisesti (luonnontieteellisesti) selitettävissä.[

Strawson kannattaa todellista, aitoa, reaalista naturalismia (real naturalism), joka poikkeaa jonkin verran ”tavallisesta” edellä määritellystä naturalismista. Käytän jatkossa tästä Strawsonin versiosta lyhyyden vuoksi termiä ”aitonaturalismi”.

Strawsonin mukaan ensimmäinen askel aitonaturalismin hyväksymiseen on se, että hyväksymme oman fysikaalista maailmaa koskevan tietomme luonteen. Tämä tarkoittaa, että ymmärrämme myöskin oman tietämättömyytemme olemuksen. Aitonaturalismissa ajatellaan konkreettisen todellisuuden olevan kokonaan   fysikaalista. Nykyfysiikka inhimillisenä tieteellisenä toimintana ei pysty täysin kuvaamaan tämän konkreettisen todellisuuden olemusta edes periaatteessa.

Kirjoittaja käyttää sanaa fysikalistiset näkemykset kuvatakseen sellaisia katsantoja, joissa uskotaan, että fysiikka voi periaatteessa täydellisesti kuvata ja luonnehtia fysikaalista maailmassa.

Kiinnostuin Galen Strawsonin pohdinnoista kun luin, että aitonaturalismin mukaan tietoisuuskin on fysikaalista! Tästähän ovat puhuneet reduktionistiset materialistit jo kauan (esimerkiksi Daniel Dennett lukuisissa kirjoissaan) siinä merkityksessä, että tietoisuus ja sen osana kokemus on oikeastaan illuusioita. Kokemusta ei siis ole varsinaisesti olemassa, on vain hermoimpulsseja ja luonnontieteellisiä faktoja. Ihmisen kokemus on siis harhainen verrattuna fysikaaliseen todellisuuteen. Esimerkkeinä on  käytetty mm. viininmaistamiskoetta. Ihmiset kokivat saman viinin erimakuiseksi eri tilanteissa sen mukaan, kuvittelivatko viinin olevan kallista vai halpaa. Kokemus oli siis virheellinen suhteessa viiniin fyysisenä objektina.

Olen aina ihmetellyt, miten joku voi väittää kokemusta itseään (kokemusta sinänsä) oikeaksi tai harhaiseksi. Ihmisellä voi tietysti olla totuudenmukaisia tai harhaisia tai tilanteen mukaan erilaisiksi määräytyviä kokemuksia fysikaalisesta maailmasta, itsestään ja jopa omista tiedoistaan ja kyvyistään. Mutta kokemus ilmiönä on todellista riippumatta siitä vastaako se fysikaalista todellisuutta. Uni on kokemus. Musiikin kuuntelusta saa kokemuksia. Kauhuleffa synnyttää pelon kokemuksen.

Strawson perustelee väitettä, että kokemus on olemassa, että se ei ole illuusio.

Jokainen meistä tietää itsessään, että itse (minä) on olemassa. Lukiessasi tätä tiedät että se olet sinä joka tätä luet. Asian totesi jo René Descartes 1600-luvulla sanomalla ”Ajattelen, siis olen”. Strawson muistuttaa, että tämä on varmuus yksilöllisestä olemisestamme. Havaitsemme toisenkin yleisen varmuuden, josta Descartes mainitsi. Tiedämme, että meillä on tietoisuus ja tietoinen kokemus. Se on subjektiivinen, kvalitatiivinen fenomenologinen ominaisuus (kvalia).

Onko kokemus fysikaalinen fakta?

Kokemuksen olemassa olo on yleisesti tunnettu, varma ja konkreettisen todellisuuden fakta. Jokaiselle, joka kokee todellisuuden puhtaasti ja luonnollisesti, itse kokemus on varmasti tunnettu luonnollinen tosiasia. Se on jokaiselle aidolle naturalistille näin ollen tunnettu fysikaalinen fakta. Tämä on Galen Strawsonin kokemusteoretisoinnin lähtökohta. Se on, kuten hän sanoo, välttämätön, ilmeinen ja todellinen aitonaturalismin lähtökohta. Siinä on suoraa realismia koskien tietoista kokemusta.

Mutta mitä kokemusta koskeva realismi oikein on? Tässä suhteessa on paljon terminologiasta häilyvyyttä mielenfilosofiassa. Tässä kokemuksella tarkoitetaan sitä, että se on todella jonkun ihmisen reaalisesti, konkreettisesti läpielettyä tapahtumaa –  kokemusta. Kokemuksen realistisuus tarkoittaa kirjoittajalle sitä, että kyse on oikeasta realismista todellisessa elämässä.

Otetaan esimerkiksi kivun tai värin tuntemus tai joku maku. Galen Strawson kuvaa tätä todellisuutta niin, että ottaa esimerkin siitä mentaalisesta tapahtumasta joka juuri sillä hetkellä tapahtuu, kun nämä aistimukset esiintyvät suoraan – siis ennen mitään asioiden filosofointia. Esimerkiksi kun jollekin kuusivuotiaalle annetaan ruokaa, jonka mausta hän ei pidä, hän reagoi kokemukseensa jotenkin. Kirjoittaja tarkoittaa aitorealismilla kokemusta siitä, että se on suoraa, ei filosofista kokemusta. Kysymys ei ole siitä, onko kokemus objektiivisesti oikea (kuten viinimaistamisesimerkissä, jossa kallis viini todettiin kokeessa paremman makuiseksi, vaikka itse asiassa kumpikin koeryhmä sai ihan  samaa viiniä; hinnan tietäminen vaikutti tähän kokemukseen.) Aidon realismin mukaan kokemus ymmärretään siis sellaisena asiana, että kun se (kokemus) meillä on, niin me tiedämme että se meillä on. Se on siis tietoa tuntemuksen kautta.

Suoran tietämisen tila

Kokemuksessa ihminen on suoran tietämisen tilassa jostakin asiasta. Kun maistaa vaikkapa omenaa, se on riittävää ja välttämätöntä, jotta tietää, miltä omena maistuu. Kun ihmisellä on tuo maun kokemus, se on sen asian tietämistä. Vaikka kokemus olisikin jossain suhteessa väärä, esimerkiksi suhteessa siihen millaisena muut asian kokevat, niin  kuitenkin yleinen ymmärrys siitä, mitä kokemus on, on juuri sen kaltainen kuin kuusivuotiaan kokemus pahanmakuisen ruuan maistamisesta tai viinin maun kokemisesta (oli se sitten paremmaksi tai huonommaksi koettua). Toisin sanoen tiedämme mitä kokemus on.

Galen Strawson haluaa määritellä kokemuksen juuri näin, jotta vältettäisiin, nokkela väite siitä, että itseasiassa me emme tiedä, mitä se kokemus on. Se on yksinkertainen asia, mutta tämä pitää Strawsonin mielestä sanoa ääneen nykyisessä filosofisessa ilmastossa. Toisin sanoen kokemuksella hän ymmärtää elettyä kvalitatiivista kokemuksellista piirrettä, joka ymmärretään täsmälleen sellaisena kuin se tavallisessa elämässä ilmenee. Filosofin, psykologin tai kenenkään muunkaan ei pitäisi tämän selvityksen jälkeen väittää, että hän ei ole varma mitä kokemus tarkoittaa.

Näin määriteltynä kokemuksellisuutta ei voi mitenkään palauttaa/redusoida ei-kokemukselliseksi. Jos naturalistiksi itsensä mieltävä ei hyväksy tällaista kokemusta luonnonmukaiseksi asiaksi, niin Galen Strawsonin mielestä hän ei ole todellinen naturalisti, koska hän kieltää ja epäilee varmasti tiedetyn luonnollisen tosiasian olemassa olon, joka tosiasia on kaikkein varmimmin tiedetty yleinen luonnollinen fakta. Tämä on Galen Strawsonin mukaan keskeinen testi sille, onko ihminen aitonaturalisti vai ei. Tässä ei ole kysymys mistään tietämättömyydestä vaan nimen omaan tiedosta.

On tietysti mahdollista asettaa kyseenalaisiksi tällainen aito ja realistinen käsitys kokemuksesta. Voidaan esittää hypoteesi, että kokemus on itse asiassa epätodellinen ja se on illuusio. Tässä kohtaa argumentaatiota lisätään usein, että ”näyttää siltä kuin kokemus olisi aito” samalla kun väitetään, että sitä (kokemusta) ei todellisuudessa ole olemassa.

Tämä kuitenkin jättää oletetun illuusion eli sen että ”se näyttä joltakin” paikalleen eli luonnolliseksi faktaksi eli siis täysin fysikaaliseksi faktaksi. Illuusioargumentoinnissa ongelma on, että illuusio jo sinällään pitää sisällään hypoteesin mukaisesti niitä ominaisuuksia, joista esitetään hypoteesi. Kysymys on siitä, että ilmiö, jota väitetään ”kokemukselta näyttämiseksi” eli ilmiö jonka oletamme olevan illuusio, ei voi olla olemassa, jollei todellista kokemusta ole olemassa.

Galen Strawson kritisoi Daniel Dennettiä siitä, että hän yrittää pyöritellä tällaista väitettä osoittaakseen kokemuksen olemattomuuden käyttäen sanaa ”fenomenologinen” siinä merkityksessä, että sillä kuvataan tietoista kokemusta. Dennett väittää (Strawsonin mukaan), että tietoisuudessa ei ole laadullisia tiloja (kvalioita), joihin kokemus juuri viittaa. Strawson kirjoitta, että Dennettin mukaan ei ole olemassa sellaista ideaa kuin fenomenologinen (fenomenologia on oppi ilmiöistä – eli se tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmiselle hänen kokemusmaailmassaan), vaan ainoastaan näyttää siltä, että on olemassa joku fenomenologinen (eli tietoisuudessa laadullinen tila, kvalia, tässä tapauksessa kokemus). Strawson toteaa, että se, että tietoinen kokemus näyttää olevan olemassa tarkoittaa juuri sitä mitä se sanoo: tietoinen kokemus näyttää olevan olemassa.

Mitä tulee kokemukseen et voi avata sitä kuilua joka, on ”olemisen” ja ”näyttää olevan” välillä, Galen Strawson sanoo.

”Valenaturalistit”

Ne, jotka eivät ole aitonaturalisteja, ajattelevat, että fysiikka antaa syyn ajatella, että kokemus ei voi olla fysikaalinen. He ovat Galen Stawonin mukaan väärässä, sillä he eivät ole ymmärtäneet fysiikan hiljaisuutta eli sitä osaa fysiikasta, joka ei pysty selittämään ja kuvaamaan jotakin asiaa. Aitonaturalistit ovat tämän ymmärtäneet. He tietävät, että se tieto, jonka fysiikka meille tarjoaa, ei anna perusteita ajatella, että kokemus ei voisi olla fysikaalinen, kokonaan fysikaalinen, yhtä fysikaalinen kuin on sähkövaraus.

On tietenkin totta, että kokemus näyttää ulkoisesti erilaiselta kuin pikkuinen, käsinkosketeltavan fysikaalinen esine sellaisena kuin se hahmotetaan jokapäiväisessä elämässä. Mutta tämä ei ole riittävä perustelu sille, että kokemus ei voisi olla  kokonaan fysikaalinen. On myöskin totta, että kokemus näyttää erilaiselta kuin fysikaalinen aine sellaisena kuin se tavallisesti fysiikan laboratorioissa hahmotetaan. Mutta tämäkään ei anna syytä ajatella, että kokemus ei olisi täysin fysikaalista. Mehän emme tiedä tarpeeksi fysikaalisen maailman luonteesta väittääksemme, että sillä ei voi olla kokemuksellisuutta. Näin Galen Strawson argumentoi.

Hänen mukaansa naturalisti ei voi hylätä ajatusta, että fysikaalinen on täysin mentaalista tai – todellakin – täysin kokemuksellista. Hän kuitenkin tällä hetkellä olettaa, että ei-kokemuksellinen fysikaalinen sisältyy fysikaaliseen todellisuuteen. Ei ole välttämätöntä olettaa, että sillä on kokemuksellinen luonne. Mutta voi olla, että kaikki fysikaalinen todellisuus on sellaista, että sillä on jotakin kokemuksellisia piirteitä. Mutta tämän perusteelle ei tarvitse hylätä mahdollisuutta, että panpsykismi (= ajatus, että luontokappaleissa, puissa, vesissä jne. on tietoisuutta tai henkeä) on virheellinen kaikissa muodoissaan ja että fysikaalisella todellisuudella on kokemuksellista luonnetta ainoastaan, kun se on organisoitu tietyllä tavalla. Toisin sanoen tavalla, jossa se on organisoitunut meidän aivoissamme.

Olipa miten tahansa, kaikki aitonaturalistit ovat realisteja kokemuksen suhteen yksinkertaisesti siitä syystä, että sen olemassaolo on varmasti tiedetty yleinen luonnollinen tosiasia. Aitonaturalistit arvostavat kokemuksen perusdataa eli siis kokemusta itseään, ja kieltävät villin antinaturalistisen opin, joka noin 50 viime vuoden ajan on käsitellyt tällaista perustavaa faktaa, kokemusta, ikään kuin se olisi sen suurin ongelma, ja yrittänyt käsitellä sitä asettamalla kokemuksen kyseenalaiseksi enemmän tai vähemmän näkyvästi tai ainakin kyseenalaistanut sen väitteen, että se on perimmältään hyväksyttävissä juuri sellaisena kuin se näyttää olevan.

Ei-aitonaturalisti kieltää tai ainakin näkee syyn kyseenalaistaa varmasti tiedetyn luonnollisen faktan tietoisen kokemuksen olemassaolosta sellaisena kuin todellinen realisti sen luonnehtii ja sellaisena kuin se yleensä ja oikein on ymmärretty.

Kertauksena vielä Strawsonin argumentti, että kokemuksen suhteen emme voi avata sitä kuilua joka on ”olevan” (reaalisen ilmenemisen sellaisena kuin me voimme sen sanoa olevan) ja ”näyttää olevan” (sen miltä se näyttäisi olevan) välillä siinä tapauksessa jossa sitä kokemusta ikään kuin ei ole olemassa. Tämä johtuu siitä että tuollainen ”näyttäisi olevan” kokemus on jo sinällään kokemusta.

Ei-aitonaturalismi pitää sisällään ison virheen fysiikasta. Tämän voi lyhyesti ilmaista siten, että mikään fysiikassa tai ylipäänsä tieteessä tai tavanomaisessa fysikaalisen maailman kokemuksessamme ei tue kokemuksen olemassaolon kieltämistä tai kyseenalaistamista millään tavalla. Kokemus on totta. Se on yhtä totta kuin sekin, että emme näe tai ymmärrä, kuinka fysiikan väitteet sopivat kokemusta koskevan aitonaturalismin esittämien faktojen kanssa korrektisti yhteen.

Ei ristiriitaa, vaan vaikeus integroida

Mutta kuitenkaan näiden välillä ei ole selkeää yhteentörmäystäkään, ei ole ristiriitaa fysiikkaa koskevien väitteiden ja kokemusta koskevien faktojen välillä. On ainoastaan vaikeus integroida näitä kahta kuvailevaa mallia toisiinsa.

Galen Strawsonin mukaan kokemusta ei voi järkisyin väittää olemattomaksi tai edes kyseenalaistaa sitä. Hän pohtii myös filosofista kysymystä, onko fyysinen aine perimmältään kokemuksellista luonteeltaan. Meillähän ei ole minkäänlaista evidenssiä sen kokemuksellisuudesta lukuun ottamatta erityistapausta eli aivojamme. Aivoissa tapahtuu intensiivistä neuronien välistä ja neuronien sisäistä elektrokemiallista aktiivisuutta ja hyvin monimutkaista dataasiirtymää, jota voidaan tutkia fysikaalisesti. Samalla ja yhtä aikaa se on kokemuksellista. Muustakaan kuin aivoaineesta emme voi varmasti sanoa, etteikö se myös olisi kokemuksellista.

Ei ole mitään todistetta kokemuksellisen olemassaolosta konkreettisen todellisuuden suhteen. Ei ole myöskään minkäänlaista havainnollista evidenssiä siitä, että konkreettisessa todellisuudessa ei-kokemuksellisuus olisi olemassa. Tällaista evidenssiä ei voi ollakaan. Tässä kohtaa moni ajattelee olevan teoreettisesti ja ontologisesti halvempaa, taloudellisempaa postuloida aineen epäkokemuksellisuus mieluummin kuin aineen kokemuksellisuus todellisuuden peruselementtinä, mutta ei se ole halvempaa, vaan kalliimpaa, sanoo Galen Strawson. Perustelu on se, että mehän tiedämme, että kokemuksellisuus ja kokemuksellinen todellisuus on olemassa, mutta me emme tiedä,  että on olemassa jotakin ei-kokemuksellista todellisuutta.

Tulikohan minusta nyt aitonaturalisti? Se jää nähtäväksi. Entä sinusta?

Kirjat

Galen Strawson. Things That Bother Me: Death, Freedom, the Self, Etc. New York Review Books. Kindle Edition. 2018.

Neil deGrasse Tyson. Tähtitiedettä kiireisille. Aula&Co. Helsinki 2018.

Kokemuksen paikka tieteessä

Korakrit Arunanondchai Kiasma 6.1.2018

Penkkiurheilu, konsertit, taidenäyttelyt ja viihde herättävät meissä elämyksiä, tunteita ja fiiliksiä. Ihminen on kokeva olento.

Edellisessä postauksessani kerroin kummallisten (yliluonnollisten) kokemusten tutkimuksesta. Tässä kirjoituksessa pohdin, millainen rooli inhimillisellä kokemuksella ylipäänsä on tutkimuksen kohteena. Inspiroiduin aiheesta luettuani kasvatusfilosofi  Jani Kukkolan artikkelin, jossa hän tiivistää ydinasiat kokemuksen tutkimuksesta tieteenfilosofian näkökulmasta.  (Kukkola 2014).

Tieteessä kokemuksella on erityislaatuinen merkitys. Se on sekä suuri että pieni. Koko riippuu siitä, mistä näkökulmasta kokemusta tarkastellaan eli millaiset ovat tarkastelijan silmälasit, joiden läpi hän maailmaa ja tutkimusta katsoo. Meillä kaikilla on metaforisesti omanlaisemme silmälasit, joilla katsomme todellisuutta.   Eriväristen lasien takaa näemme asiat erivärisinä.

Itse asiassa kokemus on ihmisen olemuksen yksi perusulottuvuus. Se tuottaa kaikille inhimillisille ilmiöille merkitystä. Sitä tarvitaan sairastumisen tunnistamisessa ja se on tärkeä myös lääketieteellisiä diagnoosia tehtäessä. Lääketiede tutkimusalana on alkanut juuri kokemuksesta – niin potilaan kuin lääkärinkin. Ei se ole alkanut lääkärin pyrkimyksestä diagnosoida sairauksia tai nokkelasti luokitella ne johonkin tiettyyn ryhmään, vaan nimenomaan kokemuksen herättämästä ihmetyksestä – siitä, mitä potilas on kertonut kokevansa, kuinka hän kärsii, missä kipu ja vaiva tuntuvat.

Onko ”puhdas” kokemus tutkimuksen väärtti?

Kyllä on. Ainakin tutkijoiden mielestä. Akateemiset tutkijat ovat perustaneet Suomessa kokemuksen tutkimuksen verkoston, joka on toiminut viisitoista vuotta. Verkosto on eri yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa toimivien eri tieteenalojen tutkijoiden yhteistyöfoorumi ja se järjestää vuosittain tapahtumia tai konferensseja.

Kokemus on välitön osa ihmisen arkielämää ja sen käytäntöjä ja sellaisena ihmistieteellisen tutkimuksen merkittävä kohde. On tärkeää tehdä näkyväksi ja tuoda julki erilaisten kokemusten, kuten hoito-, sairastumis- ja parantumiskokemusten,  yksilöllinen ja yhteiskunnallinen merkitys.

Väliotsikon ”puhdasta” kokemusta ei ehkä ole olemassakaan, koska kokemus nivoutuu aina niin kokijan mieleen, kehoon kuin tilanteeseen ja ympäristöönkin. Joka tapauksessa kokemusten tieteellinen tutkimus on yksi demokraattisen päätöksenteon pohja. Se  myös lisää julkisen keskustelun avoimuutta ja monipuolisuutta erityisesti silloin, kun kyseessä on jokin vaikea, kiistanalainen tai tabunluontoinen aihe, esimerkiksi kummalliset (”yliluonnolliset”) kokemukset, tavanomaisesta poikkeavat hoitomuodot tai omallemme vieraat kulttuurit, joiden edustajia on tullut meidänkin maahamme.

Tutkijaverkosto on julkaissut useita kokoomateoksia, joissa käsitellään monipuolisesti kokemuksen tutkimusta eri tieteenaloilta. Kokemuksen tutkimus -kirjasarjan neljännessä osassa ”Annan kokemukselle mahdollisuuden”  Jani Kukkola pohtii mielenfilosofisia lähtökohtia kokemuksen tutkimukselle.

Hän väittää, että epäonnistuneen ja onnistuneen kokemuksen tutkimuksen välisessä suhteessa on kyse eräänlaisesta demarkaatiokysymyksestä eli rajanvedosta. Kyse on siitä, millaista kokemuksen tutkimuksen ylipäänsä pitäisi olla, jotta se olisi perusteltua tieteellisesti.

Jani Kukkola pohtii artikkelissaan, millainen tutkimus ylipäänsä lasketaan kokemuksen tutkimukseksi. Tätä varten on selvitettävä kokemuksen perusluonne ja se, miten tutkimuksen on siihen suhtauduttava tai miten tutkimus voi siihen suhtautua.

Kokemus ei ole erotettavissa tietoisuuden ja mielen tarkastelusta, vaan se on niille alisteinen. Mikäli tätä lähtökohtaa ei oteta vakavasti, ei voida puhua kokemuksen perustellusta tutkimuksesta.

Subjektiivinen ja objektiivinen puoli

Kokemuksen merkitystä esimerkiksi parantamisen ja hoitamisen tutkimuksessa on usein kyseenalaistettu sillä perusteella, että kokemusta on pidetty subjektiivisena näkökulmana. Sen on katsottu vähentävän tutkimuksen luotettavuutta. Tämän mukaan yksikön ensimmäisen persoonan (”minän”) näkökulma ikään kuin ei sopisi hoitamisen ja laajemmin  terveysalan tutkimukseen laisinkaan.

Ihmistieteet, joihin hoitamisenkin tutkimus lukeutuu, ovatkin – varsinkin laadullisessa, empiirisessä tutkimusorientaatiossaan – juuri kokemuksen luonteen vuoksi ongelman edessä. Jos tutkimuksen pyrkimyksenä on luonnontieteellisen tutkimuksen menetelmällisen jämäkkyyden mallintaminen ja siirtäminen ihmistieteisiin niin pitkälle kuin mahdollista, niin silloin samalla ”alimääräytyy” tutkimuskohteen (kokemuksen) olemus ja sen erityislaatuisuus.

Toisin sanoen tällainen (luonnontieteellinen) tutkimusote ei kuvaa riittävän tarkasti sitä todellisuuden osaa tai aluetta (kokemusta), jota tutkimuksen pitäisi koskea. Jani Kukkola väittää, että erilaiset reduktionistiset (isommat kokonaisuudet palautuvat pienempiin) lähtöoletukset, kuten toisinaan perusteeton naturalismi tai kielellinen reduktionismi ovat pulmallisia. Hän väittää myös, että ongelman ydin on nimenomaan tutkimuksen lähtökohtaisessa maailmankuvassa, siis oikeastaan metafyysisissä (fyysisen todellisuuden ylittävä oleminen) ja tieto-opillisissa oletuksissa, joilla määritellään alkuoletukset sille, mitä on olemassa ja miten saamme tästä (olemassa olevasta) tietoa.

Kokemukselle annettava sen ensisijaisuus

Hyvän kokemuksen tutkimuksen keskeinen lähtökohta on ottaa subjektiivinen kokemus vakavasti. Subjektiivisen kokemuksen ontologinen (olemassa olon) luonne ja tietoperusta on hyväksyttävä ja oletettava tutkimuksen lähtökohdaksi.

”Yksityiselle kokemukselle on siis annettavaa sen epistemologinen (tieto-opillinen) ensisijaisuus, tai ainakin erityisyys, suhteessa luonnontieteen kaltaiseen objektivoivaan, kolmannen persoonan näkökulmaan. Kokemuksen tutkimuksen perustava, lähtökohtainen demarkaatio (rajaaminen) palautuu siis tietoisuuden kysymykseksi.” (Kukkola 2014, 33)

Jani Kukkola on siis sitä mieltä, ja tästä on helppo olla samaa mieltä, että jos emme ota subjektiivisen näkökulman välittömyyttä ja sen tiedollisen ainutlaatuisuuden oletusta vakavasti, meidän on turha puhua onnistuneesta tai ylipäätään kokemuksen tutkimuksesta millään perustavasti mielekkäällä tavalla.

Toisin sanoen, jos tutkimuksen kohteena on kokemus/kokemukset, niin niiden varmistaminen ympäristön tai tutkittavien henkilökohtaisilla fyysisillä tai psyykkisillä piirteillä ei ole perusteltua. Jos näin tehdään, niin tutkimuksen kohde ei enää ole itse kokemus, vaan sen ulkopuoliset asian (tilanne, ympäristö, tutkittavien ominaisuudet jne.).

Nykytieteessä ja filosofiassa fysikalistinen naturalismi eli ajatus kaiken palautumisesta luonnontieteen tarkastelemaksi fysikaalisen todellisuuden kausaalisen vaikutuksen alaiseksi kohteeksi, on metafyysinen perusoletus. Näin ollen sitä – tieteellisen ajattelun näkökulmasta tämä on omituista   ei tarvitse välttämättä enää edes perustella. Siitä on tullut suomalaisessakin tiedeyhteisössä eräänlainen dogmi, itsestään selvä ”totuus”.

Sen sijaan erityistä perustelua nykytieteessä vaatii kartesiolainen (René Descartes s. 1596 – k. 1650) dualismi, kanta jonka mukaan maailma koostuu fysikaalisesta aineksesta, joka on ulottuvaista (res extensa) ja mielen tai sielun aineksesta joka on tiedostavaa (res cogitans). Wilhelm Occamilaisen (s. noin 1285 – k. noin 1349) mukaan nimetyn säästäväisyysperiaatteen, ns. Occamin partaveiten  mukaan  useimmat naturalismiin taipuvaiset kieltävät maailman selittämisen mahdollisuuden kahdenlaisen olioluokan avulla ontologiseen säästäväisyyteen vedoten.

Jani Kukkola kysyy: ”Mutta miksi subjektiivinen tietoisuus tai subjektiivinen kokemuksellinen perspektiivi pitäisi väistämättä palauttaa luonnontieteelliseen objektivoituun episteemiseen (tietoa koskevaan) asetelmaan? Eihän luonnontieteen yksi  kauneimmista kruunuista, teoreettinen fysiikkakaan taivu tuohon ontologiseen säästäväisyyden ideaan. Olisiko meillä syytä kuitenkin ottaa subjektiivinen tietoisuus vakavasti, ja jopa niin vakavasti että se toimisi lähtökohtaehtona kaikelle onnistuneelle kokemuksen tutkimukselle? ” (Kukkola 2014, 36)

Onhan tosiasia, että kukaan toinen ei voi tietää minua paremmin, miltä minusta tuntuu olla minä ja miten minä maailman koen. Minulla on siis väistämättä jotakin sellaista kokemustietoa, jota kenelläkään toisella ei ole. Subjektiivisuus ei näin ollen olekaan pelkkää kielen tarjoama epätarkka tai vino viittaussuhde. Subjektiivisuus liittyy mentaaliseen aktiivisuuteen,  mielen toimintaan, joka ei ole palautettavissa naturalistisesti keholliseksi, esimerkiksi aivojen, toiminnaksi.

”Ei ollut niin tyhmä kuin luullaan”

Jani Kukkola toteaakin, että ”Descartes ei ollut niin tyhmä kuin mitä luullaan”. Oppikirjojen kuvaukset kartesiolaisesta dualismista sivuuttavat merkittäviä huomiota kartesiolaisen metodin luonteesta ja siitä seuraavista johtopäätöksistä. Karteesiolainen näkemys tietoisuudesta ei itse asiassa palaudu nykykäsityksen mukaiseen olkinukkeen ”kartesiolaisuudesta”, jota lähes jokainen mielenfilosofi on nykyaikaisen keskustelun puitteissa ainakin jossain määrin nälvinyt.

Kysymys on siitä, että on mahdollista ajatella minimalistisen kartesiolaisuuden linjassa näin: ”Metodisen epäilyn ajatus tarkoittaa, että tarkastelun lähtökohtana ovat välttämättömyysehdot, siis riittävät, mutta eivät kattavat tai täydelliset kuvaukset. Kriittinen metodi huolehtii siitä, että varmuuden kriteeri on niin suppea kuin vain mahdollista ja välttämätöntä. Tämän vuoksi ei olekaan syytä olettaa, että kartesiolainen subjekti olisi riittävän kattava kuvaamaan todellista empiiristä subjektia. Sen ei ole tarvekaan. Sen tehtävänä on kuvata ne välttämättömyysehdot subjektille, jotka ovat varman perustan kannalta välttämättömiä. Tämä johtaa siihen, että ainoa välitön tietoperusta on subjektissa itsessään ja vasta sen jälkeen ulkomaailmassa. Minimalistinen kartesiolaisuus ei siis johda substanssidualismiin, vaan eräänlaiseen perspektiividualismiin, ominaisuusdualismiin tai epistemologiseen dualismiin, millä nimellä nyt haluammekin sitä ilmaista. Tämä jako mielen välittömän konstitutiivisen voiman ja maailman välillä on ylittämätön eikä mikään reduktiivinen perustelu auta tekemään tätä mielen palautumattomuutta ulkomaailman ominaisuuksiin tekemättömäksi.” (Kukkola 2014, 41, lihavoinnit minun)

Kokemusten tutkimuksen kannalta kyse on siis eräänlaisista välttämättömyysehdoista tutkimuskohteen tarkastelussa tietyillä metodeilla. Kaikki tutkimusmenetelmät  pyrkivät mahdollisimman suureen tarkkuuteen ja validiuteen, ja kriittinen tarkastelu huolehtii siitä, että varmuuden kriteeri on niin suppea kuin vain suinkin mahdollista ja välttämätöntä.

Subjektiivinen näkemys eli subjektin ottaminen erityiseksi tutkimuskohteeksi ei tarkoita sitä, että se olisi riittävän kattava kuvaamaan todellista empiiristä ilmiötä tai subjektia. Sen ei ole tarvitsekaan. Se sen tehtävä on kuvata välttämättömyysehdot. Toisin sanoen välitön tietoperusta (koskien kokemuksia) on ihmisessä itsessään ja vasta sen jälkeen ulkomaailmassa.

Tämä mielellisyyden fysikalismista erillinen, kokemuksellinen ensisijaisuus ei tarkoita sitä, että tuo mieli ei pohjimmiltaan voisi perustua fysikaalisiin prosesseihin. Sen sijaan on varsin helposti osoitettavissa, että mielellisyyden maailman ja fysikaalisen maailman yhdistäminen vaatii sellaisen perusteellisen selityksen tai ymmärryksen, jota tiedeyhteisöllä ei tällä hetkellä ole, ja jota ei välttämättä koskaan tulla saavuttamaankaan.

Kirjoituksensa alaviitteessä Jani Kukkola viittaa filosofi John Fosteriin, joka osoittaa teoksessaan The Immaterial Self (1991), kuinka seuraavat maailmaa koskevat väitteet pitävät yhtä aikaa paikkansa:

1)     On olemassa mentaalinen, kokemuksellinen todellisuus/maailma.

2)     Mentaalinen todellisuus on perustava.

3)     On olemassa fysikaalinen todellisuus.

4)     Fysikaalinen todellisuus on perustava.

5)     Nämä kaksi todellisuutta ovat ontologisesti erotettavissa.

Naturalistisen reduktionismin ja mentaalisen kokemuksellisuuden perspektiivit ovat koko ajan läsnä maailmassamme. Vieläpä yhtä aikaa. Mentaalisen puolen palautumattomuutta fysikaaliseen heijastaa myös se, että arjessamme ja normaalissa kielenkäytössämme teemme jatkuvasti tällaisia erotteluja eli tarvitsemme perspektiividualistisia ilmauksia. Erottelemme fyysiset vammat ja mielisairaudet, puhumme siitä, että kehoni on väsynyt mutta mieli on onnellinen. Tällainen kielellinen dualistinen viittaus on sitä, että riippumatta siitä, onko mentaalisuuden tosiasiallinen perusta fysikaalisessa vai ei, emme voi käytännön elämässä (kuten kielessä ja ajattelussa) koskaan päästä pysyvästi eroon fysikaalisten ominaisuuksien ja mentaalisten ominaisuuksien välisestä selittämättömyyden kuilusta. (Kukkola 2014, 41).

Mieli on ”kiinni” materiassa, mutta myös siitä erillinen (riippuu näkökulmasta)

Mielen ja materiaalisen ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla ontologisesti kahtia jakautunutta, koska fysiikkakaan ei ole täydellinen, Jani Kukkola sanoo. Voimme ainakin pidättäytyä väittämästä tästä kahtiajaosta yhtään mitään ontologisesti. Kirjoittaja  osoittaa artikkelissaan, että koettu tajunnallinen tila ja sen ensisijaisuus on otettava kokemuksen tutkimuksen lähtökohdaksi.

Siteeraan tässä lopuksi vielä Jani Kukkolaa: ”Mitä voisi olla sellainen kokemuksen tutkimus joka ei nojaa kokemuksen itsensä ensisijaisuuteen, tiedolliseen auktoriteetin ja itsearvoisuuteen? Se on teoreettisesti epäkypsää ja menetelmällisesti sokeaa. Kokemuksen tiedollinen ensisijaisuus ei tarkoita, että kokemuksen kohde vastaisi maailmassa olevaa asiantilaa. Toisin sanoen, kokemuksemme voi osoittautua vääräksi, mutta se ei tee kokemuksesta itsestään mitätöntä.”

Päinvastoin, kaikki kokemuksellinen vuorovaikutustyö kuten ihmisten hoitaminen, opetus, ohjaus jne. perustuvat juuri tälle jännitteelle kokemuksen itsensä ensisijaisuudesta ja saavuttamattomuudesta, ja toisaalta sille tosiseikalle, että kokemus voi olla vääristymä asioiden tosiasiallisesta tilasta. Samalla kuitenkin tämä kokemuksen yksityisyys voi merkitä sitä, että voimme yrittää ymmärtää tuota tutkijalle ehkä  saavuttamattomissa olevaa subjektiivista kokemusta.

Kokemuksen perusteettomasti (biologiaan, yhteiskuntaan tai kieleen) redusoivat näkemykset tekevät kokemuksen tutkimuksen mielettömäksi ja tarpeettomaksi.

Tämä on aika vaarallista, koska silloin yksi ihmisyyden syvimpiä ulottuvuuksia jää kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle. Jos emme pidä kokemusta minään, saati anna sille erityistä tiedollista ja laadullista arvoa, sen tutkimisessa ei ole järkeä. Jos kokemus rinnastetaan ja palautetaan ”reaalimaailman” suhteeksi, ei ole kokemuksen kohdetta ollenkaan eli ei olisi mitään mitä tutkia. Kokemuksen tutkimus tarvitsee siis inhimillisen ensisijaisuuteensa. (Kukkola 2014, 53).

Kevennyslopuksi paalaan vielä alussa mainitsemiini silmälaseihin. Likinäköisenä tiedän, että tarvitsen kunnolliset lasit nähdäkseni hyvin ja kauas. Tai voin mennä laserleikkaukseen, jos niin haluan. Kiitos silmälääkäreiden ja optikoiden.  Voin silti käyttää myös voimakkuuksilla varustettuja aurinkolaseja tai aurinkoklipsejä tavallisten lasien päällä. Voin hassutella supervärikkäillä linsseillä. Piilolasitkin ovat tarjolla.  Kuinka paljon onkaan vaihtoehtoja! Kaikkia olen käyttänyt, paitsi leikkausta.

Suuntaan tästä hangen häikäisemälle järven jäälle nauttimaan lauantain ihanuudesta.

Lähde

Jani Kukkola. Millaisin ehdoin kokemus voi olla tutkimuskohteena mahdollinen? Teoksessa Kokemuksen Tutkimus IV. Annan kokemukselle mahdollisuuden. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi. 2014, s. 31-56.

Fyysikot puhuvat ihmisestä ja parantamisesta

 

20170320_135000

Kuusella on lumipallopää. Ylläksen metsässä maaliskuussa 2017.

Saako fyysikko puhua terveydestä, parantamisesta  ja hoitamisesta? Tietysti saa, koska elämme demokraattisessa maassa, jossa mielipiteitään voi ilmaista joltisenkin vapaasti.  Mutta onko hänellä riittävästi kompetenssia, pätevyyttä? En tiedä, mutta joka tapauksessa fyysikot puhuvat – ja vieläpä julkisesti.

Fyysikot Tarja Kallio-Tamminen ja Johanna Blomqvist tarkastelevat terveyttä ja sairautta ”uuden fysiikan ikkunasta”. Tai oikeastaan kyse ei ole uudesta, vaan newtonilaiseen fysiikkaan perustuvan terveysajattelun ylittävästä näkemyksestä hoitamiseen.  Tarja on kirjoittanut väitöskirjansa kvanttifysiikan filosofiasta ja Johanna polyestereiden atomistisista simulaatioista ja niissä käytetyn klassisen mallin luotettavuudesta.

Naisten todellisuuskäsitystä voisi filosofi Thomas Nageliin viitaten nimittää mieli-naturalistiseksi.  Termi ei olen Nagelin, vaan hänen teksteihinsä nojaava, oma tulkintani.

Tunnetuista fyysikoistamme kosmologit Kari Enqvist ja Syksy Räsänen puolestaan pitäytyvät puhtaaseen naturalismiin eli näkemykseen, että vain fyysinen luonto on todellista, joten vain sen tutkiminen antaa oikeaa tietoa. Tämän seurauksena he skeptikkoväen tapaan pitävät biolääketieteeseen perustuvaa hoitamista tieteellisenä ja leimaavat muut lähestymistavat ihmiseen ja hoitamiseen pseudotieteellisiksi. Skeptikoiden ”varmuus” jonkin hoitomuodon (yleensä he vastustavat täydentäviä hoitoja) turhuudesta näyttäisi perustuvan uskoon, että jos hoitomuodon fysikaalis-kemiallista, naturalistisesti kuvattavaa vaikutusmekanismia ei tunneta ja jos hoitomuotoa ei ole tutkittu biolääketieteellisin  menetelmin – sen täytyy olla huuhaata.

Kari ja Syksy ovat saaneet runsaasti mediatilaa näkemystensä esiin tuomiseen niin sähköisissä kuin printtiviestimissäkin. Tämä on ymmärrettävää, sillä yhteiskuntamme – koko akateemista yhteisöä  myöten – on opetettu sisäistämään naturalismi ”ainoaksi oikeaksi” todellisuuskäsitykseksi. Kannattajat nimittävät sitä jostain syystä, mielestäni virheellisesti, tieteelliseksi maailmankuvaksi. Oikea adjektiivi on naturalistinen. Se ei ole tieteellisen synonyymi.

Käsitys todellisuuden luonteesta = maailmakuva

Todellisuuskäsitys (maailmankuva) on ontologinen oletus maailman rakentumisesta ja järjestymisestä sekä tiedosta. Tätä, tieteellistä ajattelua, teorianmuodostusta ja käytäntöjä ohjaavaa maailmankuvaa itseään ei voi todistaa empiirisin menetelmin oikeaksi tai vääräksi (ainakaan tähän mennessä ei ole todistettu).

Tarja ja Johanna ovat hoitoajattelussaan mielestäni Karia ja Syksyä laajakatseisempia.  Heidän perustellut näkemyksensä ihmisestä ja hoitamisesta sopivat paremmin elävän organismin tarkasteluun kuin Karin ja Syksyn naturalistiset oletukset. Naisten ymmärryksessä henki (mieli) on yhtä tärkeää kuin aine (ruumis/keho).  Ei tässä tietenkään ole kysymys nainen-mies -vastakkainasettelusta, eikä vastakkainasettelusta ollenkaan, vaan kahdesta erilaisesta tavasta hahmottaa  todellisuutta ja ymmärtää tiede ja sen toimintatavat.

Koska Kari ja Syksy ovat saaneet näkemyksilleen paljon julkisuutta ja ne tunnetaan yleisesti, katson oikeudenmukaiseksi, että tässä annan tilaa Tarjalle ja Johannalle. He eivät ole keikkuneet televisio-ohjelmissa ja päälehtien sivuilla, mikä on ymmärrettävissä samoista syistä, joista Kari ja Syksy siellä keikkuvat. Vallitsevasta paradigmasta poikkeavat näkemykset kun jäävät aina syrjään joksikin aikaa. Niiden aika tulee kyllä. Näin uskoo Thomas Nagel ja monet muutkin, jotka pitävät naturalismia (materialismia) liian kapeana maailmankuvana.

Johannalta ilmestyi viime vuoden lopulla  kirja Kvanttifysiikasta energiahoitoihin. Siinä hän kuvaa prosessia, jonka aikana hänen ajattelunsa muuttui. Hän oli moneen kertaan joutunut toteamaan, miten vähän oikeasti tiedämme itsestämme ja ylipäänsä maailmasta ja miten vähän ymmärrämme ihmisen paranemismekanismeja. Hylkäämme paljon asioita suoraan, saman tien, vain sen vuoksi, että pidämme niitä mahdottomina, jos ne eivät näppärästi istu vallitsevaan, naturalistiseen  ymmärrykseen maailmankaikkeuden rakenteesta.

Skeptistä asennetta

– Mitä tahansa aihetta pitäisi kuitenkin pystyä lähestymään ”tutkijan asenteella” avoimena ja skeptisenä hakien sitä, mitä siitä voimme oppia ilman ennakko-oletuksia, Johanna toteaa.

Johannan kirja haastaa niitä ennakkokäsityksiä, joita meillä kullakin on elämästä, maailmasta ja meistä itsestämme. Hänen mielestään elämässä, myös sairauksien ja vaivojen hoidossa on paljon sellaista mitä emme vielä ymmärrä. Kirjoittaja pohtii energiahoitamista ja sen toimintamekanismeja fyysikon ja hoitajan näkökulmasta.

Ennakkoluuloton ja rohkea nainen on tarttunut aiheeseen, joka on vahvasti stigmatisoitu (häpeäleimalla leimattu) huuhaaksi  virallisessa terveydenhuollossamme. Tämä on tehty lähinnä fyysikoiden, vahvan biolääketiedeinstituution ja lääkäreiden ammattiliiton toimesta. Tukijoina ovat olleet lääketeollisuus (tutkimusrahoituksen kautta), skeptikkoliike, joka ei ole ollenkaan skeptinen hallitsevan tiedeparadigman suhteen, ja media.

Monimuotoinen energia

Ajattelen käsitteestä ”energia” ihmisen yhteydessä puhuttaessa hieman eri tavalla kuin Johanna, jolle se näyttää olevan enemmän materiaalinen asia kuin minulle, joka tulkitsen ihmiseen liittyvän energian psyko-fyysis-sosiaalisen ja spirituaalisen voiman kokonaisuudeksi, en nykyfysiikan määrittelemäksi ilmiöksi.

Pian tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen Johanna kommentoi minulle yllä esittämääni väitettä. Hän muistutti, että hän todellakin kertoo kirjassaan energiasta eri näkökulmista, ja selittää, miten nykyfysiikassa energia määritellään. Fysiikan energia-termillä kuvataan materian käyttäytymistä, mutta esim. energiahoidoissa käsitellään mielen tason energiaa, eli kyseessä ei ole samanlainen energia. Tässä yhteydessä Johanna puhuisi oikeastaan mieluummin informaatiosta kuin energiasta.

Hän siis kuitenkin ajattelee energiasta ihmisen yhteydessä hyvin samoin kuin minä. Ehkäpä olin lukenut kirjaa hieman huolettomasti ja siksi tein pikaisen ja puutteellisen tulkinnan. Kiitos Johannalle tarkennuksesta.

Kannattaa siis itse lukea Johannan kuvaus energiasta sekä hänen  mielenkiintoinen ja lukijaystävällinen katsauksensa kvanttifysiikasta, yhdestä  luonnontieteiden mystisimmistä alueista. Sitä kautta  on mahdollista ymmärtää hänen enrgiahoito-ajatteluaankin.

Jonkun mielestä kirjoittaja saattaa tehdä liian pitkälle meneviä tulkintoja energia-ilmiöstä hoitamisen yhteydessä, kuten mielen ja materian keskinäissuhteista ja etähoitamisesta. Niin tai näin, joka tapauksessa kirja on peloton tiedenaisen avaus hoitaviin energioihin. Kirjoittaja viittaa tutkimuksiin ja mainitsee selkeästi, että alan tutkimusta on vielä tehty niin vähän, että vahvoja päätelmiä eri hoitomuotojen tehosta on mahdoton tehdä. Tutkimus kuitenkin jatkuu eri puolilla maailmaa siitä huolimatta, että valtavirtaterveystutkimus ei naturalistisista lähtöoletuksistaan johtuen ole edes kiinnostunut aiheesta, joten tutkimusrahoitusta on hankala saada.

Tarja on kirjoittanut Uudistuva terveydenhoito -verkoston blogiin kaksi tärkeää artikkelia terveydenhuollosta ja todellisuuskäsityksistä. Niillä on nimittäin syvällinen vaikutus sekä tutkimukseen että terveysjärjestelmään ja ylipäänsä siihen, kuinka terveys, sairaus ja hoitaminen yhteiskunnassamme mielletään. Linkit kirjoituksiin ovat alla. UT-verkoston facebook-sivut.

Toisiaan täydentäviä

Tarjan ja Johannan jakamaa mieli-naturalistista (termi on oma luomukseni, ei kummankaan heidän käyttämä) todellisuuskäsitystä ei voi pitää biolääketieteelle vastakkaisena tai vaihtoehtoisena. Kysymys on komplementaarisuudesta. Kahteen erilaiseen todellisuuskäsitykseen perustuvat terveystutkimukset voivat toisiaan täydentämällä rikastaa ymmärrystämme elämästä, ihmisestä, terveydestä ja hoitamisesta. Näennäisesti ristiriitaisilta vaikuttavat katsannot voivat avata  uudenlaista ajattelua ja tuoda tuoreita ratkaisumalleja tutkimuskysymyksiin.

Biolääketieteellisellä tutkimuksella on ja sillä pitääkin olla tärkeä paikka terveystutkimuksessa ja terveydenhuollossa. Silti tämä hallitseva paradigma voi tarjota ei-hallitseville näkemyksille  aitoja mahdollisuuksia ylittää naturalistisen hoitotutkimuksen rajoitteet.  Terveysajattelua on avarrettava ja laajennettava siihen suuntaan, jossa aiempaa selkeämmin tarkastellaan mieltä, kokemusta ja hoitoympäristöjä osana kaikkia parannusprosesseja.

Tähän suuntaan ollaan menossa myös Suomessa. Lääkäri Anu Raevuori tutkimusryhmineen on ryhtynyt tukimaan mieltä hoitamisessa eli mindfulnessin hyötyjä erikoissairaanhoidossa.

Jos mieli ymmärrettäisiin laajemminkin  luonnonjärjestyksen keskeiseksi osaksi, se muuttaisi vallitsevaa maailmankuvaa ja sitä myötä myös terveystutkimusta ja hoitokäytäntöjä.  Tietoisuus nähtäisiin  – kuten mieli-naturalistinen todellisuuskäsitys sen näkeekin  –  jossakin mielessä biologiseksi ja se määrittyisi maailmankuvassamme yhdeksi olemisemme perustaksi. Historian linssin läpi katsoen vaikuttaa  siltä, että muinaiset idän filosofiat ovat tulkinneet  kaikkeuden juuri tähän tapaan. Tämä on myös kvanttifysiikan yksi perusoletuksia. Ihmismäistä, eikö vain.

Mieli-naturalistinen katsanto pitää siis mieltä, kokemuksia ja tunteita luonnonjärjestyksen keskeisenä osana eikä vain fysikaalisesta todellisuudesta emergoituneena (kehkeytyneenä) sivutuotteena, jonkinlaisena ylijäämänä.

Jos olet kiinnostunut mielen ja kehon yhteydestä eli kehomieli-ajattelusta sekä todellisuuskäsityksestä, jossa tietoisuutta ei eroteta aineesta, tutustu Johannan ja Tarjan teksteihin.

Monistinen materialismi naturalismin muodossa on nykyisin vallitseva paradigma, ”tieteelliseksi” nimetty perusoletus kaikkeudesta.  Sen nojalla myös ihmistä ja hoitamista koskeva tutkimus keskittyy käyttämään  reduktiivisen (tutkittava kokonaisuus jaetaan osasiinsa) tiedekäsityksen menetelmiä.

Naturalismista on terveystieteissä, varsinkin lääketieteessä tullut niin ”pyhä” asia, että harva tutkija uskaltaa – tai taloudellisista syistä voi – lähteä tutkimaan hoitamisen todellisuutta toisenlaisista perusoletuksista.  Anu Raevuori on ottanut tien halkojan tehtävän. Se on mahdollista nykytieteen kentällä osittain siksi, että mindfulnessin vaikutukset on pystytty osoittamaan aivokuvissa aivojen tilojen muutoksina, vaikka varsinaista biologista vaikutusmekanismia ei tunnetakaan.

Mielenkiintoista tässä on, että meditaation (tässä tapauksessa mindfulness-muotoisen) hyödyt on tutkitusti, ihmisten kokemina tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta naturalismiin nojaavassa biolääketieteelisessä ajattelussa ne on ”otettu todesta” vasta, kun jotakin näkyy aivokuvissa!

Naturalismi on nykyisin niin vahva dogmi, että muut näkemykset joutuvat monesti – ja aiheetta – huuhaan luokaan ja sitä kautta stigmatisoituvat. Tämä on harmillista. Lohdullista on,  että kaikki on muuttuvaista. Paradigmatkin.

Viitteet

Blomqvist, Johanna 2016. Kvanttifysiikasta energiahoitoihin. Fyysikon matka mieleen ja paranemiseen. Viisas Elämä, 2016.

Enqvist, Kari. 2013. Ei toivoa, ei toivottomuutta. Teoksessa Pelkonen, R., Huttunen, M. O. & Saarelma, K. (toim.) Sairaus ja toivo. Kustannus Oy Duodecim. Bookwell Oy. Porvoo. 207-212

Enqvist, Kari. Simppeli mutta sumea universumi. Tiede 12/2014.

Nagel, Thomas. 2012. Mind & Cosmos. Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature is Almost Certainly False. Oxford University Press. New York.

Nagel, Thomas, 2014 Mieli ja Kosmos. Miksi materialists-darwinistinen luontokästys on lähes varmasti epätosi. Basam Books. Tallinna.

Kallio-Tamminen Tarja 2017  Maailmankuvan muutos uudistaa terveysajattelua, osa 1 ja Maailmankuvan muutos uudistaa terveysajattelua, osa 2

Kallio-Tamminen, Tarja 2006. Kvanttilainen todellisuus. Fysiikka ja filosofia maailmankuvan muovaajina. Yliopistopaino. Helsinki

Raevuori Anu.2016  Mindfulnessin terveysvaikutukset – mitä lääkärin on hyvä tietää?  Duodecim 132:1890–7.