Hoitoyksinäisyydestä väitöskirja

lintu-lentaa

”Kyllä teillä täällä on työt huonosti organisoitu, kun kenelläkään ei näytä olevan aikaa olla potilaan vierellä.”

Hoitoyksinäisyydestä väitellyt Liisa Karhe sanoi väitöstilaisuudessa tänään (3.2.2017), että potilaan ja hoitavan henkilön välillä on aina ihmissuhde. Se ei ole rakkaus-, kiintymys- eikä liikesuhde. Se on hoitosuhde, jossa potilas odottaa saavansa tietoa, tukea ja apua sairauteensa. Väittelijä kertoi lectiossaan eli väitöstilaisuuden johdantoesitelmässään valaisevan potilasesimerkin siitä, kuinka sairaalassa hoidetaan erittäin hyvin sairautta, mutta sairauden takana oleva ihminen jäi potilaan kokemana huomiotta.

Väittelijä sai idean tutkimukseensa työskennellessään sairaalan teho-osastolla. Hän kertoi mieleensä painuneesta hetkestä, kun potilas huomautti kiireiseltä näyttävälle hoitohenkilöstölle: ”Kyllä teillä täällä on työt huonosti organisoitu, kun kenelläkään ei näytä olevan aikaa olla potilaan vierellä.”

Väitöstutkimus Potilaan hoitoyksinäisyys on hyvä esimerkki siitä, että satunnaistetuista kliinisistä kokeista näyttöä hakevan lääketieteen lisäksi, sitä täydentämään, tarvitaan ehdottomasti myös laadullisia ja kokonaisvaltaisempia tutkimusotteita. Liisa Karhen väitöskirja on sisällöltään laaja ja menetelmällisesti monipuolinen. Monimetodinen hoitotieteellinen tutkimus tuotti empiiristä tietoa hoitoyksinäisyyden kokemisesta terveydenhuollossa sekä mittarin ilmiön tutkimiseen.

Tutkimuksen mukaan hoitoyksinäisyyden kokemus hoitosuhteessa syntyi potilaille kokemuksista, että potilaan ja hoitavan henkilön välillä ei ollut yhteyttä, potilaalla ei ollut mahdollisuutta jakaa tuntemuksiaan ja kokemuksiaan hoitavan ihmisen kanssa, potilas ei saanut riittävästi tietoa, häntä ei kunnioitettu yksilönä ja potilas ei tullut autetuksi. Tutkija kokosi hoitoyksinäisyyden ulottuvuudet taulukkoon.  (Taulukko 3 alla, Karhe 2017, 65).

hoitoyksinaisyys-liisa-karhe

Liisa Karhen tutkimus vahvistaa jo aikaisemmin tehtyjen tutkimusten tuloksia, joiden mukaan potilaat kuvaavat yksinäisyyttään pahana olona ja tunteena, että he ovat vaivaksi henkilökunnalle. Tutkimusten mukaan potilaat olisivat halunneet enemmän inhimillistä yhteyttä, sitä että hoitavalla henkilöllä olisi enemmän aikaa jutteluun, kosketukseen ja katsekontaktiin.

Yksinäisyyden tunnetta lievitti se, että potilaat tiesivät saavansa apua. Sitä lievensivät myös asiallinen kohtelu ja se, että potilaiden aiemmat elämänkokemukset otettiin huomioon ja heidän toiveitaan kuultiin ja toteutettiin.

Hoitoyksinäisyys heikentää tehokkuutta

Hoitoyksinäisyys on haitallista myös terveydenhuoltojärjestelmän tehokuuden kannalta.

Vastaväittäjä, professori Riitta Suhonen totesikin omassa avauspuheenvuorossaan, että terveydenhuolto on nykyisin käyttäjän näkökulmasta katsottuna tehtäväkeskeistä ja pirstaloitunutta. Hoitosuhteisiin olisi kiinnitettävä enemmän huomiota, sillä ei ole hyväksyttävää, että hoitosuhde vaikuttaisi hoitotuloksien tehokkuutta alentavasti.

Potilaat kertoivat Karhen tutkimuksessa hoitoyksinäisyyden kokemusten viivästyttäneen heidän toipumistaan ja aiheuttaneen heille epäluottamusta ja turvattomuutta, mutta myös huonoja hoitokokemuksia ja ikäviä muistoja.

Jokainen voi vaikuttaa

”Jokainen hoitava ihminen voi vaikuttaa omalla asenteellaan ja vastuullisella ammatillisella toiminnallaan hoitoyksinäisyyden ennaltaehkäisyyn, mutta myös organisaatiolähtöisillä tekijöillä ja koulutuksella voidaan tukea ja mahdollistaa hoitoyksinäisyyden ennaltaehkäisyä”; Liisa Karhe toteaa väitöskirjansa tiivistelmässä.

Ei ole olemassa tarkkaa tietoa siitä, kuinka paljon sairaaloissa koetaan hoitoyksinäisyyttä, koska aihetta ei juurikaan ole tutkittu. Karhen potilaskyselyssä väittämään ”Jäin hoitavien ihmisten taholta yksin” 11 % tutkituista potilaista (406 rintasyöpä- ja sydänleikkauspotilasta) vastasi jääneensä yksin joskus tai useammin. Hoitoyksinäisyys ei tämän mukaan ole siis hälyttävän yleistä leikkaushoitojen yhteydessä, mutta kuitenkin merkittävä ongelma. Jos joka kymmenen potilas kokee hoitoyksinäisyyttä, systeemissä on kehittämisen varaa.

Biolääketietellinen, teknologinen tehokkuus tarvitseekin välttämättä rinnalleen inhimillisen elementin, kuuntelevan, ymmärtävän, keskustelevan ja koskettavan hoivan. Tätä eli empaattista auttamista tarvitaan toki myös terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolellakin. Yksinäisyyttä koetaan muuallakin kuin terveydenhuollossa. Liisa Karhe esittää väitöskirjassaan potilaan kokemia yksinäisyyden ulottuvuuksia havainnollisesti kuviossa Potilaan yksinäisyysdimensiot (alla, Karhe 2017, 88)

potilaan-yksinaisyysdimensiot-liisa-karhe

Aihetta sivuaa myös Amerikkalainen lääkäri David H Newman jo kymmenen vuotta sitten julkaistussa kirjassaan  Hippocrates´ shadow. Hän toteaa, että jossain kohtaa lääketieteen polulla lääketieteen isän, Hippokrateen ajoista tähän päivään on ajauduttu tilanteeseen, jossa lääkärit ja potilaat ovat erkaantuneet toisistaan.

Asutaan eri taloissa

”Matkustamme eri teitä ja elämme eri maailmaa, ja päämäärämmekin ovat erilaiset. Potilaat tulevat lääketieteen taloon (House of Medicine), jotta heitä kuultaisiin, kosketettaisiin ja ymmärrettäisiin ja jotta he hyötyisivät modernin tieteen tarjoamista mahdollisuuksista. Lääkärit sen sijaan pyrkivät etsimään patologisia muutoksia, diagnosoimaan tauteja ja tarjoaman vastaavia tieteellisiä hyötyjä.

Kumpikin ryhmä on tyytymätön. Potilastutkimukset ovat osoittaneet, että sairaat kaipaisivat enemmän aikaa, keskustelua ja todellista kontaktia lääkärin kanssa. Lääkäritutkimukset osittavat, että lääkärit tuntevat kasvavaa etäisyyttä potilaistaan. Kumpikin haluasi enemmän toisiltaan.” (Newman 2007)

Tästä ilmiöstä olen joskus käyttänyt metaforista ilmausta systeemin kollektiivisesti kätketty suru. Vaiettu murhe syntyy, kun ”potilaan kuunteleminen ja ymmärtäminen” ja ”näyttöön perustuva hoito” eivät ole tasapainossa. Syntyy  kohtaamattomuutta eli auttaja ja autettava ovat liian kaukana toisistaan, koska heidän odotuksensa auttamistapahtuman suhteen ovat niin erilaiset. Silti tavoite eli potilaan parantuminen tai vaivan helpottuminen on kummallekin yhteinen.

Kätketyn, kollektiivisen surun ongelma kehkeytyy, jos  etäisyys potilaiden ja hoitohenkilöstön käsityksissä vaivan luonteesta ja parantumisen keinoista on liian suuri, eikä asiasta pystytä avoimesti keskustelemaan. Jos yhteisymmärryksen ja luottamuksen rakentumiseen tarvittava dialogi puuttuu, koko hoitojärjestelmä ontuu.

Liisa Karhen tutkimus tarvitsisikin pikaisesti jatkoa selvittämään, kuinka hoitohenkilöstö (lääkärit, hoitajat ja muut auttajat) ammattilaisina ymmärtävät hoitoyksinäisyyden ja mitä heidän mielestään olisi tehtävä ongelman ratkaisuksi.

Aihetta olisi syytä tutkia muuallakin kuin sairaalaolosuhteissa, esimerkiksi perusterveydenhuollossa, jossa yksinäisyys ja kohtaamattomuus saattavat olla jopa yleisempää ja vaietumpaa kuin sairaaloissa.

Väitöstilaisuuden kustoksena toimi professori Marja Kaunonen.

Lähteet

Liisa Karhe. Potilaan hoitoyksinäisyys Käsitteellinen malli potilaan yksinäisyydestä hoitosuhteessa ja hoitoyksinäisyyteen  yhteydessä olevista tekijöistä. Acta Universitatis Tamperensis 2251. 2017.

David H. Newman.  Hippocrates´ shadow. Scribner. New York. 2007.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s