Ohutta yläpilveä. La Palma joulukuu 2014.
Elämän pohjaton hymy. Kirkas, kaiken valaiseva.
Lauhanvuoren kansallispuistossa on hämmentävä kivinen “pelto”. Kävelen sen yli rakennettua pitkospuureittiä. Tämä maamerkki, muinainen Lauhanvuoren rantakivikko ei ole enää rannalla. Vuosituhannet ovat muuttaneen järvien paikkoja ja merien rantaviivoja.
Täällä muinaisuus ja nykyisyys ovat samanaikaisesti läsnä. Tunnen menneisyyden askelteni alla.
Kivijata. Lauhanvuori.
Kivistä hehkuu syysauringon lämpöä kuin tyyntä musiikkia. Mieli pujahtaa kivenkoloihin tunnustelemaan menneisyyden voimaa, joka on työntänyt “pellon” juuri tähän. Tätä kutsutaan kivijataksi.
Istahdan lankkupolulle haaveilemaan.
Laulan: Vaikka kivimäkeä kulkekaamme yhdessä, kulkekaamme yhdessä…
Mietin: Kiirehdin, toimin ja touhuan. On tyynen hiljaista sisälläni. Kumpi todellisempi?
Olen kivi kivien joukossa, mutta silti oma itseni, yksilöllinen. Tässäkään pellossa ei ole yhtään samanlaista murikkaa, sirpaletta tai lohkaretta.
“Eikö se juuri ole ominta omaamme, josta vähiten tiedämme.” (Rainer Maria Rilke)
Yksi blogisti on kirjoittanut Lauhanvuoresta näin. Siitä saa hyviä retkivinkkejä.