Benin, osa 8. Olen jo palannut Suomeen, mutta postaan näin jälkikäteen vielä muutaman Beninissä kirjoittamani jutun. Siellä netti ei sähkökatkosten ja muiden esteiden vuoksi oikein toiminut, enkä saanut tekstejä siellä ulos. 
Pendjarin kansallispuisto Pohjois-Beninissä on osa Länsi-Afrikan suurinta luonnonsuojelualuetta, johon kuuluvat myös Burkina Fason ja Nigerin puistot.
Savannilla elää villieläimiä, joista osa voi olla vaarallisia. Siksi alueella ei saa kulkea jalkaisin, vaan sinne on rakennettu autoreitit. Aluksi suhtauduin melko epäileväisesti siihen, että eläimiä ”pongataan” auton suojasta. Turhaan epäilin.
Pian lähdetään savannille.
Kiipeän auton katolle. Sinne on heitetty kaksi patjaa, joilla istun. Kuski ajelee hiljakseen. Minut ohjeistetaan antaman koputusmerkki etuoven yläpuolelle, kun haluan pysähtyä katselemaan, kuuntelemaan tai ottamaan valokuvia.
Katselen luontoa. Koen lämpimän savannin, metsiköt ja järvet ja joet kaikilla aisteillani. Kokemus on uusi ja täysin erilainen kuin kävellen vaeltelu kotimaan hienoissa kansallispuistoissa.
Tunnen Länsi- Afrikan tuulen ihollani ja sisäisesti aistin vapaudenrakkautta ja avaruuden kaipuuta. Ehkä se on sitä ”bushmannipuolta” itsessäni, jota tulin tänne etsimään. Bushmannilla viittaan edellisessä Benin, osa 7 -jutussani Löydänkö bushmannin sisältäni? mainittuun luonnonmukaiseen, sisäiseen ja tiedostamattomaan ihmisessä.
Huomaan lauman jaloja ja hienostuneita antilooppeja. Eri tyyppisiä kauriseläimiä täällä on todella paljon.
Lähdemme liikkeelle aamuyhdeksältä, jolloin on jo kuumaa, mutta ei tukahduttavaa, koska viima viilentää. Pää on varmuuden vuoksi suojattava. Keskipäivän kuumimpaan aikaan luontoretkiä ei tehdä. Silloin eläimetkin suojautuvat paahteelta ja lepäävät jossain varjossa.
Neljän tienoilla teen toisen retken, jolta palaan majapaikkaan seitsemän kieppeillä, juuri ennen pimeän tuloa. Seuraavana aamuna starttaamme puoli seitsemältä. Jokaisella retkellä savanni näyttää hiukan erilaiselta. Aamun, päivän ja illansuun luonnonvalo on erilaista. Oma kokemuskin on joka kerta erilainen.
Ennakkoon odotin näkeväni elefantteja. Näenkin kaksi kärsäniekkaa, mutta eivät ne tule kovin lähelle. Zoomilla saan kuvan joen toisella puolen hölköttelevästä eläimestä.
Sen sijaan sarvikuono (vai mikä tämä eläin oikein on?) äityy jopa kommunikoimaan kanssani. Se kävele puron viertä ja välillä seisahtuu tuijottamaan pysäköityä autoamme. Nyökyttelen sille, että mene vaan kylpemään tuohon mutapuroon. Se viilentää sinua.
Niin se lähtee köpöttelemään mutaveteen, kylpee, nousee ylös ja nyökyttää minulle päätään ja jatkaa matkaansa.
Krokotiilien päiväunet eivät näytä häiriintyvän, vaikka räpsytän kameraani pikku järven rannalle rakennetulla katselulavalla. Sama koskee virtahepoperhettä toisessa järvessä.
En tahtoisi tuollaista virtahepoa olohuoneeseeni!
Puhvelit juoksevat laumassa. Johonkin niillä on kiire.
Eläimet kertovat luonnollisella olemisellaan elämän perusasioista: varmuudesta ja ennakoimattomuudesta. Tiedämme, että aurinko nousee huomennakin ja että jonakin päivänä varmasti kuolemme. Mutta muutoin pystymme aika huonosti ennustamaan omaa tai maailman tulevaisuutta.
Emmekä pysty ennakkoon edes varmistamaan, että puistossa vieraillessamme yleensäkään näemme villieläimiä. Niitä ei ole kesytetty ja ne liikkuvat missä haluavat. Tosin näyttää siltä, että monet eläimet ovat jo niin tottuneet autoihin ja ihmisiin, että eivät niitä kovin paljon pelkää.
Savanni nukahtaa iltapäivän kuumuuteen…
Näin lauloi taannoin Ultra Bra väsyneistä leijonista ja ihmisistä. Leijonat ja muut kissaeläimet liikkuvat yleensä varhain aamulla. Ennen auringon nousua alkaneella retkelläni ne eivät satu liikkumaan lähistöllä.
Ehkä eläimiäkin suuremman aistivaikutelman Pendjarin kansallispistossa tuottaa itse savanni. Niin nukkuva kuin hereillä olevakin.
