Varpaat juuri ja juuri koskettavat lattiaa, kun keinahtelen keittiöön aamiaiselle. On juhlan tuntua. Valoisaa ja kevyttä. Räntäsade ikkunan takana ei haittaa. Mielessä välähtää eilinen lumi, joka tänään suli pois oranssiksi muuttuneelta lehtikuusen oksalta.
Aamuilma imeytyy raikkaasti keuhkoihin. Sieltä ulos virtaa voimaa, elämän energiaa. Aktiopotentiaalini on nyt kohdallaan. Minussa puhuu tänään puhdas oleminen välittömällä tavallaan, ilman pohdintoja ja koukeroista ajattelua. Helpottaa, kun ei tarvitse tietää mitään. Koen tätä hetkeä juuri nyt. Kohta se on erilainen. Annan muutoksen tapahtua.
Kaverini K. kirjoittaa joskus facebookissa uskomattoman hienoja ja pelkistettyjä olemisensa kuvauksia, kuten tämä: ”Arvon, jaksaisko jotain vai olisko vaan. Elämä tuntuu hyvältä tässä kohtaa, vaikka työt ja fyysinen väsymys, vaikka kaaoskoti ja aikuisiksi kasvaneet villakoirat, vaikka kaikki on kesken. Sydämessä lempeyttä yli laitojen ja jotain uutta selkeyttäkin. Tavoittakoon lempeys sinutkin, pehmeänä, lämpimänä. Kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin.”
Silloin kun on kuormaa, painetta tai surua, olemisen monesti sivuuttaa tai sitä ryhtyy suorittamaan. Punnertaa, jännittää ja pinnistelee tavoitetta kohti. Ja väsyy, jopa uupuu.
Mutta sekin kuuluu ihmisen osaan.
Jos leipä lentäisi suuhun ponnistelematta, olisiko ihminen tyytyväinen? Tuskinpa. Hän tarvitsee myös toimintaa. Ponnisteluakin. Jos ei leivän, niin omana itsenään elämisen, oman potentiaalinsa toteuttamisen vuoksi.
Juuri nyt tuntuu siltä, että onni kehkeytyy kuitenkin puhtaasta ja pyrkimättömästä olemisesta. Kellumisesta vapaana ja joustavana maailman virrassa, elämässä joka juuri minulle on tarjolla.
Tai voi sen sanoa niinkin, että onnellisuus odottaa sitä, joka oivaltaa vapauden ja välttämättömyyden linkittymisen toisiinsa.
Niin ylhäällä kuin alhaalla. Niin kaukana kuin lähellä.
Niin minä kuin sinä.
Me.