Kazakstanin itärajan tuntumassa vuorilla ajettaessa näkyy Kiinan puolelle. Sadunomaiset hiekkadyynit levittäytyvät eteemme.
Kiinan puoleinen hiekka-aavikko vuoristotieltä nähtynä.
Noustaan 11 kilometriä mahdottoman huonoa vuoristotietä. Pysähdyspaikalla katselen hiekkadyynien yli Kiinan puolelle. Maisemat ovat vaikuttavia. Tie kiemurtelee kaukana. Tuuli tuivertaa Kiinasta päin leppoisasti ja raikas ilma houkuttaisi pidemmälle kävelylle. Mutta tähän emme voi jäädä tunnelmoimaan. Matkan pitää joutua. Autoon on riennettävä, edessä ovat odottamassa Urunhaikan kylä ja Marakol-järvi
Kohtaamme dungaaninen hautapaikan rakentajia. Dzungaria oli muinoin Kiinan, Mongolian ja nykyisen Itä-Kazakstanin risteyskohdassa sijaitseva dungaanien asuinalue. Rakennusmiehet Aman ja Kadir kertovat huvittuneen ironisesti, että joku rikas keksi, että heidän sukulaisiaan on muinoin haudattu tänne. Kun rahaa on tullut, niin nämä vaurastuneet hoitavat nyt omaa syntisyyttään rakentamalla hautamonumentteja arolle. Dzungariasta wikipediassa.
Aman ja Kadir pystyttämässä dungaanien hautamuistomerkkiä Itä-Kazakstanissa.
Ohitamme bensapisteen, mutta siitä on polttoaine loppunut.
Bensa-asema Kalzhyrin kylässä Itä-Kazakstanissa.
Erikoisen näköiset savumuodostelmat virkistävät aromaisemaa.
Savimaan taidetta Itä-Kazakstanin arolla.
Värikäs savimuodostelma.
Nousemme ylemmäksi vuoristoon. Siellä vastaan tulee lammaslaumoja, lehmiä, hevosia. Muutamia ihmisiäkin liikkuu kapealla vuoristotiellä.
Taisia, nuori vuorisokylässä asuva nainen on pysähtynyt levähtämään hevoskärryineen. Isä, äiti ja kaksi hänen lastaan ovat mukana. Perhe on ystävällinen ja juttelee meille iloisesti. Tällaisia kärryjä olen nähnyt vanhoissa Suomi-elokuvissa.
Taisia perheensä kanssa vuoristotiellä.
Pian tullaan Urunhaikan kylään Marakol-vuoristojärven rannalle.