Metsä suojelee lapsiaan, Kultarinta

Lintu. Karhu. Metsä. Rakkaus. Näihin tiivistyy Anni Kytömäen keväällä ilmestyneen esikoisromaanin henki.

Uppoan syvään shamanistiseen metsämielialaan kotisohvallani. Kultarinta imee aistimaan metsän monimuotoisen hengen. Käyn välillä kävelyllä läheisen harjun männikössä ja haistelemassa Pyhäjärven liplatusta. Palaan taas Anni Kytömäen romaanin tunnelmiin. Sivulla 644, kirjan viimeisellä, häivähtää toive, että kirja ei loppuisikaan, mutta viime yönä se loppui lauseeseen ”Lempeästi metsä syö karhunpesän jäänteet.”

Tunnelma jää leijumaan huoneeseen ja päähäni.

Saan Kytömäen tekstistä vahvistusta vakaumukselleni, että metsässä minun ei tarvitse paeta omaa elämääni silloinkaan kun tunnen olevani eksyksissä itseltäni. Puut, pensaat ja pusikot siloittavat taivaltani ja antavat sille uuden suunnan, toisen ulottuvuuden. Ne hoitavat minua pyhyydellään. Metsän hyötykäyttö on muutakin kuin puiden kaatoa. Metsässä, sen tuoksussa ja tunnelmassa on terveyden lähde.

Metsä on juuri niin pelottava kuin ihminen itse päättää. Se voi olla myös turvallinen, suojeleva ja mahtavan kaunis. Riippuu siitä, millä asenteella metsään menee. Tai elämään. Voin nähdä sen kirkkauden joka aamu, päivä ja ilta, kunhan vain katson siihen suuntaan. Yölläkin.

Ilma on tiivistä ja pimeää, melkein vettä… Metsän lattialla ilma ei liiku, mutta latvoissa humisee.

Toden ja kuvittelun rajamailla yksi päähenkilöistä kohtaa karhun:

”Kivien tummat kyljet, kaatuneen puun juurakko ja kuusenlatvusten varjot sulautuvat yhteen. Metsä tiivistyy hahmoksi, joka etenee laakson pohjalla. Istun selkä vasten kalliota ja seuraan sen kävelyä eikä minua pelota. Eihän se ole totta. Se ohittaa minut harppauksen päässä ja katselen sitä kuin toisesta todellisuudesta. Sitten kyyneleet terävöittävät näön ja korvat loksahtavat auki.

Kuulen sen hengittävän. Kaikki on kuten olla pitää. Siinä se vain on, lopultakin.” (s. 505)

Lukiessa tulee turvallinen olo, vaikka juonikäänteet ovat paikoin aika jännittäviäkin. Tulee tunne, että kirjailija osaa asiansa. Hän käyttää kiinnostavasti luontokartoittajan ammatin tuomaa kokemusta kirjansa tietopohjana. Hän kuvaa myös ensimmäisen suomalaisen kansallispuiston perustamisen taustoja.

Kun mukaan on ujutettu lisäksi luonnonympäristön henkinen ja mystinen ulottuvuus, paketti on, sanoisinko, täydellinen. Tämä on paras pitkään aikaan lukemani suomalainen romaani. Kevytsiipinen, voimakaslentoinen, hyvin shamaanihenkinen.

Päähenkilöiden Erik-isän ja Malla-tyttären välistä perusrakkautta kuvataan vivahteikkaasti. Myös metsä, yksi päähenkilöistä, rakastaa ja sitä rakastetaan.

Teoksessa on myös heinovaraista henkisen ilmaston ajankuvausta, välähdyksiä kansalaissodan ja Lapuan liikkeen mainingeista. Kirja liikkuu politiikan ulkopuolella, enimmäkseen väriä tunnustamattomien ihmisten elämässä.

Kultarinta viittaa lintuun ja karhunmuotoiseen erämaan kallioon, jonka aurinko värjää kullanväriseksi. Tulkitsen sen myös kultaiseksi sydämeksi eli rakkauden voimaksi.

Huhtikuussa 2014 Yle haastatteli Anni Kytömäkeä http://areena.yle.fi/tv/2252925

Kirja

Anni Kytömäki. Kultarinta. Gummerus. Juva 2014.