Voiko terve olla masentunut? Hetki hulluuden historiassa

Joulukello 2

Ihmisen oletetaan olevan terve, kun hän käy töissä ja hoitaa asiansa. Masentuneista suuri osa käy töissä, mutta  samalla lääkitsee mielialaansa.  He ovat siis tavallaan terveitä, mutta kuitenkin sairaita.

-Vakavan masennukset diagnoosi yllättää siitä huolimatta, että olo on väsynyt, ahdistunut ja stressaantunut, sanoo Suomen johtava nuorisotutkija Tommi Hoikkala uusimmassa Hyvä Terveys –lehdessä (1/2014). Hoikkala oli puoli vuotta sairauslomalla, teki sitten kolmepäiväistä työviikkoa, kunnes siirtyi normaaliin työaikaan. Hän hyväksyy lääkkeensä, koska se turvaa työkyvyn ja toiminnallisuuden ihmisenä, kertoo Hyvä Terveys 1/2014.

Käykö Hoikkala siis sairaana töissä ja on työkykyinen ja toiminnallinen lääkkeiden avulla? Vai onko kyse sairauden ja terveyden välimaastossa olevasta tilasta, joka vaatii lääkitystä. Vai syökö siinä terve, mutta väsynyt mies, lääkkeitä?

Nämä ovat hankalia kysymyksiä.  Mielen terveys ja sairaus eivät olekaan selkeitä ja yksiviivaisia asioita.  Lääkärin tekemien sairausdiagnoosien ja hyvän mielenterveyden väliin jää laaja harmaa alue. Se kattaa olemisen ja kokemisen tiloja, jotka eivät ole sairauksia, mutta tuottavat pahaa oloa ja kärsimystä kokijalleen.

Lehtijutun mukaan Hoikkala on tervehtynyt ja samalla muuttunut leppoisammaksi, hyväksyvämmäksi ja rauhallisemmaksi. Psykoterapian avulla hän on työstänyt myös lapsuustraumojaan, jotka ovat olleet osittain syynä työperäiseen burn outiin. Hoikkalan tarinalla on siis onnellinen loppu – lääkkeiden, loman, terapian, sopivien työaikajärjestelyjen  ja oman aktiivisuuden ansiosta. Ehkä perheenkin tuki eheytymisessä oli tärkeä, vaikka siitä lehtijuttu ei kerro.

Ropposen vastarinta

Ville Ropposella, josta olen kirjoittanut aikaisemminkin, on hieman toisenlainen näkemys masennukseen. Hän sanoo, että terve masennus vahvistaa! Että mitä? Kuulostaa kummalliselta.

Esseekokoelmassaan Uralilainen ikkuna (2012) hän kuvaa eurooppalaisuutta pienten uralilaisten kansojen ikkunaperspektiivistä.  Hän toteaa, että näillä kansoilla on enemmän masennusoireita kuin muilla ja ne voivat kestää jopa vuosikymmeniä tai vuosisatoja.

Ropponen kuvailee myös omia masennuskokemuksiaan. Oireita olivat itsetunnon puute, syyllisyys, ahdistus, univaikeudet,  keskittymiskyvyn puute, psykosomaattiset kivut ja väsymys. Tuntui vastenmieliseltä  olla oma itsensä ja outo haurauden tunne oli koko ajan läsnä.

Kirjoittaja ei kerro, miten hän selvisi masennuksestaan, söikö lääkkeitä, kävikö terapiassa, turvautuiko muihin, esimerkiksi täydentäviin hoitoihin.  Sen sijaan hän antaa ajatuksia herättävän tulkinnan: masennus on vastarintaa.

Vetäytymällä masennukseen ihminen tekee siis jotakin ihan omaa. Hän ei esimerkiksi suostu talouskasvun kirittäjäksi.  Ihminen lakkaa pyrkimästä todellisuuden hallintaan ja hänestä tulee osa maailmaa.  Hän ikään kuin päästää erämaan itseensä, palaa valtakulttuurin määrittämän identiteetin tuolle puolen.

Hän tiputtaa pikku hiljaa liiat ympäristön vaatimukset harteiltaan, ja alkaa ottaa huomioon omat aidot tunteensa ja alkaa rakastaa ja arvostaa itseään.  Olla oma itsensä.

Masennus onkin tässä tapauksessa terveen ihmisen reaktio epäterveeseen tilanteeseensa. Ei pidä hoitaa päätä, jos vika on olosuhteissa.

Masennuksen historiaa

Aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäisen kirja Hulluuden historia (2013) valaisee, kuinka mielenterveysongelmiin on suhtauduttu ja miten niitä on hoidettu eri aikoina. Pietikäisen 450-sivuinen tietojärkäle antaa hyvän kuvan psykiatrian kehityksestä, mielisairaalasysteemin muutoksista ja lievempien mielenterveysongelmien hoitamisesta läntisessä maailmassa.

Psykofarmakologian noususta Pietikäinen kertoo kiinnostavia asioita – hieman samaan tapaan kuin  psykoterapeutti ja lääketieteen antropologi James Davies,  kirjassaan Cracked. Why Psychiatry is doing more harm than good, jossa  hän kritisoi länsimaiden yhteiskuntia mielialalääkkeiden holtittomasta käytöstä. Myös Pietikäinen arvostelee ylilääkitystä ja muistuttaa, että psyykenlääkkeiden pitkäaikaiskäytön vaikutuksista ei ole olemassa tutkimustietoa.

Nykyinen lääkebuumi käynnistyi Pietikäisen mukaan lääketeollisuuden ja tutkimuksen yhteisvaikutuksesta. Arvostetun Science-lehden artikkelissa vuonna 1958 erään kirjoittajan mukaan uusia masennuslääkkeitä voidaan verrata jopa insuliiniin diabeteslääkkeenä. Sitten lääkeyritykset alkoivat levittää viestiä, että masennuslääkkeet korjasivat jotakin aivojen vikaa kuten insuliini korjaa glukoositasapainoa.  Insuliini-vertaus myös vihjasi, että potilaan voi olla välttämätöntä ottaa psyykenlääkkeitä koko loppuikänsä tai ainakin hyvin pitkän ajan. (Pietikäinen 2013, 295). Biologisen psykiatrian suosio alkoi kasvaa 1960-luvun lopulla (Pietikäinen 2013, 297).

Sairauksia hoidetaan ja lääkitään diagnoosien perusteella. Psykiatristen sairauksien määrä on 50-luvulta lähtien moninkertaistunut. Pietikäinen käyttää termiä tarttuvat diagnoosit kuvatessaan suosittujen sairausnimitysten leviämistä lääketieteessä ja laajemminkin ympäröivässä kulttuurissa. 1900-luvun loppupuolelta lähtien tällaisia termejä ovat olleet depressio, ADHD ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ne sopivat ajan henkeen ja vastaavat lääkärikunnan, lääkeyritysten, median ja tavallisten ihmisten tarpeita ja uskomuksia mielen sairauksista ja niiden hoidettavuudesta. (Pietikäinen 2013, 129-131)

Melankolia muuttui depressioksi

Depressiota ei 1500-luvulla ollut, mutta oli melankoliaa. 1600-luvun alun Euroopassa siitä tuli aikansa muotisairaus. 1700-luvulla melankolia alettiin nähdä hermostollisena sairautena. Se ei ollut synonyymi nykyiselle masennukselle, sillä suru ja synkkämielisyys eivät olleet sen pääoireita. Vielä 1900-luvun alussa melankolia- ja depressio -diagnooseja käytettiin eri merkityksissä. Historioitsijoiden mukaan nykyinen depressio on ahtaissa medikaalisissa rajoissa pysyttelevä kliininen sairaus, melankolia sen sijaan oli paljon laajempi, villimpi ja syvempi olotila. Se voi olla eksistentiaalista tuskaa, hiljaista alakuloa, luovaa vetäytymistä tai ulospäin suuntautunutta maanisuutta. (Pietikäinen 2013,113-114)

Moderni medikalisoitu depressio syntyi, kun alettiin puhua ”tunteiden sairaudesta”, jolla kuvattiin menetyksiä, estoja, mielialan laskua ja henkistä taantumista. Tätä ”osittaista mielisairautta” ryhdyttiin kutsumaan termillä ”mentaalinen” tai ”sielullinen” ”depressio”, jota (depressiota) oli siihen mennessä käytetty sydän- ja verisuonitautien yhteydessä kuvaamaan sydämen vajaatoimintaa. Lääkäreille se oli mieluisampi kuin melankolia, koska depressio oli helpompi käsittää fysiologisesti, siis lääketieteen ehdoilla. (Pietikäinen 2013, 115)

Melankolia jäi runoilijoiden ja lauluntekijöiden sanavarastoon.

Depressio tunnettiin 1800-luvun lopulta alkaen myös neuroosina. 1950-luvulta 1970-luvulle tulivat muotiin  ”ahdistus” tai ”ahdistusneuroosi”. Neuroosi-sanan suosiota 1900-luvulla selittää Pietikäisen mukaan mm. mielisairauden pelko. ”Raskasta psykiatriaa” edustivat valtavat ja pelottavat mielisairaalat. Harva halusi joutua mielisairaalaan, mutta moni ”hermostunut” oli halukas viettämään jonkin aikaa neroosipotilaille tarkoitetuissa hermoparantoloissa, kylpylöissä ja lepokodeissa.

Yhdysvalloissa vielä 1950-luvulla oli taipumus luokitella varakkaiden potilaiden häiriöt herkemmin neurooseiksi ja vähävaraisten puolestaan skitsofreniaksi tai muuksi psykoottiseksi sairaudeksi. Vaurastuvalle ja neurotisoituvalle keskiluokalle oli tarjolla kylpylöitä, mutta työväenluokkaisille annettiin useimmiten hoidoksi lääkekuuri, lepoa ja ammeessa istuskelua. (Petikäinen 2013,  133)

Molemmat ehkä auttoivat. Kumpikin tavallaan.

Tunnelmaefekti

Kaikessa on hoidossa on kaksi osaa. Ensimmäinen on se, johon kirurgit, sisätautilääkärit, yleislääkärit,  psykoterapeutit ja muut hoitotyötä tekevät on koulutettu. Se on hoitamisen spesifi, ammatillinen osa eli hoitamisen tekninen puoli. Toista, tuntemattomampaa ja epämääräisempää puolta on nimitetty monin tavoin. Puhutaan epäspesifistä vaikutuksesta, inhimillisistä tekijöistä tai tunnelmaefektistä. Rakkaalla  lapsella näyttää olevan monta nimeä.

Lääkärin työssä epäspesifi puoli tarkoittaa empatiaa ja kuuntelemisen taitoa,  kykyä hahmottaa asiakkaan ongelma oikein sekä lääkärin persoonaa. Psykoterapiassa tämä toinen puoli on terapeutin persoona, motivoituneisuus, mielentila ja muiden henkilöön liittyvien tekijöiden vaikutus. Tätä voisi kuvata vaikkapa sanalla ”kemiat kohtaavat” asiakkaan ja terapeutin välillä.

Placeboksi tätä ”toista” hoitamisen osaa kutsutaan erityisesti tieteessä, joka pyrkii selvittämään vain spesifejä, erityisvaikutuksia, kuten on käytäntö lääketutkimuksissa.

Kuitenkin se on erittäin tärkeä kaikessa hoitamisessa, ei vain mielenterveyspotilaiden paranemisessa.

Mielialaongelmien lisäksi ihmisillä on monia vaivoja ja oireita, joille ei ole fysiologisesta toimintahäiriöstä johtuvaa syytä, jolloin  lääketieteellinen taudinmääritys on hankalaa. Näitä ovat mm. toiminnalliset sairaudet, jotka eivät selity pato-fysiologisin perustein. Väsymysoireyhtymä ja ärtynyt paksusuoli ovat esimerkkejä.

Tällaisissa tapauksissa  hoitamisen ”toinen” puoli on vähintään yhtä tärkeää kuin spesifi, tekninen osaaminen.  Masennuslääkkeiden vaikutuksistakin 80 % on arvioitu olevan juuri ”toista” puolta. Psykoterapiassa jopa 90% on arveltu olevan juuri tämän toisen puolen vaikutusta. Täydentävien hoitojen osalta arvioit vaihtelevat 80 – 100%. Isoja lukuja vaikutuksista, joita ei oikein osata selittää.

Terveystutkimuksesta

Siksi tuntuu kummalliselta, että epäspesifistä puolta jopa vähätellään hoitokäytännöissä, hoitosuositukissa ja terveystutkimuksessa. Logiikka etenee siteen, että koska ajatellaan, että kaikessa hoitamisessa on tätä epäspesifiä, plaseboa eli lumetta,  on järkevämpää keskittyä  spesifiin eli siihen, mikä osataan selittää nykytieteen keinoin  ja  minkä selittämiseen on olemassa hyviksi havaitut tutkimusmenetelmät ja mittarit.  Ihmisen vaivojen ja oireiden kokemista tämä ajattelu ottaa huomioon puutteellisesti tai ei ollenkaan.

Terveystutkimuksessa käytetään erilaisia mittareita.  Ne voivat sisältää kokeita, laboratoriotestejä ja lääkärin kliinisiä tutkimuksia. Koettua terveyttä mitataan kysymällä ihmisiltä itseltään, kuinka he voivat, millaisia oireita ovat kokeneet ja missä määrin pitävät itseään terveinä tai sairaina ja mistä he ovat kokeneet saaneensa parhaiten apua tervehtymiseensä.

Tiedetään, että usko ja luottamus hoitajaan ja hoitomenetelmään vaikuttaa myönteisesti paranemiseen. Kuitenkaan tätä puolta terveydenhuollossa ei valitettavasti  juuri painoteta. Myös ympäristö, työolot, työttömyys, perhe ja sosiaaliset suhteet vaikuttavat olennaisesti terveyteen ja sairauteen. Niitä  kemialliset valmisteet eivät pysty tasapainottamaan. Tarvitaan järeämpiä keinoja, yhteiskuntapolitiikkaa.

Pietikäinen peräänkuuluttaa potilaiden näkökulman huomioon ottamista mielenterveyshoitoja tutkittaessa. ”Erityisen tärkeää tämä on psyykenlääkkeiden kohdalla, koska niiden vaikutuksen mittaaminen vaatii sen, että lääkkeen käyttäjiä kuullaan hyvin tarkalla korvalla. Näin on toistaiseksi tehty häkellyttävän harvoin. (Pietikäinen 2013, 280).

Pietikäinen ei vastusta mielialalääkkeiden asiallista käyttöä. Niistä, lyhytaikaisesti käytettynä ja yhdistettynä psykoterapiaan, on  osoitettu olevan hyötyä. Pitkäaikaiskäytön vaikutuksista sen sijaan on hyvin vähän tutkimuksia.

Kirjat

James Davies. Cracked. Why Psychiatry is doing more harm than good. Icon Books. London 2013.

Ville Ropponen. Uralilainen Ikkuna.  Savukeidas.  AS Pakett. Tallinna. 2012.

Petteri Pietikäinen. Hulluuden historia. Gaudeamus. RaamatutrÜkikoja. Tallinna. 2013.

Lehtijuttu

Helena Hietanimi: Innostuva mies hidastaa. Hyvä Terveys 1/2014 (Tommi Hoikkalan haastattelu)

 

Kynttilöitä viisi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s