Shamaanikonferenssi, 1.päivä
Toivomusliinoja puissa.
Shamaanikonferenssi avataan illan suussa. Muodollisen tiedotusosuuden jälkeen noin sata asianharrastajaa siirtyy suureen tammi- ja pyökkipuistoon. Sytytämme nuotion, jonka tuli suojaa seuraavia konferenssipäiviä.
Konferenssinuotio palaa.
Puiden oksiin ja liinatelineeseen on sidottu koristenauhoja. Ne ovat samanlaisia toivomus- tai rukousliinoja, joita viimeksi näin vuosi sitten pikkuruisessa Tuvan tasavallassa eteläisessä Siperiassa. Siellä shamanismi on virallisesti hyväksytty uskonto – tai maailmankatsomus, miten nyt kukin haluaa asian ilmaista. Täällä liinat kuuluvat kokouksen ilmeeseen, ja ne kertovat sanattomia tarinoita menneisyydestä.
Liinoja telineissä.
Shamanistinen maailmankuva ymmärtää ihmisen osaksi luontoa, mutta paljon laajemmalla rintamalla kuin vain osana luonnon biologiaa. Koska maassa, puissa, kivissä, eläimissä ja kaikessa ympärillämme katsotaan olevan henki, luonnosta tulee pyhää. Ja sen mukana ihmisestäkin. Shamanistisessa ajattelussa tavallinen arkielämä on tärkeää ja se ankkuroi meidät todellisuuteen – symbolisesti maahan.
Arkea täydentävät ja rikastuttavat myytit, rituaalit, mielikuvat, arkkityyppit (jungilaisittain), maagisuus, runollisuus, taide, intuitio ja rakkaus. Ne eheyttävät ja parantavat haavojamme. Ne tuovat iloa ja riemua elämäämme. Onnellistuttavat.
Sinertävän illan laskeutuessa aloitamme shamanistisen rituaalin: pyydämme henget paikalle rummuttamalla, kunnioitamme maata, ilmaa, vettä ja tulta. Kaikkea elävää. Ollemme kaikin aistein läsnä tässä luonnon ja ihmisyyden hetkessä.
Lampaat tammien katveessa.
On juhlallista ja intensiivistä. Hiljaisuuden keskeyttää kaukaa naapurifarmin suunnalta kantautuva ääni. Bä-ää-bää. Alkaa naurattaa. Ilmiselvästi lampaita. Ne tulkitsevat omalla äänellään hiljaista luontorituaaliamme.
Lammaspariskunta nukkuu tukevan rungon lämmössä.
Nehän ovat niitä samoja lampaita, joita moikkasin jo iltapäivällä tänne saavuttuani, kun lähdin jaloittelemaan kartanon pihalta avautuvaan laaksoon. Vierailijoita varten varatuilla saappailla lampsin ojan yli tammien ja lehtikuusten takana nousevalla rinteelle. Iso lauma lampaita makoili päiväunillaan, toiset näykkivät ruohoa ja kolmannet kuljeksivat määkien.
Lempeä lammas.
Tähystin kamerani zuumin kautta määintää. Linssiin tarttui vakavanoloisen lampaan lempeä ilme. Se kertoi, että haluaa olla ihmisen kaveri. Minulla on tärkeä tehtävä, muukin kuin paistina tai taljana olo, se sanoo. Kameran takana en kuitenkaan saanut kiinni lampaan tarkoituksesta.
Iltaseremonian aikana se selviää. Kun tuijotan nuotiotulen valossa näitä valtavan kokoisia monisatavuotisia puita, jotka ympäröivät monisatavuotista linnaa, alan tuntea maan, puiden ja eläinten koko arvon ihmisen hyvinvoinnille. Lampaat kulkevat rinnallamme elävinä ja tuntevina olioina. Niillä on nälkä, jano, kylmä ja seksuaalivietti. Tässä mielessä ne ovat täsmälleen ihmisen kaltaisia.
Niiden muista tunteista emme ole tietoisia, koska emme ymmärrä niitä. Tai emme halua ajatella, koska eläimet joka tapauksessa päätyvät meidän käskystämme teuraaksi. Niistä tulee pihvejä.
P ei oikeastaan muuta lihaa syökään kuin lammasta. Sitäkin hyvin harvoin. Minäkin nautin mielelläni joskus lammaspadasta, jossa on valkosipulia, runsaasti kasviksia, hiukan kanelia ja muuta maistuvaa. Kunnioitan hyvää ruokaa ja tiedän kokemuksesta, että lampaasta voi tulla todellinen ruokajuhla. Hiljentymisen ja kiitollisuuden hetki. Siinä lammas on antanut uhrin ihmiselle. Se on muuttunut ravinnoksi ihmisen pöytään.
Siitä on tullut pyhä.
Lampaita on kiitettävä siitä, että ne ovat osa elämän luonnollista kiertokulkua. Nekin ansaitsevat hyvän elämän.
Pienen lammasseikkailun päätteeksi hipelöin tuvalaismallisia toivomusliinoja puussa ja toivotan lampaille leppoisaa iltaa.