Punainen tori ja kukkamaa

Siperia 2. päivä:  Mordvalainen pimeä taksi Moskovassa

Aamupäivällä Moskovassa teen pikavisiitin Punaiselle torille ja Kremlin puistoon ennen matkan jatkumista iltäpäivällä itään päin.  Muistelen vähän nostalgisesti aikaa 2000-luvun alussa, kun asuin ja työskentelin täällä.

Harmaata taloutta ei Moskovassa  ole edelleenkään hävitetty, enkä minäkään kanna korttani kekoon kun otan taksin rautatieasemalta keskustaan. Kuskeja tarjoutuu palvelemaan heti kun astuu aseman ovesta ulos.

Tarkoitus oli matkustaa varttitunti metrossa Moskovassa ensimmäistä kertaa vierailevan matkakumppanin, Riitan kanssa.  Kun automies tarttui hihaan ja todisteli valtavista metron ruuhkista ja tarjoamastaan superedullisesta kyydistä, valitsimme pimeän taksin.

Kuljettaja,  Mordvasta kotoisin oleva mies innostui kovasti kuultuaan että olemme suomalaisia. Miehen puhumassa venäjässä olikin suomalaiselta kuulostava aksentti.  Tallinnassa käydessään hän oli havainnut suuria yhtäläisyyksiä viron, suomen ja mordvan kielessä. Miljoona kielisukulaistamme asuu hajallaam Volgan tienoilla noin 700 mk Moskovasta kaakkoon. Mies opetti, että mordvaksi kolme on kolm!   Linkissä lisää mordvalaisista http://www.kotus.fi/index.phtml?s=201.

Rock-konsertin jälkeen Punainen tori pursuu katsomorakenteita. Sillä kohtaa Kremlin muuria missä ennen tönöttivät  Stalin, Hrutshev,  Brezhnev ja Gorbatshov joukkoineen vilkuttamassa kansalle vappuparaatissa, seisoo nyt iso diginäyttöruutu. Se heijastaa supertähdet suurennettuina moskovalaisyleisölle.  Madonna esiintyi täällä hiljakkoin.

Torin laidassa, Vasili Autuaan kirkon vastakkkaisella puolella, pienessä ortodoksikappelissa pistäydymme kuulemassa kolmiäänisesti laulettua liturgiaa. ”Góspodi pomílui” (Herra armahda) toistuu toistumistaan. Se on rauhoittavaa ja meditatiivista, kun suhtautuu siihen tunteella ilman analyyttistä arviointia.

Muistan lapsuudestani, että samaa liturgiaa lateli mummonikin luterilaisen iltarukouksen päätteeksi, mutta äänneasu oli suomalainen ”hospotipomilui”, paino ensimmäisellä tavulla. Esivanhempieni en tiedä olleen ainakaan julkiortodokseja.  Jotain ortodoksista taustalla taitaa olla, ei kai sieltä muuten venäjäksi polotettua liturgiaa olisi tullut iltarukoukseen.

Katselemme Moskovan keskustan ihmisiä,  pauhaavaa liikennettä, Duuman rakennusta, Natsional Hotellia, Kremliä, Maneesin viereistä kukkaloistoa sekä Punaista toria. Se näyttää paljon pienemmältä kuin televisiokuvista voisi päätellä, totesi Riitta.

Aikamme Kremlin muurin viertä tallusteltuamme palaamme – taas pimeällä taksilla – juna-asemalle. Tällä kertaa  huidomme kadulta azerbaidjanilaisen kuskin, joka matkan aikana ehtii kertoilla elämäntarinaansa ja valittaa vaikeutta olla ei-venäläinen.  Eteläisistä naapurivaltioista tulevien on hankala saada täältä töitä.

Etninen tausta todella  vaikeuttaa nykyisin elämistä. Moskovassa  30 vuotta asuneena kuski kokee itsensä syrjityksi syntyperänsä vuoksi.  Ikävää, mutta kovin yleistä Moskovassa.

Leningradin asemalta kävelemme matkalaukkuinemme viereiselle Jarsolavlin asemalle. Siellä odottaa jo paljon Siperiaan menijöitä kapsäkkeineen, nyssäköineen ja kännyköineen. Vyörymme sisään junaan, jonka 15 vaunua näyttävät kutakuinkin täysiltä. Matkamiehistä suurin osa puhuu venäjää, mutta mukana on myös englantia sekä outoja kieliä haastavia.

Seuraavat kolme yötä Siperian junassa vietän Helsinki-Moskova -junan hyttikavereideni, kolmen kivan suomalaisnaisen kanssa.

Arja on Vienan Karjala –fani ja matkustettuaan muutama vuosi sitten tätä samaa rataa pitkin Kiinaan, päätti tulla uudestaan tutustumaan Siperian kaupunkien ja kylien venäläiselämään. Merjan kiinnostus arktisiin alueisiin, mm. Jakutian ja Venäjän kaukoidän puoleisiin alueisiin on vaihtunut etelämmäksi tänä vuonna. Riittaa eivät aurinkorannikot ja länsimaiset kaupungit kiinnosta, täälläpäin on vielä tallella jotakin alkuperäisempää ja aidompaa.

Minä lähdin matkalle shamaanikiinnostukseni ja Altain Kultajärven innoittamana.  Kultajärvelle tosin tämä matka ei ulotu, mutta melko lähelle kylläkin. Alatille on tehtävä toinen matka. Ehkäpä jo ensi vuonna.

Moskovasta reittimme kulkee parinkymmen rautatieaseman kautta 4100 kilometrin päähän  Krasnojarskin kaupunkiin, jossa vietämme yön hotellissa. Ihanaa, sitten pääsee suihkuun!!  Sieltä matka jatkuu etelään kohti  Sajanin vuoristoa ja Tuvaa, shamanismin kehtoa.

Suurimmat paikkakunnat matkan varrella ovat (suluissa kilometrimäärä Moskovasta):

Kirov (960 km )

Perm (1440 km)

Jekaterinburg (1820 km)

Tjumen (2140 km)

Omsk (2710 km)

Novosibirsk (3340 km)

Krasnojarsk (4100 km)

Pydähdymme täydentämän muonavarojamme ja käyskentelemään asemalaituriilla myös pienemmillä paikkakunnilla, mikäli saavumme niihin muulloin kuin yölllä. Muut asemat vilahtavat junan ikkunasta. Bongaan Leninin muistomerkin. Kaupunki taisi olla Kirov. Vai oliko kuitenkin Perm? Enpä muista, eikä tullut pannuksi muistiin kuvaa ottaessani. Patsas (alla) on muisto neuvostoajoista.

Junan rytmikkäs tuuditus rauhoittaa ja nukuttaa.  Odotamme aamua.

Silloin pysähdymme 20-30 minuutiksi ruokaostoksilla Balezinossa, Urmurtiassa, laulavien mummojen maasssa. Urmurtin kieli kuuluu suomalais-ugrilaisten kielten permiläiseen haaraan.  Siksi kai euroviisumummojen laulussa oli jotakin tuttua ja lämmittävää.

Reissu on alkanut mukavasti ja edessä  paljon nähtävää ja koettavaa. Tunnen sisäisen kutinan väreilyä nahoissani.