Mitä ”uskomustauti” tarkoittaa?

Thomas Mannin klassikkoromaanissa Taikavuori (1924) nuori mies Hans Castorp poti uskomustautia.  Hän meni tervehtimään ystäväänsä sveitsiläiseen vuoristoparantolaan. Oleiltuaan aikansa keuhkotautia sairastavien parissa hän alkoi tuntea itsensä heikoksi ja sai sitten lääkäriltä sairausdiagnoosin, johon uskoivat sekä lääkäri että potilas. Tämä oli romaanin kannalta hyvä asia. Näin Castorpilla oli aikaa tehdä osuvia havaintoja ihmisluonnosta ja parantolan elämästä.  Hän viipyi parantolassa lopulta seitsemän vuotta.

Luulosairaus on vähän sama asia. Omasta luulosairaudestaan kirjoittaa Hyvä Terveys (6/2012) –lehdessä Ismo Loivamaa. Luulosairas kehittää itse mielessään itselleen sairauksien oireita, joita alkaa sitten oma-aloitteisesti tulkita syöväksi tai muiksi sairauksiksi. Ystävänsä yllättävään kuolemaan erilaisilla oireilla reagoinut kirjoittaja juoksi lääkäreiden luona, joilta kuitenkaan ei tullut vahvistusta hänen syöpäepäilyilleen. Hän kirjoittaa: ”Peloista huolimatta vastanotoilla naurettiin paljon, ja lääkärien nauru merkitsi minulle melkein kuin äidin kosketusta: kyllä sinä poika pärjäät! Ja pärjäsinhän minä, vaikka pahimpina viikkoina olisin varmasti tarvinnut psykiatrin apua. Paniikinomaiset kauhuhavainnot tulivat äkkiarvaamatta ja saivat koko kehon tärisemään.

Miten niin luulosairas?

Ismollahan oli todellinen vaiva, mutta se ei ollut se miksi hän itse sen oli diagnosoinut. Ei se myöskään ollut diagnosoitavissa  tavanomaisen ruumis-lääkärin menetelmin. Ehkä mieli-lääkäri (psykiatri) olisi paremmin oivaltanut yhdessä hänen kanssaan, mistä kenkä puristi, mistä pelko kumpusi, mistä nousi ahdistus. Mutta koska sekä Ismo itse että hänen lääkärinsä olivat kumpikin niin fyysis-orientoituneita ja kun siltä suunnalta ei sairautta voitu löytää, Ismo ajautui toisille lääkäreille, siis lääkärikierteeseen.  Fyysistä sairautta ei silti löytynyt .

Kiinnostavaa on, että Ismo itse toteaa tarvinneensa mielensä selkeyttämiseksi apua. Miksiköhän hän ei hakeutunut psykiatrille tai psykologille?  Vai osasivatko nämä kierrelääkärit kuitenkin hoitaa Ismon haavoittunutta sielua? Jos lääkärin nauru merkitsi samaa kuin äidin kosketus, voisi arvella, että pelko ja muut tunteet, joita ystävän kuolema nostivat esiin,  liittyivät surun lisäksi myös johonkin jo aikaisemmin koettuun. Ihminen kun on psyko-fyysis-henkinen ja vielä historiallinenkin kokonaisuus.

Ismon esimerkki on yleinen. Ihmisen vaivat ja ongelmat ovat monimutkaisia ja suuri osa epämääräisiä, eikä niihin voi löytyä tyydyttävää  anatomis-fysiologista selitystä.  Tällaisissa tapauksissa tai kun lääkärin määräämä hoito ei ole tehonnut, hakeudutaan monesti lääkärikierteen sijaan täydentävien hoitojen pariin: vyöhyketerapiaan, energiahoitoihin, akupunktioon jne. Näitä kutsutaan myös vaihtoehtohoidoiksi, luontaishoidoiksi tai uskomushoidoiksi (tästä enemmän kirjoituksessa  Mitä uskomushoito tarkoittaa? ). Niissä saa usein myös kosketusta, mikä voi olla epämääräisesti sairaalle ratkaiseva parantumisen yllyke.

Ismo ei jutussaan kerro, millaisia diagnooseja ne lääkärit, joiden luona hän kävi, tekivät ja miten Ismon vaivat raportoitiin terveydenhuollon tietojärjestelmiin. Uskomustauti voi nimittäin olla myös tauti, jonka lääkäri ”määrää” potilaalleen.  Se tapahtuu seuraavasti: Sairaaksi itsensä kokeva ihminen, jolle lääkäri ei ole pystynyt määrittämään tautia, mutta on silti antanut jonkun diagnoosinumeron (koska sellainen pitää yleensä  rekisteröinnin vuoksi olla, varsinkin jos potilas ei pysty töihin ja tarvitsee lääkäriltä todistuksen), voi joutua ”ottamaan lääkäriltään vastaan” diagnoosiin, joka perustuu lääkärin arveluun eli uskomukseen. Näin potilas voi ”saada” taudin, jota oikeastaan ei sairasta.  Pikku hiljaa hän sitten alkaa sitä sairastaa, koska uskoo lääkäriä.  Ihminen siis lopulta hyväksyy tämän uskomustaudin omakseen.

Masennusdiagnoosien  lisääntyessä herää kysymys,  kuinka paljon masentuneissa mahtaa olla  uskomustautia sairastavia. Ihminen saattaa popsia vuosikausia mielialalääkkeitä, joita lääkäri potilaan oireiden perusteella on määrännyt, vaikka tehokkaampi  ”lääke ” olisi elämäntilanteen rauhallinen selvittely ja myötätuntoinen kuunteleminen, elämäntuskan (eksistentiaalinen ahdistus) läpikäyminen osana inhimillistä tunneskaalaa ja ihmisenä kasvamista tai psykoterapia. Nämä voivat muuttaa ihmisen tapaa kokea ja elää arkea.  Mielialalääkkeet ovat hyviä oireiden lievittäjiä, mutta harvoin ne ihmisen ongelmien syitä poistavat.

Hermoheikkoudesta väsymykseen

Kuten Karin Johannisson kirjassaan Melankolian huoneet (2012)  kertoo, eri aikakaudet antavat psyykkisille ongelmille eri nimiä, jotka kertovat yhtä paljon yhteiskunnasta kuin yksityisestä ihmisestä. Kun 1700-luvulla puhuttiin herkkyydestä ja 1800-luvulla hermostuneisuudesta ja hermoheikkoudesta, niin 1900 luvun lopulla aiheeksi nousivat väsyneisyys ja loppuun palaminen.  Kirjassa, joka käsittelee alakuloa, ahdistusta ja apatiaa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta,  on esimerkki mediayhtiön menestyvästä johtajasta Lars Weissistä, joka kohtaa voimat vievän uupumuksen ja ahdistuksen toivoen jonkin tai jonkun kiskaisevan sen ulos ruumiista.

– Sitten tuo loiseliö olisi poltettu ja elämä olisi jatkunut ennallaan, hän ajatteli. Mutta ongelma oli siinä, että  ”loiseliölle” ei löytynyt nimeä. Ja nimetöntä on hankala hävittää.

Sitä alettiin kutsua 1990-luvulla loppuunpalamiseksi, nyt se olisi todennäköisesti väsymysoireyhtymä (CFS- chronic fatigue syndrom).  Lopulta, toivuttuaan, johtaja ihmetteli, että oliko kärsimys vain kivuliasta kypsymisprosessia, joka hänen kohdallaan vaati ankaran uupumuksen päästäkseen alkamaan. (Johannisson 2012, 254-256)  Tässä on yksi tärkeä opetus: Alhosta kyllä noustaan! Kannattaa uskoa paranemiseen.

Sekä Ismon että Larsin tervehtymisessä olennaista oli usko paranemiseen ja ajan antaminen itselleen ja toipumiselleen vaikka mitään ”oikeaa” fyysistä tautia ei löytynytkään.  Potilaan kannalta on todella Ikävää,  jos lääkäri kertookin, että tila on toivoton tai parantumaton (kuten Antin tapauksessa, kirjoitus 25.3. 2012) ja jos potilas vielä uskoo sen. Silloin ihminen voi jäädä sairaaksi, koska hänellä ei ole toivoa eikä uskoa parempaan , jollei hoksaa hakea sitä terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolelta.

Jos sitten käy, kuten monesti käy, että ihminen saa juuri sieltä avun, jota ei ole saanut terveydenhuollosta (esimerkiksi koska sairautta ei ole pystytty diagnostisoimaan), nykyterveysjärjestelmän mukaan ihminen ei ole ollutkaan sairas tai sitten on tapahtunut luonnollinen (spontaani) paraneminen. Kolmannen selityksen mukaan kysymyksessä on placebo –  siis tunnelmaefekti tai uskon avulla parantuminen.  Nämä ovat kehäpäätelmän luonteisia yrityksiä selittää ilmiö, jota lääketiede ei kuitenkaan osaa selittää. Rehellisintä olisi myöntää, että paraneminen on jäänyt lääkäreille mysteeriksi.

Siksi olisikin tärkeää tuntea paremmin niitä mekanismeja terveydenhuoltojärjestelmän sisällä,  joilla ihminen saa itselle uskomustaudin.  Tällaiset tiedot tulevat auttamaan terveydenhuollon kehittämisessä eli parempien palvelujen turvaamisessa meille asiakkaille.   Meidän asiakkaiden tehtävä puolestaan on jakaa kokemuksiamme kaikenlaisista hoidoista. Uskon, että avoimella tiedon välityksellä voimme vaikuttaa terveyspalvelujen asiakasmyönteisyyteen.

Kirjoja

Johannisson K (2012) Melankolian huoneet. Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme.  Otava. Keuruu.

Mann T. (1982)  Taikavuori. WSOY. Juva

©Liina Keskimäki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s