Äskettäin (3. ja 5.4.) kommentoin Hesarin masennuslääkekritiikkiä. Nyt masennuslääkkeistä keskustelevat (tämän aamun Hesarissa) kaksi psykiatrian professoria ja yksi dosentti. Yksimielisyyttä lääkkeiden todellisista hyödyistä ei näytä olevan. Kun ihminen kokee ja tuntee paikkansa maailmassa tai jopa omassa elämässään olevan hukassa, avuksi tarvitaan ehdottomasti jotakin syvempää, lämpimämpää ja aidompaa kuin dosentin puolustama tulehdusten hoito tai professorien ajamat mielialalääkkeet.
Tähdennän, että en vastusta lääkkeitä sinänsä. Niistä on varmasti monelle hyötyä. Varsinkin masennuksen alkuhoitona ne ovat kuin kävelykeppi tukena uudelleen kävelemään opettelussa. Kaikki masentuneet eivät lääkkeitä tarvitse.
Toinen ihminen ja toiset ihmiset, jotka ovat halukkaita ja kykeneviä auttamaan ja tukemaan kriisissään ponnistelevaa lähimmäistä ovat kullan arvoisia. Heitä kannattaa myös käyttää. Masentuneelle antaisin vinkiksi hakea apua, vaikka se tuntuisi vaikealta varsinkin jos on aikaisemmin tottunut huolehtiman itse ja yksin omista asioistaan. Silloin muiden apuun turvautuminen voi tuntua jopa hävettävältä. Sitä sen ei pidä olla, koska joka ikinen meistä tarvitsee joskus muiden apua: ammattiauttajien, läheisten, ystävien, naapurien, tuttavien.
Ei tarvitse jäädä masennuslääkereseptin varaan, vaan voi hakeutua psykoterapiaan (yksityiseen tai Kelan korvaamaan). Joskus Kelan korvaamaa terapiaa joutuu toden teolla vaatimaan itselleen ja perustelemaan sen tarvetta, mutta ponnistus kannattaa. Terapiasta on aina hyötyä. Tämän sanon omasta kokemuksestani.
Koska depressio tai uupumus koskee koko ihmistä, ei vain hänen päätään eli mieltään, kannattaa käyttää lisänä muitakin avun, hoidon ja rentoutuksen muotoja, kuten hierontaa, kylpyjä, vyöhyketerapiaa, energiahoitoja, reikiä, joogaa, meditaatiota, harrastusryhmiä, terapiaryhmiä, laulua, tanssia, käsillä tekemistä jne. Kun löytyy sopivia, sen jälkeen niitä on vielä uskallettava, haluttava ja jaksettava käyttää. Kannattaa ainakin kokeilla. Kokemukseni mukaan monen-avun-malli on ollut toimiva. Yhteen kaikkitietävään guruun ei kannata nojautua.
Myös spirituaalisen puolen tajuaminen ja arvostaminen itsessä voi olla tärkeää. Minulle se on. Tämä sielun läsnäolo – voi sitä kutsua henkisyydeksi tai hengellisyydeksikin – on avartanut mieltäni sellaisille asioille, jotka ovat arjessamme hienovaraisesti läsnä, mutta eivät näyttävästi esillä. Maailman käsittämättömyys, jopa mystisyys on kiehtovaa ja parantavaa, kun sille antaa tilaa.
Toivotan sinulle joka olet masentunut, voimia hakea apua ja sinulle joka et ole masentunut tahtoa auttaa pulassa olevaa lähimmäistäsi.
Kiitos läsnäolostasi!