Oletko koskaan purrut ystävääsi? Minä olen. Niin on myös urugualainen jalkapalloilija Luis Suárez, joka puraisi italialaista pelikaveriaan MM-lohko-ottelussa. Ei se ole oikein, vaikka purtava olisi vastustajakin.
Julkisuudessa episodista on tosin rakennettu skandaalia, mutta oikeastaan pureminen on inhimillistä, jopa luonnollista.
Kun ihminen on pahasti alakynnessä ja heikoilla, harkinta voi pettää. Tunnustan, olen puraissut Kaijaa. Kaksossisarukset Pekka Ja Kaija leikkivät kanssani silloin kauan sitten pihamaalla. Olimme ihanasti kuusivuotiaita ja meillä oli kivaa, kunnes tuli kiistaa yhdestä kauniista puukepistä. Katsoin sen kuuluvan minulle, koska se oli meidän puutarhan reunalla. Pekka ja Kaija olivat asiasta eri mieltä.
He alkoivat nelikätisesti vetää ihmekepakkoa kotiinsa päin ja minä omaani.
Aikamme sähellettyämme tajusin, että en voi ylivoimalle mitään. Silloin puraisin parasta ystävääni käsivarteen. Säälittävän itkun ja karmean huudon saattelemana kaksoset häipyivät kotipihalleen.
Kuvittelin draaman jo unohtuneen, kun Senja-äiti kesäillan hämärtyessä yhdessä Kaijan Varpu-äidin kanssa (Kaija siinä äitinsä kyljessä) otti minut puhutteluun. Pakotettuna pyysin anteeksi väkivaltaisuuttani, vaikka mielessä kaihersi ajatus, että olin puolustanut kotia, isänmaata ja uskontoa! Taistelin kallisarvoisen oksankarahkan puolesta, jonka olin löytynyt isäni tantuvilta ja äitini laulumailta! Kukaan ei tuntunut ymmärtävän.
Mielikuvissani vaellan vieläkin leikkihetkeen ja puutarhan reunaan, jota koristivat keltaiset niittyleinikit. Kesäkärpäset pörräsivät ympärillä. Yhdessä oli mukavaa, vaikka puremisepisodi iloa hiukan synkistikin.
Seuraavana päivänä leikimme taas entiseen tapaan.
Anteeksi pyytämisen vaikeuden muistan myös. En tainnut ihan sydämestäni hyväksyä, että toimin väärin. Kaija kuoli parikymmentä vuotta sitten. Nyt lähetän hänelle vilpittömän anteeksipyynnön. Uskon, että hän sen ottaa vastaan, istuupa sitten pilven reunalla tai jossain toisessa todellisuudessa.
