Eläkkeelle jäämistä oli vaikea hyväksyä

Aurinkoa. Marja Jalosen akvarelli.

Aurinkoa, kukkia ja oven heijastus. Taiteilija Marja Jalonen. Akvarelli kotini seinällä.

Kertomuksia siitä, miten mielenterveyden järkkymisestä, uupumuksesta, masennuksesta ja paniikkioireista selviytyy voi lukea Helsingin Sanomista  6.2.2014. Otsikolla Valokuvaamisesta löysin selviytymiskeinon kerrotaan, että lääkehoidon ohella voi käyttää muitakin keinoja.

Jutussa, joka kokonaisuudessaan on varsin lääkekeskeinen, mainitaan kuitenkin ei-lääkkeellisinä avun muotoina mm. psykoterapia, valokuvaaminen, jooga ja meditaatio.  Muitakin on, kuten kirjoittaminen, henkisen, psykologisen ja muunkin kirjallisuuden lukeminen, musiikki, tanssi, luonnossa kulkeminen ja näkökulman muutos omaan elämäänsä ym.  Jokainen voi löytää omansa kuuntelemalla aidosti itseään, hyväksymällä ja rakastamalla itseään juuri sellaisena kuin on ja etsimällä yhteyttä muihin ihmisiin.

Alla olevan kirjoituksen lähetti Evi Riitta Excell vastauksena joulukuiseen masennuskirjoituspyyntööni. Julkaisen sen tässä kokonaan (kirjoittajan luvalla), vaikka teksti onkin julkaistu vuonna 2009 kirjassa Työtä tehden.

Kirjassa joukko psyykkisesti sairastuneita kertoo tarinansa. Mukana on myös kirjan kirjoittajan ja potilaskertomusten toimittajan Leena Vähäkylän kertomus hänen omasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään ja sen kanssa elämisestä.

Evi  toimii nykyään mm. itkuvirsikurssien ohjaajana. Seuraava kurssi on parin viikon kuluttua Espoossa.

Evin tarina   Riitta, sairaanhoitaja (s.1948)

Ajattelin työssä ollessa, että minähän en masennuksen takia jää eläkkeelle. Kun olin pariin kertaan ehtinyt jo olla masennuksen vuoksi sairauslomalla ja olin mennyt vertaistukiryhmään, jossa eläkkeellä oleviakin oli mukana, ajattelin silloin, että työkyvyttömyyseläke ei voi olla minun tulevaisuudenkuvaani. Koin, että ryhmässä oli minua sairaampia ihmisiä. En vertautunut heihin. Uskoin, että olisi tahdon asia säilyttää työkykyisyys.  Minun piti vaan pistää lisää pökköä pesään. Koin jaksamattomuuteni heikkoutena, häpeänä ja omana vikanani.

Sairastuin ensimmäisen kerran vakavasti 1996 jolloin olin kahdeksan kuukautta yhteen pötköön sairauslomalla. Kaikki alkoi työuupumuksena epämääräisin fyysisin oirein (sydämen rytmihäiriöt, huimaus, kuvotus, selkäkivut ym), ja masennus poiki siitä. Kaikki läpikäymättömät lapsuusasiat alkoivat tulla mieleen, kuinka äiti kuoli, kun olin juuri täyttänyt 14, ja isä oli kuollut jo ennen syntymääni. Minulla oli tavallaan jo syntymätrauma.

Lapsuudessa asuin mielisairaalan kupeessa, ja siitä asti on ympäristöstä iskostunut, että on kauheata, jos tulee hulluksi. Kun menin 70-luvun alussa sairaanhoitajaopistoon, jouduin tietenkin psykiatrianjaksollani käytännön harjoitteluun mielisairaalaan. Jouduin naisten suljetulle osastolle, jossa hoitokulttuurin koin kammottavaksi. Varmaankin jotkut potilaista oli lääkkeillä tehty sellaisiksi, että he olivat täysin apaattisia vuodepotilaita. Heitä hoidettiin kuin paketteja. Ne, jotka kävelivät, puettiin ja laitettiin päiväsaliin oleilemaan. Heidät jätettiin sinne oman onnensa nojaan lasi-ikkunoiden taakse keskenään ilman hoitajia. Ovi oli lukittuna ja ämpäri jökötti keskellä salia tarpeitten tekemistä varten. Opiskelija oli työyhteisön alhaisinta kastia siihen maailman aikaan, eikä minulla nuorena ihmisenä ollut kanttia sanoa, että se oli väärin, ettei sellaista saanut tehdä.

Valmistuttuani olin töissä lasten kirurgisella osastolla. Mieheni opiskeli vielä. Olin raskaana ja rupesin tuomaan kotiin kauheita ahdistuksia sairaista vauvoista, jospa minunkin lapseni sairastuu, ajattelin. En voinut jäädä tuolle osastolle, en saanut pieniä potilaita mielestäni, menetin yöuneni. Silloin ei kasvanut töitä puissa ja mielisairaalassa sattui olemaan avoin työpaikka, joten menin miesten avo-osastolle, niin sanotulle neuroosiosastolle. Minulla ei tietenkään ollut psykiatrista erikoiskoulutusta, joten olin Tippa-Iita, joka huolehti lääkejakelusta ja paperihommista. Menin samaan paikkaan vielä synnytyksen jälkeenkin töihin.

Kun mieheni ei saanut töitä paikkakunnalta, muutimme Helsinkiin. Toimin alussa lasten perhepäivähoitajana kunnes saatuani pojalleni hoitopaikan katsoin puhelinluettelon kartasta, missä on lähin sairaala, jonne pääsee helposti yhdellä kulkuneuvolla.  Se sattui olemaan Koskelan sairaala eli vanhusten hoitopaikka ja niin alkoi 30-vuotinen työurani vanhusten parissa joka sittemmin päättyi Kustaankartanon vanhainkotiin. Olin ajatellut, että minulle riittävät tavallisen sairaanhoitajan hommat, vaikka olinkin Koskelassa tehnyt osastonhoitajan sijaisuuksia.  Muut hoitajat rupesivat pyytämään, enkö minä voisi ruveta osastonhoitajaksi, kun entinen oli jäämässä eläkkeelle. Niinpä päätin hankkia vaadittavan pätevyyden. Minua ei kiinnostanut sisätaudit tai gynekologia, joten päätin hakea psykiatriaan erikoistumaan. Pääsykoetesteissä olin rehellinen ja kerroin tulleeni hakemaan pelkästään osastonhoitajan pätevyyttä nykyiseen työpaikkaani, joten ei minua tietenkään valittu koulutukseen.

Terapiaa terapian perään

Pääsykokeiden psykologisten testitulosten perusteella päätin, että minun on ryhdyttävä hoitamaan itseäni. Siitä alkoi erilaisten itsetuntemusta lisäävien terapioiden ketju. Ensin menin hahmoterapiaryhmään sittemmin muihin itsekasvatuksellisiin ryhmiin. Hahmotaideterapiassa kävin kaksi vuotta maalaamassa. Sitten menin Feministiseen radikaaliterapiaan FRT:hen, jonka pienryhmässä olin ainakin viisi vuotta. Siellä annoin käyttää itseäni liikaa tukijana, koska minua mairitteli, että minuun luotettiin. Omat tarpeeni jäivät taas taka-alalle. Osallistuin myös Luovaan Kasvuun, jossa sain tuntumaa primaaliterapiasta eläytyessäni liikeharjoitteissa omaan sikiöaikaani uudelleen. Minulle sanottiin, että jo kohdussa olisin päättänyt ryhtyä hoitajaksi sen perusteella miten käsittelin minulle tarjottua pehmeää lötköpötköä harjoituksen aikana eli rupesin hoitamaan ”napanuoraa”, leskeksi juuri jäänyttä äitiäni jo ennen syntymääni. Olen käynyt shamaanikurssinkin kuin myös erilaisia meditaatiokursseja.

Olin ollut asumuserossa vuodesta 1981 ja asunut kaksistaan ainoa lapseni kanssa. Kun poika sitten meni naimisiin vuonna 1995, koin että jäin yksin. Siihen saakka poika oli aina tullut takaisin seurusteluista ja armeijasta. Kriisiinnyin siitä, mikä nyt olisi elämäni tarkoitus, kun se oli aikaisemmin ollut lapsi. Kun poika oli 14-vuotias, minulla oli papa-kokeessa jotakin vikaa. Silloin iskostin itseeni, että vaikka olisi syövästä kysymys, elän vaikka selkäytimen jatkeella, mutta omaa lastani en jätä äidittömäksi.

Kaikki itsekasvatusponnisteluni olivat karkuun juoksemista, sen lapsuuden kauhean mielisairauspeikon pakenemista, että nyt se tulee ja kaappaa minut ja vie johonkin sellaiseen paikkaan, mistä en ikinä pääse pois.

Ponnisteluistani huolimatta työuupumus iski totaalisesti alkuvuodesta 1996. Olin tehnyt voimavaroihini nähden liikaa töitä, pannut itseni täysin likoon. Koko elämäni pyöri vain työn ympärillä kun vapaapäivinänikin vielä kirjoittelin hulvattomia juttuja työpaikkani lehteen. Viime kädessä minua piti koossa enää kahdenkeskinen suhde potilaisiin. Leikin heidän kanssaan, keksin jotain heille iloa tuottavaa toimintaa jaksaakseni itse ja kokeakseni työni mielekkääksi ja he olivat tyytyväisiä. Tietokoneet tulivat työkuvioihin ja veivät minua pois potilaiden luota. Tunsin riittämättömyyttä kun en voinut toteuttaa työtäni sillä lailla kuin olisin halunnut, olla hoitajana lähellä hoidettavaa. Jouduin tekemään kaikenmaailman tilastoja ja hoitamaan ”papereita” asiakkaiden kustannuksella. Koin tilanteen sovittamattomana ristiriitana. Olin lisäksi oireillut jo pitkään selästäni mitä ongelmaa vain pahensi päätteen ääressä pähkäily

Sairastuttuani minulla oli kauhea taistelu mielessäni siitä, että en ole minkään arvoinen enää: tyyliin ei sen syömänkään pidä joka ei työtä tee. Kun olin työterveyslääkärin lähetteellä ensimmäistä kertaa mielenterveystoimistossa, minulle määrättiin Oxepamia kolme kertaa 30 milligrammaa päivässä. Olin yhdestäkin pilleristä ihan päälläni. Papereissani onkin maininta, että tämän ihmisen kanssa pitää olla varovainen lääkkeiden suhteen. Nykyään uusiin lääkekokeiluihin en enää antaudu ja olen palannut vanhaan halpaan Citalopramiin, jonka annostusta itse titrailen vointini mukaan. Olen koukussa nukahtamislääkkeeseen (Imovanen halpaversio) tällä hetkellä. Jotenkin sillä herkeää ahdistavat ajatuskierteet ja saan unen päästä kiinni. Olen yrittänyt olla ilman huonolla menestyksellä joten en viitsi riskeerata.

Minulla oli mahdollisuus käydä lääkärin lisäksi kolmen eri ihmisen juttusilla ensimmäisen sairauslomani aikana. Heitä olivat työterveyshuollon terveydenhoitaja ja psykologi sekä mielenterveystoimiston sosiaalihoitaja.  Jälkimmäiseltä en juuri apua saanut. Koin itseni vastaanotollaan kummajaiseksi käyttäessäni sitä työkalupakkia, jonka olin hankkinut itselleni ennakkoon kaikenmaailman itsetuntemusta lisäävillä kursseillani. Hän saattoi esimerkiksi sanoa, että kylläpä olen luova, jos menin tapaamiseen tekemäni nallen tai piirustuksen kanssa. Terapoin paljolti itse itseäni mm kirjoittamalla masennuksestani sadun itselleni, eli tein todelliseksi hahmoksi sen mitä karkuun olin juossut. Työterveyshoitajan mielestä olin tuolloin kuin lentoon lähdössä, kun minulla oli tarve purkaa kaikki ajatusrakennelmat oltuani pitkään hiljaa. Varsinaisena terapiana itselleni ajattelin ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa, koska halusin mahdollisimman pian masentuneesta tilasta pois ja äkkiä takaisin töihin sillä eihän se ollut ihminen eikä mikään joka ei työhön pystynyt, ajattelin. Psykiatri oli kuitenkin fiksu ja sanoi, ettei se sovi minulle, ja toppuutteli muutenkin työhönmenohalujani.  Hän näki, että minulla oli traumaattinen lapsuus. Hän ei kuitenkaan suositellut psykoanalyysiäkään. Lapsuudentuttavapsykologi ehdotti psykodraamaryhmään menemistä. Olin siellä vuoden Kelan kustantamana. Se näkökulma auttoi minua. Ja tapaamiset olivat kivassa ympäristössä kolme kertaa vuoden aikana. Viimeisen jakson aikaan olin jo kirjoittanut masennussatuni valmiiksi ja palannut sairauslomalta takaisin töihin ensin osa-aikaisesti sitten kokopäiväisesti.

Rupesin ensimmäisen masennuksen aikana tekemään elämänkirjaa ns vuosirengaskirjaani. Ostin tyhjän A4 kokoisen kirjan ja aloitin sivujen numeroinnin nollasta, koska olen syntynyt joulukuussa. Jokainen aukeama merkkaa yhtä elämäni vuotta ja keräsin sinne tietoja elämänkaarestani aina sikiökautta myöten. Elämänkirjan merkitys itselleni oli siinä, että elämäni tulisi jatkumaan masennuksesta huolimatta eteenpäin koska tyhjiä sivuja oli paljon. Minulla oli ollut vahva uskomus, etten ikinä täytä viittäkymmentä, koska molemmat vanhemmat olivat kuolleet nuorempina. Kaikki sisarukseni olivat jo saavuttaneet tuon rajapyykin ja ajattelin, että minä olen ainoa, joka toteuttaa meidän perheen traditiota kuolla alle viisikymppisenä. Silloin tein tuon kirjan, jossa on kaikki ikävuodet ja joka näyttää minulle mistä olen tullut ja minne olen menossa. Kirjassa on kaikkiaan seitsemänkymmentä sivua, eli vielä minulla olisi vajaat kymmenen vuotta elinaikaa kirjan mukaan ja ylikin uskon nykyään sillä haluan pojanpoikani tuntea myös aikuisina.

Masennustani hoidatin lisäksi Rosen-hoidoissa, psykologisessa vyöhyketerapiassa ja Kirjoitan elämääni- ja Elämäni käännekohdat -kursseilla omalla kustannuksellani. Olin myös Tarinateatterissa. Siellä sai kertoa oman tarinansa ja teatteri näytteli sen. Kerroin tarinani ja sain ulkopuolisena katsella, kuinka minusta luotiin kuvailemani mukainen hahmo esityksessä millainen olisin 60-vuotiaana. Sitä oli vapauttavaa katsoa. Valitsin itse kuka esitti minua. Ainoastaan sitä kritisoin, että esittäjäni teki minusta liian mummomaisen, olinhan ollut 70-luvun nuori. Kävin myös Ihmissuhde ry:n kursseilla, tanssikursseilla ja luovan ilmaisun ryhmässä sekä kirkon retriiteissä, vaikka olin eronnut kirkosta.

Fyysinen loukkaantuminen toi rajan vastaan

Töissä alkoi tiimikoulutus ja minusta tehtiin tiiminvetäjä. Aloin taas ottaa liikaa vastuuta. Kävin vielä omalla kustannuksellani kurssin toiminnallisten välineiden käytöstä työelämässä. Koin taas pärjääväni koska olin aloittanut työt puolipäiväisenä ja siksi minulla oli mahdollisuus kehittää itseäni.

Kun menin kokopäivätyöhön heinäkuussa 1997, olin tavannut jo elämäni naisen, nykyisen puolisoni. Minulle syntyi sinä syksynä ensimmäinen lapsenlapsi ja avioero poikani isästä toteutui vasta nyt ositusta vaille selväksi. Hankimme kesämökin ja minä lopetin lääkkeet. Ajattelin, että elämässäni oli kaikki hyvin, etten enää lääkitystä tarvinnut.

Aloitin lääkkeen kuitenkin uudelleen, kun aloin mennä huonompaan suuntaan. Vuonna 2000 tuli seuraava masennus. Pienellä työllä olin pitänyt itseni muutaman vuoden kunnossa. Otin vuorotteluvapaata enkä sairauslomaa seuraavana vuonna. Olin jälleen kahdeksan kuukautta poissa työstä, nyt yhdessä kumppanini kanssa.  Hän suoritti hoitotieteen approbaturin sinä aikana, ja jossain sieluni sopukoissa minulla oli huonommuuden tunne, kun hän pystyi kouluttautumaan työn ohessa.

Menin töihin seuraavan vuoden alussa ja uuvuin jo loppuvuodesta. Seuraavan kevään olin sairauslomalla. Sen jälkeen menin Mieli maasta -yhdistyksen vertaistukiryhmään, kun ei ollut mitään muuta. Ajattelin kuitenkin, että en ole sairas, minulla on vain jotain pientä niin, että en pysty tekemään työtä. Tunsin kuitenkin olevani uupunut. Asuntoomme tuli putkiremontti ja piti muuttaa väliaikaisasuntoon. Siinä hötäkässä putosin talousjakkaralta, mitä olen näin jälkeenpäin pitänyt suojelusenkelin työnä. En olisi jaksanut myöntää, että en taaskaan pärjää työelämässä, etten osaa sopeuttaa työtapojani voimavaroihini. Ajattelin jopa, että otan mukaani insuliinia ja unilääkettä ja kävelen meren jäälle. Siellä sitten ottaisin lääkkeet. Kun sitten putosin jakkaralta, tällaiset ajatukset jäivät. Loukkasin oikean polveni enkä päässyt enää kuin vaivoin koikkelehtimaan ulkoisen polvituen ja kyynärsauvojen kanssa.

Luulen, että koska minulla oli masennusdiagnoosi papereissa, en saanut sellaista akuuttihoitoa kuin minulle olisi kuulunut. Selkä tuli entistä kipeämmäksi koska jouduin kulkemaan toispuoleisesti ja varaamaan painoa pelkästään vasemmalle jalalle. Hankin itselleni potkurollaattorin helpottamaan liikkumistani. Kun selkävaivat vain jatkuivat ja jatkuivat, sain lopulta lähetteen fysiatrille. Hän koukisteli polveani ja sanoi, ettei sekään ole kunnossa. Vasta sitten pääsin magneettikuvaukseen ja revenneet eturistisiteet löytyivät. Onneksi minulla oli vakuutus, muuten olisin joutunut odottamaan pitkään leikkaukseen pääsyä.

Ennen loukkaantumistani olin pyrkinyt työelämässä oleville uupuneille tarkoitettuun ryhmään. En päässyt siihen ja minua kehotettiin hakeutumaan psyykkisesti sairaampien ryhmään. Se oli kova kolautus itsetunnolleni. Terveydenhuollossa neuvottiin, että kaupungille oli tulossa psykoterapiakurssi, jossa uupumusta voi käsitellä. Pääsinkin sille, mutta kaupunki veti määrärahat pois, eikä kurssia tullutkaan. Kerroin sairaalateologillemme huonot kuulumiseni, jolloin hän kertoi, että eräs hänen ystävänsä aloittaisi kaksivuotisen koulutusterapian joka olisi minulle ilmaista. Sinne meikäläinen hakeutui. Myös se oli ryhmäterapiaa. Olen onnellinen, että melkein kaikki terapiani ovat olleet ryhmäterapioita. Minulla on sellainen kuva, että en olisi hyötynyt yksilöterapiasta.

Kun olin aikani ollut tässä ryhmässä, huomasimme, että minusta ei ole töissä enää pitkän päivän tekijäksi. Niinpä hakeuduin osa-aikaeläkkeelle. Kun sain fyysisen vamman, huomasin, etten tule kykenemään siihenkään.

Oli vaikea hyväksyä eläkkeelle jäämistä. Olin ajatellut, että tämmöiseksi en rupea ja nyt kuitenkin olin sellainen. Kipuilin sitä, että jouduin eläkkeelle. Nostin masennuslääkeannostakin. Onneksi kumppanini oli pitkämielinen. Ajan kanssa hyväksyin eläkkeelle jäämisen. Tajusin, ettei elämä siihen lopu. Käänsin asian niin päin, että tämä oli minulle siunaukseksi. Hyväksyin sen, että tekemiset voi jaksottaa uudella tavalla.

Fyysinen vamma auttoi minua, koska sairaus oli pakko myöntää. Lapsuuden hulluudenpelko oli seurannut minua tähän saakka. Sisaruksille ja sukulaisille oli helpompi sanoa, että selkä on kipeä eikä mieli.

Viimeisin pahempi masennus minulla oli vuonna 2002.  Sen jälkeen on ollut vain lieviä, hallinnassani olevia oireita. Titrailen lääkkeiden kanssa, koska ei ole puhettakaan, että voisin lopettaa niiden syömisen. Niissä on jokin, joka tekee riippuvaiseksi, vaikka sanotaankin, ettei niin ole.

Huonommuus kulki yhä mukana

Olen nykyään terveyskeskuksen hoidossa. Psykiatrian poliklinikalla psykiatrit vaihtuivat koko ajan. Kamalimpia tilanteita oli, kun muutimme nykyiselle asuinalueelle ja poliklinikka vaihtui. Elämän muutoskohdat ovat muutenkin olleet kova pala minulle saati sitten joutua pienestä kodikkaasta ympäristöstä isoon ja kylmänkalseaan poliklinikkatilaan. Siellä oli lukitut lasiovet, joiden takaa lääkäri tuli kutsumaan vastaanotolleen. Opiskeluaikainen mielisairauskammo nosti siinä tilassa päätään. Ajattelin, ettei tuo poliklinikka ollut minun paikkani. Mielelläni tein tilaa itseäni sairaammille. Nyt sanelen terveyskeskuslääkärille, jotka nekin aina vaihtuvat, aika paljon itse ne vähät lääkkeeni, joita joudun käyttämään. Saan aina Imovane- reseptinkin, koska on tärkeätä että nukun. Jos valvon, sairastun. Masennuslääkkeen lisäksi minulla on lääkkeitä selkä- ja jalkakipuja varten. Otan magnesiumia ja b-vitamiinia joka päivä, koska saan jalkaan öisin unta häiritseviä kramppeja. Selkälihakset on tärkeätä pitää kunnossa. Siksi käynkin säännöllisesti uimahallissa harrastamassa vesijuoksua. Minulle on kerrottu, että vasta sitten minut leikataan selkäkipuni aiheuttavan spinaalistenoosin takia, jos halvaannun tai alan laskea alleni.  Motivaation vahvistusta sain moisesta omaehtoiseen säännölliseen uimahalliharjoitteluuni, mistä taas mielikin virkistyy kun voi itse auttaa itseään ihan konkreettisesti.

Minulle oli terapeuttista, kun Helmi-lehden toimittaja kirjoitti lehteen 1/2005: ”Riitan on vaikea hyväksyä sitä, että on mieleltään sairas.” Se lause auttoi minua lopullisesti hyväksymään asian. Ajattelin, että nyt se on sanottu, kun se oli painettu lehteen. Minulle oli juuri lehden ilmestyttyä tullut eläkkeen hylkypäätös, koska kuntien eläkevakuutuksen mukaan olin terve. Laitoin lehtikirjoituksen sinne valitukseni liitteeksi ja lähes paluupostissa tuli hyväksyvä päätös.

Eläkkeelle jääminen vei yhden taakan elämästä pois. Vaikka huonommuus kulkikin mukana ja sitä piti työstää, tajusin, että kelpaan tämmöisenä. Silti tunsin itseni huonommaksi sen takia, että olin joutunut eläkkeelle.

Ensin ajattelin, että voisin käydä sairaalassa edelleen vapaaehtoisena syöttämässä vanhuksia. Tuttu psykiatri sanoi minulle, että älä hulluja puhu. Olin ajatellut, että olemassaolo pitää ansaita. Asia on vieläkin vähän hakusessa.

Kun työelämän jälkeen aika lisääntyi, kalenteri onkin aika tiukka. Käyn teattereissa ja elokuvissa. Aloin kirjoittaa mielenterveysyhdistys Helmin keskustelusivulle ja lehteen, koska itseni takia on kivaa, että ajatukset säilyvät siellä. Olen yhdistyksen luovan kirjoittamisen ryhmässä. Kirjoittamisen lisäksi selviytymiskeinojani ovat piirtäminen, niin sanottu suorittamista kaihtava armoliikunta ja meditatiivinen chi-kung. Jälkimmäinen on minulle opettanut, ettei pakoon pötkimällä mitään hyvää voi saavuttaa, ei psyykkistä eikä fyysistä kipuakaan niin voi karkottaa. Vain kohtaamalla vaikeudet ja tietoisella läsnäololla saavuttaa tuloksia ja mielenrauhaa.

Kumppani on minulle tärkeä. Hän on laajentanut elämääni. Hänen kanssaan aloin mökkeillä ja pidämme aina jotakin hylättynä löytynyttä kotieläintä. Kumppanuus tuo minulle paremmat mahdollisuudet selviytyä. Siinä auttaa vastavuoroinen toisesta huolehtiminen.

 

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin kirjassa:

Leena Vähäkylä. Työtä tehden. Kirjapaja Kariston kirjapaino. Hämeenlinna. 2009.

One thought on “Eläkkeelle jäämistä oli vaikea hyväksyä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s